Lue keskustelun säännöt.
mitä jättäisin lapsilleni muistoksi äidistä...?
29.10.2005 |
tuollaista ihan oikeasti mietin tässä yksi päivä. tytölle on mekkoja ostettuna useamman vuoden kasvunvaralla etukäteen, mutta mitä pojalle? haluaisin, että hänellekin jäisi jotain, jonka hän voisi saada minulta sitten, kun minua ei enää ole.
olen ihan oikeasti alkanut toivoa, että sairastuisin vakavasti ja kuolisin pois, niin uupunut olen tähän elämään. itsemurhan tekijäksi minusta ei tähän mennessä ole ollut, en siis ole koskaan yrittänytkään, miettinyt kyllä monesti, ensimmäisen kerran jo lapsena. koen, ettei minulla ole niin paljoa annettavaa kenellekään täällä, että minua kannattaisi pitää elämässä. en koe, että olisin lapsilleni edes keskinkertainen äiti, varmasti mieheni voisi löytää heille paremman äidin ja itselleen paremman vaimon.
olen niin kyllästynyt siihen, että kotini on aina sotkuinen, eikä se tunnu haittaavan ketään muuta kuin minua. yritän aina jaksaa vähän aikaa, mutta sitten räjähdän, ja mies tekee vähän jotakin tilanteen helpottamiseksi. se on kuitenkin vain pieni hetki, ja kohta koti on taas sekaisin. olen kyllästynyt siihen, että joudun viettämään paljon aikaa lasten kanssa keskenäni miehen ollessa harrastuksissaan. ja varsinkin silloin kun toinen tai molemmat lapset sairastavat. helppohan miehen on kestää tätä sotkua, kun hän saa olla suurimman osan päivästä poissa kotoa. itse joudun katsomaan sekaisia paikkoja lähes koko päivän, etsimään kadonneita tavaroita lasten huutaessa vuorotellen... lapset ovat vielä pieniä, eikä minulla ole oikein mahdollisuutta siivota kun olen yksin lasten kanssa kotona, vauva ei ole hetkeäkään yksin ja vilkas esikoinen vaatii myös paljon huomiota.
minulla ei ole ystävää, jolle voisin pahasta olostani kertoa. äidilleni en enää kehtaa valittaa, tuntuu että olen turhasta ruikuttaja, ja toisaalta tuntuu että vain mustaan mieheni mainetta, haluaisin kuitenkin ettei äitini täysin tuomitsisi häntä. hyvä isä hän lapsilleen on, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan se täydellinen mies jonka kanssa toivoisin voivani olla.
tuntuu etten enää jaksa yhtään päivää, yhtään hetkeä... lasken minuutteja siihen kun mies tulee kotiin ja ottaa lapset vastuulleen edes siksi aikaa että saan käydä rauhassa vessassa. monena päivänä en itse ehdi syödä mitään kunnollista, lähes koskaan en ehdi tai jaksa tehdä päivisin oikeaa ruokaa, vaan esikoinen saa ruokansa purkista. iltaisin jompikumpi, minä tai mies, tekee kyllä yleensä jotakin ruokaa.
tiedän, että apua pitäisi hakea, mutta olen saanut aiemminkin monenlaista apua masennuksen hoitoon tulematta silti koskaan täysin terveeksi. kynnys avun hakemiseen on suuri ja uskoni avun löytymiseen pieni. lääkkeitä ja terapiaa yhdessä ja erikseen on kokeiltu.
joku varmaan jo leimaa minut provoksi, mutta sitä en todella ole. tuntuu etten enää osaa edes kirjoittamalla ilmaista ajatuksiani, saan vain epämääräisiä ja -johdonmukaisia lauseita aikaiseksi. kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.
Kommentit (60)
on lääkärin suositus.
Tarviiko sitä elämä nyt niin ihanaa aina olla? Eikö riitä et se olis edes siedettävää? Siihen voi päästä lääkityksellä ja muilla tukitoimilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eipä tässä muuta voi kun vain ottaa päivä kerrallaan
mitä kuvittelit lähtiessäsi tekemään lapsia? Me kaikki pienten lasten vanhemmat olemme tunteneet joskus samoin, kuin sinä nyt. Ilmeisesti sinulla tilanne kuitenkin pahempi, jos koet itsemurhan olevan ratkaisu. Kuulostaa vastuuttomalta perustaa perhe ja hylätä heidät. Oletko kertonut miehellesi? Onko sinulla tukijoukkoja? Ota itseäsi niskasta kiinni! Elämä on nyt raskasta, päivä kerrallaan jaksamista, mutta voin luvata, että aurinkoisiakin päiviä on luvassa!
Vierailija:
on lääkärin suositus.
