Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nyt mä kyllä pimahdan kohta...ja jotta en niin tekisi niin
07.03.2006 |
pakko kirjoittaa tänne. En vaan ymmärrä, että kuinka pitkälle ihmisen pitää jaksaa. Olenko mä vaan heikko, vai miksi en jaksa. Kun kaikki muut tuntuu jaksavan.
Oon 30-vuotias ja mulla on mies ja 2 lasta (8kk ja 2,5v). Esikoisen raskausaikana jo oli paha olla. Mulla oli ultimaalinen väsymys koko raskauden ajan ja sellasta hengitysvaikeutta (josta kukaan ei tiennyt mistä johtui). Synnytys oli karmea kokemus, menin aivan paniikkiin. Toivuin superhitaasti ja vauvan kanssa oli ihan kauheata. Lapsi söi rintani ihan ruville ja huusi yöllä monta tuntia putkeen. Hänen äänensä oli niin kova, että jouduimme hankkimaan työmaakuulokkeet, ettei kuulo heikkenisi. Lapsi ei huolinut tuttia eikä tuttipulloa ja söi 2 tunnin välein yöt päivät. Joten en päässyt mihinkään tisseineni. Nukahtaminen oli lapselle niin vaikeaaa, että nukuttaminen vei suurimman osan ajasta. Päiväunet olivat korkeintaan puolen tunnin mittaisia, joten ehdin hädin tuskin käydä pissalla ja lämmittää ruuan, kun oltiin taas hereillä. Hereillä hän ei viihtynyt hetkeäkään itsekseen, häntä oli kannettava koko ajan. Mies opiskeli ja teki töitä, joten olin yksin. Ilman omaa äitiäni olisin varmasti pimahtanut jo silloin. Hän asui lähistöllä, joten pääsin sinne levähtämään.
Sitten mieheni valmistui ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Jotain positiivista varmaan tapahtui sen jälkeen, sillä olemme saaneet toisenkin lapsen. Ehkä elämä tuntui taas hyvältä, kun lopetin imetyksen ja tein vähän töitä. Kauheata sanoa, mutta olisi pitänyt nauttia silloin ja siirtää toista lasta myöhemmäksi, sillä nyt elämä on viimeistään ihan pilalla.
Raskaus oli taas aivan kauheata. Jatkuva kuvotus ja taas se samainen ultimaalinen väsymys olivat seuranani koko raskauden ajan. Ja mikä tietysti lisäsi kidutusta, en voinut levähtää hetkeäkään. Esikoiseni kun vaati 110% läsnäoloa ja leikkimistä ja toimintaa. Lisäksi nukuttaminen vei edelleen ison osan päivästä. Päiväunille 1-2 tuntia ja sama yöunille. Kaikkea on kokeiltu, jotta tota rumbaa ei olis tarttenut käydä läpi, mutta ei niin ei. Hän on aina ollut aktiivinen ja huomionkipeä. Kaikki sanovat, että ihanaa kun lapsi on energinen. Kyllä se onkin, mutta hän uuvutti minut ihan loppuun. Ja kaiken lisäksi mulla ei ollut enää äitiä apuna eikä ketään muutakaan. Joten pakko oli vaan jaksaa.
Toisella kertaa synnytys oli positiivisempi kokemus, vältin paniikin. Mutta aika pian seurasi sitten synnytyksen jälkeinen masennus. Päivät kului itkeskellessä ja yrittäen suoriutua yksin 2 lapsen kanssa. Mies painoi vaan duunia edelleen, jotta lainanlyhennykset pystyttäisiin maksamaan. Ymmärrettävää, mutta niin kamalaa. Häneltä en saanut minkäänlaista tukea, vaikka yritin kertoa että en jaksa ja että ahdistaa. Hain kyllä lopulta apua itse ja sainkin. Pääsin terapiaan. Kunnallisia palveluita vaan saa niin harvakseltaan, olisi pitänyt päästä useammin. Istunnoissa vaan vuodatin kaiken ja puhuin kuin papupata.
Kuopus on samanlainen tissittelijä kuin veljensä. Ei kelpaa tutti eikä tuttipullo ja tissiä pitäisi saada koko ajan. Hän on jo siis 8kk, mutta ei syö kiinteitä. Tissiä vaan ja yölläkin 2 tunnin välein. Hänen äänensä on myös kova. En voi antaa hänen huutaa, ettei esikoinen herää. Eli se siitä unikoulusta. Talvi on ollut myös raskasta, sillä kuopus ei nuku päiväunia sisällä. Pientä ei voi kovaan pakkaseen laittaa, joten pakkaspäivät on yhtä kovaäänistä kitinää.
