Lue keskustelun säännöt.
mitä jättäisin lapsilleni muistoksi äidistä...?
29.10.2005 |
tuollaista ihan oikeasti mietin tässä yksi päivä. tytölle on mekkoja ostettuna useamman vuoden kasvunvaralla etukäteen, mutta mitä pojalle? haluaisin, että hänellekin jäisi jotain, jonka hän voisi saada minulta sitten, kun minua ei enää ole.
olen ihan oikeasti alkanut toivoa, että sairastuisin vakavasti ja kuolisin pois, niin uupunut olen tähän elämään. itsemurhan tekijäksi minusta ei tähän mennessä ole ollut, en siis ole koskaan yrittänytkään, miettinyt kyllä monesti, ensimmäisen kerran jo lapsena. koen, ettei minulla ole niin paljoa annettavaa kenellekään täällä, että minua kannattaisi pitää elämässä. en koe, että olisin lapsilleni edes keskinkertainen äiti, varmasti mieheni voisi löytää heille paremman äidin ja itselleen paremman vaimon.
olen niin kyllästynyt siihen, että kotini on aina sotkuinen, eikä se tunnu haittaavan ketään muuta kuin minua. yritän aina jaksaa vähän aikaa, mutta sitten räjähdän, ja mies tekee vähän jotakin tilanteen helpottamiseksi. se on kuitenkin vain pieni hetki, ja kohta koti on taas sekaisin. olen kyllästynyt siihen, että joudun viettämään paljon aikaa lasten kanssa keskenäni miehen ollessa harrastuksissaan. ja varsinkin silloin kun toinen tai molemmat lapset sairastavat. helppohan miehen on kestää tätä sotkua, kun hän saa olla suurimman osan päivästä poissa kotoa. itse joudun katsomaan sekaisia paikkoja lähes koko päivän, etsimään kadonneita tavaroita lasten huutaessa vuorotellen... lapset ovat vielä pieniä, eikä minulla ole oikein mahdollisuutta siivota kun olen yksin lasten kanssa kotona, vauva ei ole hetkeäkään yksin ja vilkas esikoinen vaatii myös paljon huomiota.
minulla ei ole ystävää, jolle voisin pahasta olostani kertoa. äidilleni en enää kehtaa valittaa, tuntuu että olen turhasta ruikuttaja, ja toisaalta tuntuu että vain mustaan mieheni mainetta, haluaisin kuitenkin ettei äitini täysin tuomitsisi häntä. hyvä isä hän lapsilleen on, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan se täydellinen mies jonka kanssa toivoisin voivani olla.
tuntuu etten enää jaksa yhtään päivää, yhtään hetkeä... lasken minuutteja siihen kun mies tulee kotiin ja ottaa lapset vastuulleen edes siksi aikaa että saan käydä rauhassa vessassa. monena päivänä en itse ehdi syödä mitään kunnollista, lähes koskaan en ehdi tai jaksa tehdä päivisin oikeaa ruokaa, vaan esikoinen saa ruokansa purkista. iltaisin jompikumpi, minä tai mies, tekee kyllä yleensä jotakin ruokaa.
tiedän, että apua pitäisi hakea, mutta olen saanut aiemminkin monenlaista apua masennuksen hoitoon tulematta silti koskaan täysin terveeksi. kynnys avun hakemiseen on suuri ja uskoni avun löytymiseen pieni. lääkkeitä ja terapiaa yhdessä ja erikseen on kokeiltu.
joku varmaan jo leimaa minut provoksi, mutta sitä en todella ole. tuntuu etten enää osaa edes kirjoittamalla ilmaista ajatuksiani, saan vain epämääräisiä ja -johdonmukaisia lauseita aikaiseksi. kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.
Kommentit (60)
Vierailija:
tervetuloa meille päiväkaffelle ja rupattelemaan...olen itsekin kotona juuri täyttäneen 3-vuotiaan ja hieman alle 2-vuotiaan kanssa....en pode masennusta ja olen elämääni tyytyväinen ja olisi ilo jutella kanssasi ja antaa lasten leikkiä keskenään. VOIMIA !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottaisin, että ihan ensiksi hankkisit esikoiselle hoitopaikan 2-3 päiväksi viikossa. Parasta olisi, jos mies voisi aamulla viedä hänet, ja itse hakisit joskus 14-15 aikaan. Saisit vähän hiljaisempia päiviä viikkoon, voisit tehdä pienen kävelyn valoisaan aikaan vauvan kanssa (jos hän suostuu olemaan vaunuissa?), syödä aterian (vaikka mikroaterian, jos et muuta jaksa), hoitaa vauvaa rauhassa ja hymyillä hänelle, ehkä vain istua hiljaa, jos vauva jossain vaiheessa päivää nukkuu. Älä vaadi itseltäsi liikoja, sinun hiljaisempi päiväsi ei ole tarkoitettu siivoamiseen, vaan mielenrauhan rakentamiseen.
Mustasukkaisuutta ei ehkä kannata ylen määrin vältellä tai pelätä, ei ainakaan oman jaksamisen äärirajoille. Se on normaali tunne, ja kuuluu elämään.
Ainut ero oli vaan et tunnen mieheni kuuluvan minulle ja minä hänellä. Tosin monesti toivon et mieheni saisi paremman vaimon.
On tyhmää sanoa et ryhdistäydy tai lähe kerhoihin yms. Tiiän tunteen kun ei meinannut päästä sängystä ylös, ei vaan jaksanut. