Ihmettelen oikeasti, että onko muka joillain ihmisillä onnellinen elämä? OV

Olen onnellinen perheeni vuoksi. Vanhemmat ja sisarukseni ovat elossa ja voivat hyvin. Omat perhe- ja raha-asiani ovat kunnossa. Työasiat ovat heikommalla tolalla, mutta mitä siitä. Asiat hoituvat kyllä. En odota elämältä mitään suuria ja ihmellisiä juttuja, siksi pystyn nauttimaan ihan tavallisista pienistä jutuista. Intoa olisi tehdä enemmän asioita kuin aika antaa periksi. Olen aika positiivinen luonne, siinä kai se tärkein.

Kerro miksi et ole tyytyväinen elämääsi.

Vierailija:

Musta tuntuu, etten ole koskaan ollut onnellinen...enkä kyllä jaksa oikeastaan välittää tästä elämästäni niin paljoa, että yrittäisin tehdä asialla jotain. Mutta onko joku oikeasti onnellinen? Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä tekee teidät onnelliseksi...

Minun onnellisuuteni ei ole kiinni ulkoisista asioista. Ehkä puitteiltaan elämäni ei ole " onnellista" (ei ole rahaa, ei hienoa kotia, ei edes rakkaita lapsia jne.), mutta vaikka elämässä on suruakin, olen kuitenkin perusolemukseltani, pohjimmiltani, onnellinen. En osaa sanoa mistä tulee. Uskosta Jumalaan? Varmaankin. Onnellisen lapsuuden antamasta hyvästä jalustasta? Ehkä. Rakkaudesta niihin asioihin, joita minulla elämässä on (mies, suku, luonto, kirjat, omat ajatukseni jne.)? Joo, varmaan. Eskapismin kyvystä? Luultavasti.

asiat. Ja vaikka raha ei tee onnelliseksi, niin se kummasti kyllä helpottaisi elämää. En osaa oikein sanoa muuta...

t.ap

Mies tuli juuri kotiin jumalattomassa kännissä (kuten kovin monesti ennenkin) ja riisuin sen just äsken nukkumaan sänkyyn. VIHAAN sitä. Viime kerralla sanoin että nyt riittää, joten huomenna ukko lentää pihalle. Onneksi ei enää itketä kun pelkästään v****ttaa

Niin kuin ei meilläkään. Silti voin sanoa olevani jokseenkin onnellinen, koska rakastan miestäni ja lastani niin paljon. Mutta muut asiat sitten vaivaavat. En ole kouluttautunut riittävästi, jotta olisin itse omaan asemaani tyytyväinen. Todellisuudessa en ole lainkaan, koska päätökseen en ole opiskeluja saanut, eli olen ammatiton.. vaikka opiskellut olen vuosia. Se omanarvontunto häviää hiljallleen muille selittäessä, ettei ole ammattia...:(

Onnellinen olen miehestäni ja olen hänestä ylpeä, oikeasti hyvä mies. Tekee kahta työtä perheemme eteen.

Tulemme toimeen, mutta haluaisimme enemmän. Kuten, että joku päivä olisi oma koti....

joka on mielettömän onnellinen elämästä...

on mies, on työ, ystäviä, harrastuksia, terveyttä ja usko jumalaan. Vaikka kärsimme lapsettomuudesta, nään silti monissa asioissa hyvää ja voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen elämään näinkin.

Miksi en ole onnellinen?



Kuten te onnellisetkin, minäkin omaan positiivisen ja valoisan suhtautumisen elämään (se on ehkä pitänyt minut järjissäni, on estänyt syöksymästä lopulliseen pimeyteen).



Minulla on ollut turvaton lapsuus, olen hyväksikäyttöä(insesti) useita vuosia lapsena kokenut. Vanhempani eivät tietäneet tästä, mutta olivat liian kiireisiä ja empatiakyvyttömiä muutenkin huolehtiakseen minusta kunnolla. Vieläkin perhesuhteeni ovat kylmät ja teennäiset. Voi, kumpa olisi ollut turvalliset ja välittävät vanhemmat ja suku!!



Minulla ei ollut voimia miettiä koulutusta aikanaan (mielessä pyöri van, että en halua elää. Keskityin hengittämään päivästä toiseen). Nykyisin siis joudun kärsimään tuon vuoksi huonosta tulotasosta. Opiskelen parhaillaan ja ehkäpä tilanne joskus muuttuu.



Olen henkisesti kamalan väsynyt, haluaisin vain nukkua vaikka vuoden. Tunnen hirveän huonoa omaatuntoa, että en jaksa, haluaisin olla lapsilleni paras mahdollinen äiti. Lapseni ovatkin minulle elämän ainoa motivaation lähde, haluan heille hyvän elämän, siksi koetan jaksaa.



Olen aina ollut epänormaali, en osaa sosiaalisia kuvioita ollenkaan. Olenhan lapsesta asti tottunut erilaiseen elämään, minun elämäni " normaali" ja " hyvä" on muiden elämän epänormaali ja paha. Minulla ei siis ole ystäviäkään. En osaa heotä kaivata, en usko, että ikinä löytäisin ketään, jonka kanssa osaisin olla oma itseni.