Esikoinen on myös alkanut heräillä öisin mukaviin kohtauksiin. En tiedä mitä ne ovat. Hän vain sätkii ja kiljuu ja ei häntä saa rauhoitettua mitenkään. Pahimmillaan näitä on 5 yössä. Joten en ole aika piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkään aikaan nukkunut öisin kuin pätkiä, joten väsymystä löytyy.
Lisäksi kuopuksella on järjetön eroahdistus ollut jo pitkään. En saa hävitä edes vessaan tai tulee kuolema. En saa siis mennä mihinkään. Olen jumissa kotona. Ja mieheni käy edelleen töissä ja tekee pitkää päivää. En edes taida tuntea miestäni enää. Koska ei meillä ole ikinä mahdollisuutta tehdä mitään yhdessä. Hän ei myöskään tee mitään kotitöitä. Joudun tekemään kaiken. Ja hoitamaan lapset. Anoppi asuu lähellä, mutta häneltä on turha odottaa apua. Ystäviä ei ole. Kaikki asuvat muualla. Ja tällä iällä uusia on vaikea saada.
Ja vaikka menisinkin johonkin, lapset on otettava mukaan. Ja he huutavat koko automatkan. Ovat aina inhonneet autoilua. En jaksa sitä huutoa. Lisäksi esikoisella on alkanut niin hurja uhma, että en uskalla mennä enää mihinkään missä on lapsia. Hän vain lyö niitä ja tönii kumoon. Ja vie kaikki lelut ja lyö niillä. Omaan pihaan sentään päästään vaikka pukeminen on JÄRJETÖN taistelu joka kerta. Tai koko elämä tollasen uhmakkaan kanssa on taistelua. Ihan joka asia. Ja sitten alan pelätä joka asiaa, koska kaikesta syntyy sota. Ja se uuvuttaa. Omaa pihaa pidemmälle emme pääse, sillä nämä lapset eivät istu hereillä vaunuissa. Huuto alkaa. Kaksosvaunut on kyllä hankittu, että pääsisin kävellen liikkeelle. Mutta en uskalla lähteä, jos huuto alkaa. Ja jos ne joskus sattuvat nukkumaan hetken samaan aikaan, niin silloin on kyllä 100 asiaa tehtävänä.
Esikoinen on myös järjettömän mustasukkainen kuopuksesta. Hän viettää koko päivän lyöden ja potkien ja muksien pientä. Olen kyllä tiukkana ja käytän esikoisella jäähypenkkiä, mutta mikään ei tehoa. Hän vaatii että veisin vauvan pois ja roikkuu ja ripustautuu minuun. Ja yrittää kaikin tavoin saada huomion.
Kerran viikossa on jumppa. Tai siis ei moneen viikkoon ole ollut. Jos miehellä on töitä, niin en pääse. Anoppi ei hoida, koska kuopus huutaa. Enkä voi pyytää ketään ventovierasta, kun se huutaa tutunkin kanssa niin paljon. Kiloja on jäänyt raskaudesta, mutta en saa niitä tiputettua (kun en pääse sinne perkeleen jumppaan). Tukka roikkuu rasvaisena ja naama täynnä finnejä (en jaksa puhdistaa iltaisin edes naamaani). Vaatteet on vanhoja riepuja, joihin päivän mittaan kerään lasteni puklaa ja räkää. Molempiin ranteisiini on kehittynyt rasituksesta patit, jotka tarttis leikata kirurgisesti. Ne särkevät aika ajoin, mutta en voi poistattaa niitä. Täytyisi olla viikko tekemättä mitään.
Seksi ei kiinnosta pätkän vertaa. Siksikin avioliitto on aika huonona. Kerran ollaan käyty parisuhdeterapiassa ja se oli kyllä ihan hyvä. Emme varmaan ihan heti ole eroamassa, mutta aika näyttää.
Tällä hetkellä vain yritän selvitä päivä kerrallaan. Aamulla herätys klo6 (kuopus on virkku). Iltaisin jää hetki aikaa rojahtaa sohvaan ja tuijottaa lasittunein silmin telkkaria. Mitään muuta en jaksa eikä mikään muu huvita. Mutta en viitsi heti mennä nukkumaankaan, koska muuten tuntuisi ettei yötä ole välissä ollutkaan. Haaveilen yhdestä yöstä, jonka saisin nukkua heräämättä kertaakaan.