Tarviiko sitä elämä nyt niin ihanaa aina olla? Eikö riitä et se olis edes siedettävää? Siihen voi päästä lääkityksellä ja muilla tukitoimilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sinua, itselläni on tuollaisia kausia, sitten ne välillä liukuvat pois...
Voimia toivon sinulle, muuta en osaa sanoa!
he ansaitsevat parempaa. olen kertonut miehelleni. tukijoukkoja ei ole paljoa, en halua vaivata läheisiäni ongelmillani. on päivien joukossa hyviäkin, mutta huonot päivät ovat koko ajan huonompia. esikoisen vauva-aikana mitään tällaista ei ollut, alkoi vasta vauvan synnyttyä.
Vierailija:
mitä kuvittelit lähtiessäsi tekemään lapsia? Me kaikki pienten lasten vanhemmat olemme tunteneet joskus samoin, kuin sinä nyt. Ilmeisesti sinulla tilanne kuitenkin pahempi, jos koet itsemurhan olevan ratkaisu. Kuulostaa vastuuttomalta perustaa perhe ja hylätä heidät. Oletko kertonut miehellesi? Onko sinulla tukijoukkoja? Ota itseäsi niskasta kiinni! Elämä on nyt raskasta, päivä kerrallaan jaksamista, mutta voin luvata, että aurinkoisiakin päiviä on luvassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äsi, siitä välittyi todellinen lämpö...
Vierailija:
Tai siivoaisit.
Muutammn viikon kuluttua tilanne voi olla jo ihan toinen.
Totta on, että parin pienen lapsen kanssa kotona olo voi olla tosi uuvuttavaa. Mutta lapset kasvaa. ja onhan niistä paljon iloa ihan joka päivä nytkin, eikö vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pahimmalle vihamiehelleni. tuntuu, että olen ainoa maailmassa, josta tuntuu tältä, eikä kukaan missään tunnu näitä tunteita ymmärtävän. kiitos sinulle.
t:ap
Vierailija:
Ymmärrän sinua, itselläni on tuollaisia kausia, sitten ne välillä liukuvat pois...
Voimia toivon sinulle, muuta en osaa sanoa!
arki on arkea eikä kovin hohdokasta ja erikoista, mutta valitettavasti sellaista elämä on. Arkeakin voi piristää tekemällä asioita, joista nauttii. Teepä listaa siitä, millaista haluaisit elämäsi olevan ja aloita elämäsi parantaminen. Jos esim. mies laittaa vastaan, kerro hänelle todellista tunteistasi ja pahasta olostasi. Kerro, että nyt täytyy tulla muutos, ettet jaksa kerta kaikkiaan enää näin.
Itse en voisi koskaan tehdä itsemurhaa, sillä uskon, että jokaisessa sadepilvessä on kultareuna. Kun alat muuttaa elämääsi haluamaasi suuntaan, saat taas uutta potkua. Äläkä ole niin ankara itsellesi. Ei ole kauheaa, jos lapsesi syövät purkkiruokaa. Ja tiedän, että sekainen koti häiritsee, kun viettää niin paljon aikaa kotona. Älä lue av:n täydellinen äiti -vaatimuksia, KUKAAN ei niitä täytä, tai jos täyttää, niin tuskin on kovin onnellinen. En tiedä, käytkö perhekerhoissa, lapsijumpissa tms. Mutta erilaisilla harrastuksilla -lasten kanssa tai yksin - saat elämääsi uutta eloa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Älä riistä lapsiltasi heille kaikkein tärkeintä ihmistä maailmassa, heidän sydämensä särkyisivät täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on helppo sanoa mutta jos kokee olevansa todella syvällä ei siitä ole mitään apua..ei se vaan mene niin helposti..toivottavasti saat elämäsi järjestykseen.jos saisit lapset hoitoon niin auttaisikohan se uupumukseesi edes jonkin verran....itsekin olen samojen asioiden kanssa paininut emmekä varmasti ole ainoita tosin uupumuksen asteita on varmasti monia.toiset selviää omin avuin mutta ei varmasti pahemmassa jamassa olevat.puhu miehellesi toivottavasti hän ymmärtää asian vakavuuden ja osaa ottaa vastuuta enemmän tilanteen purkamiseksi..
ovat lapseni kyllä maailman ihanimpia, ja osittain siksi koenkin, että he ansaitsisivat jotakin parempaa... mutta ehkä muutaman kuukauden päästä jo helpottaa.
t:ap
Vierailija:
Muutammn viikon kuluttua tilanne voi olla jo ihan toinen.