Hyviä puolia: Minulla on hyvä mies ja kaksi lasta.

Vierailija:

Musta tuntuu, etten ole koskaan ollut onnellinen...enkä kyllä jaksa oikeastaan välittää tästä elämästäni niin paljoa, että yrittäisin tehdä asialla jotain. Mutta onko joku oikeasti onnellinen? Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä tekee teidät onnelliseksi...

Olen onnellinen,mieheni tienaa ' n. 5000 euroo nettona! kuussa ja meill' on 200 neliön ok-talo, tontti 4000neliöö. Lapset tosi älykkäitä, luokkiensa priimuksia. Minä on kaunis ja sexikäs muija. Meidän sexelämä on ihanaa; mielelläni on tosi iso kulli ja hän osaa käyttää sitä hyvin! kisse

tunnet ap syyllisyytä äitiydestä? siitä se tunne tulee että et ole onnellinen. Masentunut?

ne kun ei meillä todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.

Pintapuolisesti vaikutan varmasti ihmisten mielestä onnelliselta, mä oon viiden vuoden aikana saanut kaiken sen mitä olen halunnut (siis miehen, kaksi lasta -tyttö ja poika- , kolmas tulossa, pääsin viime keväänä tekemään niitä töitä joita olen aina halunnut tehdä, oma koti järvinäköalalla maaseudulla jne.) vaan tosiasia on, että kaikki tuo oli vaan kulissia joka romahti kertaheitolla pääsiäisenä. Olikin kaveripiirissä iso vitsi jos sanoin, että olen saanut kaiken minkä halusin... Talo homeessa, mies erittäin mustasukkainen, lastensuojeluviranomaiset meidän perässä jne.

Että onnellisuus tosiaan syntyy pienestä hymystä tai vaikka auringon noususta.

että katuu lapsemme tuloa. Sen jälkeen olen tajunnut elänneeni valheessa ja tunnen itseni todella onnettomaksi. Juuri ja juuri jaksan hoitaa lastani, haluaisin kuitenki kaikkein eniten vaan päästää kaikesta irti ja palata entiseen hulttioelämäntyyliini. Silloin ei ollut muuta murheita kuin mistä saan rahaa viinaan ja humeisiin.

Aina ei niin ole ollut. Lapsuuteni moniongelmaisessa perheessä romahdutti minut aikuisiällä. Opinnot menivät poskelleen, elin hajottavassa parisuhteessa enkä saanut mitään otetta elämästäni. Sitten lopulta sain ammatti-ihmisten apua, pääsin huonosta parisuhtesta jne. Nyt pelkästään menneiden muisteleminen ja menneisyyden vertaaminen nykypäivään saa minut onnelliseksi. Nyt elän tasapainoista perhe-elämää ja nyt 3-kymppisenä olen lopulta saanut uuden otteen opinnoistani.

... ja olen oikeastaan lähes aina ollut.



Lukemani viestit onnellisuudesta ja onnettomuudesta saivat minut ajattelemaan, että onnellisuuteenkin kai jotenkin opitaan ja ehkä onnellisuus jotenkin peritään... Kuulostaa varmaan oudolta?



Tarkoitan sitä, että minä olen saanut hyvät lähtökohdat elämään. On ollut ehjä perhe ja rakkautta. Olen ollut suosittu ja vahva lapsi ja myöhemmin joka pojan suosikkityttöystävä. Kuulostaa leuhkalta, mutta en tarkoita leuhkia. Minä vain olen osannut VAATIA onnellisuutta, koska lähtökohtani ovat olleet hyvät, eikä minua olla poljettu lapsena lokaan. En ole suostunut alistettavaksi ja olen osannut hakeutua arvoiseeni seuraan, niin mies- kuin ystävyyssuhteissanikin.



Minulla on ihana mies, ihana ammatti ja kaksi ihanaa lasta. Tyttö ja poika. Meillä on kaunis koti ja hyvä toimeentulo. Ei me mitään superrikkaita olla, eikä meillä koko ajan hymyillä pepsodenthymyä... Mutta me olemme sellaisia perusonnellisia. Minulla on nyt kaikki mitä olen aina halunnut, enkä oikein edes osaa tavoitella/haluta enempää.



Meilläkin tapellaan joskus ja joskus ollaan väsyneitä. Mutta riidan syyt ovat lopulta pieniä. Ei meidän tarvitse pelätä uskottomuutta tai alkoholismin kiroja... Me tiuskimme ehkä siitä kun on tiskipöytä täynnä astioita tai pyykkivuori kohoaa liian korkealle. Ja se on pientä se.





Te jotka olette onnettomia: Teidän täytyy opetella pois onnettomuudesta! Älkää salliko kenenkään lannistaa /polkea teitä. Hakeutukaa pois vääränlaisista suhteista. Vaatikaa hyvää kohtelua, vaikka ette sitä lapsena olisi saaneetkaan!



Tietysti joku voi olla onneton myös menetyksen vuoksi. Se kai on kohtalo, en tiedä. Minun pahin pelkoni on menettää joku rakkaistani. Tiedän, että se tekisi minusta hyvin onnettoman. En kuitenkaan voi elää ainaisessa pelossa. Täytyy vaan luottaa johdatukseen korkeammalta taholta.