Talviaika on vielä niin ihanaa kaikkine sairauksineen. Meidän harvat vieraamme eivät koskaan kerro olevansa kipeitä ja tulevat tartuttamaan meidät. Minusta olisi edes kohteliasta kertoa lapsiperheelle, että on flunssaa. Voisimme sitten itse päättää haluammeko sairaita vieraita. Näin olemme viettäneet esikoisen pahan yskän kanssa 2 kk!!! Ja pienempikin on jo ollut 2 kertaa kipeänä. Ja voi niitä unettomia öitä. Itkuhan siinä aina tulee (siis minulle), ei meinaa jaksaa.
Kaiken lisäksi en saanutkaan työtä, joka minun piti saada. Joten olen tuomittu jatkamaan syksyllä kotona. Ja en tiedä miten jaksan. Haluan vaan koko ajan pois. Odotan koska lapset menevät nukkumaan ja pelkään, koska ne heräävät. Lapseni ovat ihania ja rakastan heitä yli kaiken, mutta en silti nauti elämästäni yhtään. Ja se on kauheata. Minua ahdistaa lasteni tarvitsevuus. Minun täytyy koko ajan antaa itseni heille kokonaan, minua ei enää ole. Kukaan ei kysy mitä minä tarvitsen.
En muista mitä kaikkea jätin vielä kertomatta. Mutta ehkä ei tarvitse enää jatkaa. En ole katkera. En kirjoittanut siksi. En vaan ymmärrä miten tämä elämä meni tällaiseksi. Ei mitään nautintoa, vain selviämistä. Odotan koko ajan koska kaikki muuttuu taas normaaliksi. Mutta ei se taida muuttua. Lapset tulivat jäädäkseen.
En tietenkään halua, etteikö lapsiani olisi, mutta tulivatko he maan päälle tappamaan minut???
Kommentit (23)
esikoisella on luultavasti yöllisiä kauhukohtauksia jotka on ihan normaaleja alle kouluikäisillä lapsilla. ( en oo kyllä koskaan kuullut että niitä olisi 5 yössä :O)
Sitä voi yrittää välttää niin että herättää lapsen vähän ennen kohtauksen tuloa, tulevat siis yleensä samaan aikaan yöstä.
Tsemppiä jaksamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kotiin samalla kun itse olet siellä, voi auttaa esim kotitöissä ja lasten hoidossa yhdessä kanssai, ainakin aluksi, ja sitten ehkä yksinkin.
Minun on aivan pakko vastata tähän viestiin, koska en saa unta. Tulin töistä kotiin lähes tasan 0:00. Ja päiväni alkoi 11:00 töissä.
Satuin huomaamaan kotiin tullessani, että vaimoni oli koneen ääressä ja kirjoitti tänne. Tietenkin halusin lukea mitä hän kirjoittaa ja sydäntäni väänsi. Miten tilanne on mennyt tähän?
Vaimoni kuva tilanteestamme on aika yksipuolinen, mutta se sallittakoon. Mutta minun on pakko kirjoittaa omasta näkökulmastani vastine.
Vaimoni kertoi esikoisen synnytyksestä, joka oli karmea kokemus. Sen sijaan minulle hän on kertonut kuinka suurena tukena minä tilanteessa olin ja kuinka onnellinen hän oli, että hän pääsi Haikaranpesän himoitulle osastolle Helsingissä. Loppumetrit olivat todella kivuliaat ja paniikki oli todellinen hänelle. Selvisimme siitä, mutta se varmasti jäi kummittelemaan.
Lapsenhoidosta hän antaa kuvan, että hän olisi tehnyt yksin kaiken. Itse muistan kävelleeni yöt läpeensä silmät mustina lapsi sylissä hötkytellen ja laulellen. Muistan ne karmeat yöt tarkasti. Yritin silloin samalla elättää perhettämme työllä sekä valmistumalla minimiajassa maisteriksi. Onnistuin molemmissa. Tukea en vaimoltani saanut lainkaan, mutta en olettanutkaan, koska hän oli tuore äiti ja lapsi oli äärimmäisen vaativa. Siinä riitti tekemistä jo liiaksikin ja tuen antamista.
