Nyt mä kyllä pimahdan kohta...ja jotta en niin tekisi niin

pakko kirjoittaa tänne. En vaan ymmärrä, että kuinka pitkälle ihmisen pitää jaksaa. Olenko mä vaan heikko, vai miksi en jaksa. Kun kaikki muut tuntuu jaksavan.



Oon 30-vuotias ja mulla on mies ja 2 lasta (8kk ja 2,5v). Esikoisen raskausaikana jo oli paha olla. Mulla oli ultimaalinen väsymys koko raskauden ajan ja sellasta hengitysvaikeutta (josta kukaan ei tiennyt mistä johtui). Synnytys oli karmea kokemus, menin aivan paniikkiin. Toivuin superhitaasti ja vauvan kanssa oli ihan kauheata. Lapsi söi rintani ihan ruville ja huusi yöllä monta tuntia putkeen. Hänen äänensä oli niin kova, että jouduimme hankkimaan työmaakuulokkeet, ettei kuulo heikkenisi. Lapsi ei huolinut tuttia eikä tuttipulloa ja söi 2 tunnin välein yöt päivät. Joten en päässyt mihinkään tisseineni. Nukahtaminen oli lapselle niin vaikeaaa, että nukuttaminen vei suurimman osan ajasta. Päiväunet olivat korkeintaan puolen tunnin mittaisia, joten ehdin hädin tuskin käydä pissalla ja lämmittää ruuan, kun oltiin taas hereillä. Hereillä hän ei viihtynyt hetkeäkään itsekseen, häntä oli kannettava koko ajan. Mies opiskeli ja teki töitä, joten olin yksin. Ilman omaa äitiäni olisin varmasti pimahtanut jo silloin. Hän asui lähistöllä, joten pääsin sinne levähtämään.



Sitten mieheni valmistui ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Jotain positiivista varmaan tapahtui sen jälkeen, sillä olemme saaneet toisenkin lapsen. Ehkä elämä tuntui taas hyvältä, kun lopetin imetyksen ja tein vähän töitä. Kauheata sanoa, mutta olisi pitänyt nauttia silloin ja siirtää toista lasta myöhemmäksi, sillä nyt elämä on viimeistään ihan pilalla.



Raskaus oli taas aivan kauheata. Jatkuva kuvotus ja taas se samainen ultimaalinen väsymys olivat seuranani koko raskauden ajan. Ja mikä tietysti lisäsi kidutusta, en voinut levähtää hetkeäkään. Esikoiseni kun vaati 110% läsnäoloa ja leikkimistä ja toimintaa. Lisäksi nukuttaminen vei edelleen ison osan päivästä. Päiväunille 1-2 tuntia ja sama yöunille. Kaikkea on kokeiltu, jotta tota rumbaa ei olis tarttenut käydä läpi, mutta ei niin ei. Hän on aina ollut aktiivinen ja huomionkipeä. Kaikki sanovat, että ihanaa kun lapsi on energinen. Kyllä se onkin, mutta hän uuvutti minut ihan loppuun. Ja kaiken lisäksi mulla ei ollut enää äitiä apuna eikä ketään muutakaan. Joten pakko oli vaan jaksaa.



Toisella kertaa synnytys oli positiivisempi kokemus, vältin paniikin. Mutta aika pian seurasi sitten synnytyksen jälkeinen masennus. Päivät kului itkeskellessä ja yrittäen suoriutua yksin 2 lapsen kanssa. Mies painoi vaan duunia edelleen, jotta lainanlyhennykset pystyttäisiin maksamaan. Ymmärrettävää, mutta niin kamalaa. Häneltä en saanut minkäänlaista tukea, vaikka yritin kertoa että en jaksa ja että ahdistaa. Hain kyllä lopulta apua itse ja sainkin. Pääsin terapiaan. Kunnallisia palveluita vaan saa niin harvakseltaan, olisi pitänyt päästä useammin. Istunnoissa vaan vuodatin kaiken ja puhuin kuin papupata.



Kuopus on samanlainen tissittelijä kuin veljensä. Ei kelpaa tutti eikä tuttipullo ja tissiä pitäisi saada koko ajan. Hän on jo siis 8kk, mutta ei syö kiinteitä. Tissiä vaan ja yölläkin 2 tunnin välein. Hänen äänensä on myös kova. En voi antaa hänen huutaa, ettei esikoinen herää. Eli se siitä unikoulusta. Talvi on ollut myös raskasta, sillä kuopus ei nuku päiväunia sisällä. Pientä ei voi kovaan pakkaseen laittaa, joten pakkaspäivät on yhtä kovaäänistä kitinää.



Esikoinen on myös alkanut heräillä öisin mukaviin kohtauksiin. En tiedä mitä ne ovat. Hän vain sätkii ja kiljuu ja ei häntä saa rauhoitettua mitenkään. Pahimmillaan näitä on 5 yössä. Joten en ole aika piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkään aikaan nukkunut öisin kuin pätkiä, joten väsymystä löytyy.



Lisäksi kuopuksella on järjetön eroahdistus ollut jo pitkään. En saa hävitä edes vessaan tai tulee kuolema. En saa siis mennä mihinkään. Olen jumissa kotona. Ja mieheni käy edelleen töissä ja tekee pitkää päivää. En edes taida tuntea miestäni enää. Koska ei meillä ole ikinä mahdollisuutta tehdä mitään yhdessä. Hän ei myöskään tee mitään kotitöitä. Joudun tekemään kaiken. Ja hoitamaan lapset. Anoppi asuu lähellä, mutta häneltä on turha odottaa apua. Ystäviä ei ole. Kaikki asuvat muualla. Ja tällä iällä uusia on vaikea saada.