Totta on, että parin pienen lapsen kanssa kotona olo voi olla tosi uuvuttavaa. Mutta lapset kasvaa. ja onhan niistä paljon iloa ihan joka päivä nytkin, eikö vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikista tuntuu joskus tuollaiselta, mutta jos se menee oikein pahaksi, ihan tuolle tasolle että kaipaa kuolemaa niin silloin se on sairaus, masennus nimeltään. Ihan kuin jos sulla nyrjähtäisi nilkka, niin et jäisi kotiin potemaan kipuja vaan menisit lääkäriin.
Kirjoitat sujuvasti vaikka surullisesti. Mitä jos hakisit apua ja kirjoittaisit päiväkirjaa, ihan kaikkea mitä mieleesi tulee ja miltä terapia tuntuu?
Se et huusholli on sekaisin, ei kaada maailmaa. Mene ulos kävelemään lasten kanssa. Leiki, nuku, syö. Mene lääkäriin. Kirjoita.
Sinusta tuntuisi valtavan pahalta laittaa lapset hoitoon, mutta asiahan on vähän eri, jos he olisivat kotona, 1 aikuinen per 2 lasta, eikö vain?
meinaan et ottaisin ilomielin lapsiasi hoitoon silloin tällöin jos ei sulla ole paikkaa minne viedä (sukulaisia,ystäviä...),että vähän saisit omaa aikaa,mutta kun et varmasti ole täältä pohjanmaan tuppukylästä...:(
Hae oikeasti rohkeasti apua,hakeehan sitä apua moni muukin(jopa usein teeskennellessään väsynyttä,jotta lapsistaan vähäksi aikaa eroon pääsis)Siis itse aina ajattelen niin et en varmasti ole ainoa apua hakeva,se jotenkin madaltaa aina kynnystä!!! =) PUHU NEUVOLASSA,sitä vartenhan ne siellä on!!!!!!
[color=red][size=4]♥[/color]
VOIMIA VOIMIA!!!!
Sinä olet tärkein ihminen lapsillesi. Tiedän kuitenkin miltä tuntuu kun ajattelee olevan lapsille parempi ilman huonoa äitiä - minä ajattelin erittäin vahvasti niin viime syksynä. Koin valtavan romahduksen ja menin aivan rikki. Mietin päivittäin itsemurhaa,itkin,pelkäsin ja vihasin itseäni ja paljon paljon muuta. Olin VARMA, että lapsellani on parempi ilman minua.
Onneksi hain apua ja sain sitä. Nyt käyn säännöllisessä psykoterapiassa ja syön lääkkeitä ja voin paljon paljon paremmin.
Kaikki se vaatimus äitiydestä mikä tulee mediasta,toisilta äideiltä ym on musertavaa ja sen ottaa itseensä kun on suojaton ja väsynyt.
Nykyään meilläkin on edelleen usein lelut pitkin poikin ja rytmit miten sattuu mutta olennainen löytyy- rakkaus ja rajat. En ole vieläkään valmis mutta matkalla kohti parempaa. Sinäkin voit olla. Jo se,että kirjoitat tänne kertoo kuinka hyvä äiti olet ja haluat lapsillesi parasta nyt juuri et vain näe että sinä olet heille juuri sitä. Puutteinesi kaikkinesi.
Luja rutistus sinulle!
Tiedän tunteen. Minut piti elossa vain se etten halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni, miehelleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni enkä ennen kaikkea halua että lapseni istuisivat aikuisena terapiassa purkamassa tuskaa jonka äidin aikainen poislähtö heissä aiheutti.
Olet kotiäiti? Minkä ikäinen kuopus on? Kauanko masennustasi on kestänyt? Millainen on rahatilanteenne? VOisitko palkata vaikka jonkun MLL:ltä ulkoiluttamaan lapsiasi? Itse huomasin ettei kotiintuleva lapsenvahti auta, minun piti saada olla kotona. Melkein suututti aina hyvää tarkoittavat ohjeet " Sinun on lähdettävä pois kotoolta, harrasta, käy kerhoissa jne..." Itse olin niihin liian väsynyt, en tarvinnut aikaa omalle tekemiselle vaan tarvitsin aikaa lepäämiselle. Lapsenvahti haki säännöllisesti lapset ulos kahdeksi tunniks 1-2krt viikossai. Pienempi oli vielä vauva ja torkkui vaunuissa kun hoitaja leikitti puistossa isompaa. Se oli varmasti esikoisellekin ihana hengähdystauko iloisen ja jaksavan ihmisen seurassa. Ajan kuluessa aloin voimaan paremmin, nyt on taas ihan normaalia hyvää elämää. Lopulta kävin vuoden verran terapiassa kahdesti viikossa ja se olikin henkireikäni. Nyt tuo aika on vain sumuinen muisto, jonka kirjoituksesi herätti.
Voimia!
Tai siivoaisit.