Toiselle paikkakunnalle muutosta vastasi vaimoni. Hän etsi ja löysi meille asunnon internetin välityksellä. Upouusi rivitalo, johon saimme lainan ja jota nyt maksan tekemällä kaksiosaista päivää 11:00-15:00 + 18:30-22:00. Sen lisäksi työmatkat päälle, jotka jotkut ovat 2 x 2h päivässä, mutta yleensä vain 30min per suunta. En oleta saavani, enkä saa mitään tukea työhöni vaimoltani, mutta mielestäni se on luonnollista, koska molemmat ovat taas kerran venytetty äärimmilleen.
Joku miettii, että enkö voisi keventää työtaakkaani? Vastaan, että en. Jotta voisin pitää meillä kaksi autoa, kuten vaimoni vaatii. En, jotta voisin ruokkia yksin taloudellisesti neljä ihmistä. En, jotta voisin maksaa yksin talomme lainoja pois joka kuukausi. Eikä rahaa juuri muuhun jää. En nimittäin juo, en polta, enkä ehdi enää harrastaakkaan mitään mikä veisi rahaa. Kaikki rahani menee hyvin täydellisesti perheellemme.
Vaimoni kirjoittaa, etten tue häntä laisinkaan enkä osallistu mihinkään kotona. Se on varmasti totta ja minun pitäisi tukea häntä enemmän. Luulen ainakin päivittäin kertovani arvostuksestani ja joskus olen tuonut jopa kukkia. Yllätyksiä hän vihaa, niin en tiedä keinoa kertoa arvostuksestani muuten. Pyrin kiittämään kaikesta pienestäkin.
Sen lisäksi ihmettelen, että miten voisin töistä käsin koskaan auttaa häntä kotitöissä? Jos lähden töihin 10:30 ja palaan 15:30, vain lähteäksini takaisin töihin 18:00 palatakseni 22:30. Ja tänään viimeksi tarjouduin syömään töissä, ettei hänelle koituisi siitä lisää tehtävää, mutta hän torjui sen ja kehoitti minua syömään kotona ehdottomasti. Jos kärjistää, niin eihän hänkään tee mitään minun töistäni työpaikalla...
Seksistä hän kertoo niin, ettei se kiinnosta. Ymmärrän sen. Se lienee kovin yleistä raskauksien jälkeen. Se ei poista silti sitä luonnollista tarvetta minulta seksiin. Se, että hän ei nyt tarvitse eikä kykyne siihen on varmasti totta, mutta niin on se minulle, että olen luvannut olla uskollinen, mutta seksihalut ovat kovat - enkä silti niitä voi tyydyttää. Enkä ole vuosiin, kuin kovin satunnaisesti.
Yhteistä aikaakaan meillä ei ole. Viikonloppuna kun minulla sattui olemaan vapaata (normaalisti joudun työskentelemään myös lauantait), niin nukutin molemmat lapset päiväunille ja illalla esikoisen molempina iltoina. Tämän lisäksi kutsuin meille kylään " suosikkivieraamme" , joiden kanssa viihdyimme ja saunoimme, pelasimme ja teimme hyvää ruokaa porukalla. Sunnuntaisin normaalisti (joka on ainoa vapaa-aamuni), käymme 8:00 vauvauinnissa koko perheen voimin ja tämän jälkeen olemme koko päivän perheen kesken.
Vapaa-iltaisin emme useinkaan voi viettää aikaa vielä nelisteen, koska kuopuksen kanssa ei voi juurikaan tehdä muuta kuin " lullutella" . Siksi olen pyrkinyt esikoisen kanssa sitten käymään jääkiekkopeleissä yms, jotta vaimoni saisi olla hetken " vain" kuopuksen kanssa.
Nyt olen tätä kirjoittaessa käynyt neljästi peittelemässä esikoistamme, joka saa näitä eräänlaisia lieviä kauhukohtauksia, eikä vaimoni tiedä asiasta mitään. Hän nukkuu sikeästi kuopuksen vieressä.
Olen suostunut perheterepiaan ja kaikkeen että saisimme avioliittomme uomiin, mutta tänä yönä minut valtaa masennus ja epätoivo. Tunnen, etten voi tehdä enempää kuin teen. Katson tekeväni oman osuuteni niin hyvin kuin osaan. En ole täydellinen todellakaan, tiedän sen, mutta samalla myös koitan hyväksyä sen. Ja samalla hyväksyä sen, ettei vaimonikaan ole.