Ja vaikka menisinkin johonkin, lapset on otettava mukaan. Ja he huutavat koko automatkan. Ovat aina inhonneet autoilua. En jaksa sitä huutoa. Lisäksi esikoisella on alkanut niin hurja uhma, että en uskalla mennä enää mihinkään missä on lapsia. Hän vain lyö niitä ja tönii kumoon. Ja vie kaikki lelut ja lyö niillä. Omaan pihaan sentään päästään vaikka pukeminen on JÄRJETÖN taistelu joka kerta. Tai koko elämä tollasen uhmakkaan kanssa on taistelua. Ihan joka asia. Ja sitten alan pelätä joka asiaa, koska kaikesta syntyy sota. Ja se uuvuttaa. Omaa pihaa pidemmälle emme pääse, sillä nämä lapset eivät istu hereillä vaunuissa. Huuto alkaa. Kaksosvaunut on kyllä hankittu, että pääsisin kävellen liikkeelle. Mutta en uskalla lähteä, jos huuto alkaa. Ja jos ne joskus sattuvat nukkumaan hetken samaan aikaan, niin silloin on kyllä 100 asiaa tehtävänä.



Esikoinen on myös järjettömän mustasukkainen kuopuksesta. Hän viettää koko päivän lyöden ja potkien ja muksien pientä. Olen kyllä tiukkana ja käytän esikoisella jäähypenkkiä, mutta mikään ei tehoa. Hän vaatii että veisin vauvan pois ja roikkuu ja ripustautuu minuun. Ja yrittää kaikin tavoin saada huomion.



Kerran viikossa on jumppa. Tai siis ei moneen viikkoon ole ollut. Jos miehellä on töitä, niin en pääse. Anoppi ei hoida, koska kuopus huutaa. Enkä voi pyytää ketään ventovierasta, kun se huutaa tutunkin kanssa niin paljon. Kiloja on jäänyt raskaudesta, mutta en saa niitä tiputettua (kun en pääse sinne perkeleen jumppaan). Tukka roikkuu rasvaisena ja naama täynnä finnejä (en jaksa puhdistaa iltaisin edes naamaani). Vaatteet on vanhoja riepuja, joihin päivän mittaan kerään lasteni puklaa ja räkää. Molempiin ranteisiini on kehittynyt rasituksesta patit, jotka tarttis leikata kirurgisesti. Ne särkevät aika ajoin, mutta en voi poistattaa niitä. Täytyisi olla viikko tekemättä mitään.



Seksi ei kiinnosta pätkän vertaa. Siksikin avioliitto on aika huonona. Kerran ollaan käyty parisuhdeterapiassa ja se oli kyllä ihan hyvä. Emme varmaan ihan heti ole eroamassa, mutta aika näyttää.



Tällä hetkellä vain yritän selvitä päivä kerrallaan. Aamulla herätys klo6 (kuopus on virkku). Iltaisin jää hetki aikaa rojahtaa sohvaan ja tuijottaa lasittunein silmin telkkaria. Mitään muuta en jaksa eikä mikään muu huvita. Mutta en viitsi heti mennä nukkumaankaan, koska muuten tuntuisi ettei yötä ole välissä ollutkaan. Haaveilen yhdestä yöstä, jonka saisin nukkua heräämättä kertaakaan.



Talviaika on vielä niin ihanaa kaikkine sairauksineen. Meidän harvat vieraamme eivät koskaan kerro olevansa kipeitä ja tulevat tartuttamaan meidät. Minusta olisi edes kohteliasta kertoa lapsiperheelle, että on flunssaa. Voisimme sitten itse päättää haluammeko sairaita vieraita. Näin olemme viettäneet esikoisen pahan yskän kanssa 2 kk!!! Ja pienempikin on jo ollut 2 kertaa kipeänä. Ja voi niitä unettomia öitä. Itkuhan siinä aina tulee (siis minulle), ei meinaa jaksaa.



Kaiken lisäksi en saanutkaan työtä, joka minun piti saada. Joten olen tuomittu jatkamaan syksyllä kotona. Ja en tiedä miten jaksan. Haluan vaan koko ajan pois. Odotan koska lapset menevät nukkumaan ja pelkään, koska ne heräävät. Lapseni ovat ihania ja rakastan heitä yli kaiken, mutta en silti nauti elämästäni yhtään. Ja se on kauheata. Minua ahdistaa lasteni tarvitsevuus. Minun täytyy koko ajan antaa itseni heille kokonaan, minua ei enää ole. Kukaan ei kysy mitä minä tarvitsen.



En muista mitä kaikkea jätin vielä kertomatta. Mutta ehkä ei tarvitse enää jatkaa. En ole katkera. En kirjoittanut siksi. En vaan ymmärrä miten tämä elämä meni tällaiseksi. Ei mitään nautintoa, vain selviämistä. Odotan koko ajan koska kaikki muuttuu taas normaaliksi. Mutta ei se taida muuttua. Lapset tulivat jäädäkseen.



En tietenkään halua, etteikö lapsiani olisi, mutta tulivatko he maan päälle tappamaan minut???