Jos tämä on tähän sitten johtamassa, niin ei sitten kai liene muuta tietä kuin ero. Mutta minusta tuntuu, että silloin täyttyy anoppini pitkäaikainen haave, joka näköjään on myös muotoutumassa vaimoni ykkössyntymäpäivälahjatoiveeksi...
Tämä mies ei tämän pitemmälle pysty auttamaan - toisiko sitten seuraava jotain apua. Sitä en tiedä.
Haluan vielä lisätä, etten ole voinut pitää mitään lomia, ei edes kesälomia hääkesämme jälkeen, koska olen ollut vastuussa taloudellisesta ansioistamme. Minulla ei ole ollut varaa siihen, tai talo lähtee alta. Ja silti vaimoni kokee, etten tue, enkä auta häntä. Vaan hän tekee kaiken...
Haluaisin kuulla mielipiteitä siitä, että mitä te koette, että minun pitäisi vielä tehdä? Neuvojakaan en kaihda. En vain sitten ilmeisesti osaa, tai tiedä. Tai enää jaksa. Ainakaan kauaa.
Lukekaa kirjoittamanne teksti ja pyytäkää apua! Perhetyöntekijä auttaa lasten- ja kodinhoidossa ja kertoo muista mahdollisuuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ero teidän tilannetta ainakaan helpota, pikemminkin päinvastoin. Luulisin että teidän pitää vain odottaa muutama kuukausi kunnes pienikin on tarpeeksi vanha päiväkotiin ja äiti vois vaikka mennä töihin, siinä samallahan ne rahahuoletkin helpottuis ja äiti sais vähän omaa aikaa. Tilapäisapua ehkä vois neuvolasta saada.
Katsokaa nyt hyvät ihmiset läpi toisenne kirjoitukset ja jatkakaa keskustelua siitä, (huom. ei syyttelyä).
Osaa niin tehokkaasti selittää vaimon syyksi kaikki ja muistaa joka käänteessä kertoa ettei ole saanut vaimoltaan koskaan minkäänlaista tukea.
Ja sitten vielä tämä:
Satuin huomaamaan kotiin tullessani, että vaimoni oli koneen ääressä ja kirjoitti tänne. Tietenkin halusin lukea mitä hän kirjoittaa ja sydäntäni väänsi. Miten tilanne on mennyt tähän?
Joko mies on todellinen kontrollifriikki, jos minä olisin koneella ja kirjoittaisin jotain kun mieheni tulee paikalle, hän olettaisi minun kirjoittavan yksityistä meiliä eikä todellakaan tahtoisi lukea kirjoittamaani. Ei kai kukaan aikuinen ihminen ole puolisolleen tilivelvollinen siitä mitä hän koneella kirjoittaa?
Tai sitten koko juttu on keksitty juttu. Koska on vaikea uskoa kenenkään miehen olevan noin kamala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotta saatte suunniteltua perheen kuviot siedettävälle tasolle. Auttaisiko vanhemman tai molempien lasten laittaminen osapäivähoitoon, jotta pääsisitte molemmat jaloillenne.
JOs on hoitanut pankkiasiansa, sielläkin voi käydä neuvottelemassa maksusuunnitelmat mahdollisiksi.
Neuvolasta ja perheneuvolasta löytyy apua.
Etsikää kahdenkeskistä aikaa. Lapset vaan mummulle tai jollekulle, joka heidän kanssaan pärjää, jotta pääsette yhdessä jonnekin.
Ja ap:n kannattaa ryhdistäytyä ja miettiä, kuka teidän perheessä äidin roolia vetää ja mitä valtaakin siihen sisältyy. En ymmärrä, miski 8-kuinen syö pelkkää tissiä.
Nälkä kyllä opettaa nauttimaan myös kiinteistä. Perheessä ei ole tarkoitus elää vain lasten ehdoilla, vaan järjestää elämä tasapainoisesti niin, että kaikkien perheen jäsenten on hyvä olla. Myös vanhemmilla on oikeus viihtyä kotonaan. Jos lapsen vaatimukset ovat kohtuuttomia, on vanhemmillekin löydyttävä lepohetki, muuten ei hyvä seuraa.
kemällä normaalinpituista työpäivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä saa mitä tilaa. Ei riitä ymmärrystä minulta.
Pankista kannattaa kysyä lyhennysvapaata vuotta, jolloin maksatte vain korot. Aika hienoa(?) että joku hoitaa parisuhdettaan vauva-lehden nettisivuilla. Aistin lievää marttyyiutta molemmissa kirjoittajissa. Ero ei helpota, vaan lisää etenkin äidin taakkaa. Toivottavasti saatte asianne kuntoon, ettei taas tule yhtä rikkinäistä perhettä lisää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki sympatiani ovat perheenne puolella. Teillä on tosi rankka elämänvaihe menossa, mutta toivon että selviätte siitä. Vaikka tuossa tilanteessa varmasti jokainen päivä tuntuu ikuisuudelta, niin jos pääsette näiden hankalien aikojen yli, ne tuntuvat jälkikäteen vain lyhyeltä jaksolta elämässänne. Ihan varmasti kaikki helpottuu! Älkää antako periksi.
Kuulostaa, että teillä kummallakin on paha olla, olette omien sanojenne mukaan jaksamisen äärirajoilla. On kuin ette huomaisi, että ponnistelette molemmat samojen asioiden eteen. Kumpikaan teistä ei koe saavansa tukea toiseltaan, vaikka teillä on yhteinen päämäärä, perheenne hyvinvointi.
Miten saisitte luotua välillenne joukkuehengen, yhteenkuuluvuuden ja molemminpuolisen arvostuksen tunteen? Väsyneenä, uupuneena, se on varmasti todella vaikeaa... Koittakaa vaativasta tilanteesta huolimatta saada aikaa kaksinoloon, edes hetki viikossa. Nukkukaa vaikka se aika yhdessä, tai levätkää muuten.
Älkää luovuttako! Jaksamista molemmille ja halaus!
Teidän ongelmissa on paljon tuttua, paljon sellaisia asioita joita olemme joutuneet käymään läpi. Tunne siitä ettei toinen tue on tosiaan tunne! ja niinkuin huomaatte myös mies on samaa mieltä. Eli jos kumpikaan ei tue toista taitaa olla kyse lähinnä arvostuksen puutteesta. Sitä on mahdolllista työstää, nostaa puolisosta esille ne asiat joita toisissanne rakastatte.
Lasten vaikeudesta voin sanoa sen verran että varsinkin esikoisenne saattaa voimakkaasti reagoida jännitteisiin mitä perheessänne tällä hetkellä on. Rauhallinen asioiden käsittely tekisi varmasti hyvää. Kuopuksen imettäminen tällaisessa tilanteessa voi olla ratkaiseva tekijä siihen että äiti on perheessä aivan naatti. Miettikää hyvät ihmiset elämäänne, ja tehkää siitä nautinnollinen!
Tsemppiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä se jossain välissä helpottaa, luottakaa siihen!!!
Mikä ihme siinä on? Tsemppiä kuitenkin!
Ylipäätään kukaan mies ei tulisi tänne tilittämään asioitaan noin.
ja että molemmat oli aika samantyylisiä ja ennalta-arvattavasti vastaikkaisen yksisilmäisiä.
Joku haluaa näyttää teille kaksi mahdollista puolta asioista. Mutta aika mustavalkoisena versiona siitäkin.
Paljastit ittes ap!!!!
prooovooooo!!!!!!!!!!!!!!!!!!111
Alue: Aihe vapaa
Jos kerran miehesi tekee pitkää päivää = saa hyvin rahaa taloon, niin palkkaa ihmeessä vaikka kerran viikoksi hoitaja lapsille. Lapset ulos hoitajan kanssa kahdeksi kolmeksi tunniksi ja sinä menet välittömästi nukkumaan! Hoitaja voisi vaikka sitten olla vielä pari tuntia kotona hoitamassa lapsia, kun sinä olet vaikka kampaajalla/kosmetologilla/jalkahoitajalla tai vaikka kaupassa ostamassa vaikka vain sen yhden puseron jne...
Sanot miehellesi, että et jaksa tehdä yksin kaikkea. Miehesi varmasti on huomannut että sinulla on raskasta mutta ei halua omassa itsekkyydessään auttaa... Koska on mukavampi jättää kaikki kotityöt ja lapsenhoito sinun kannettavaksi...
Raha ei korvaa sitä, että Sinun taakkasi kasvaa suhteettomaksi! Lyhentäkää vähemmän kuussa sitä perskuleen asuntolainaa, että sinä saat ostettua kotiapua kotiiin, jos kerran mies ei auta! Esim. lastenhoitoa ja kotisiivousta vaan palkkaamaan!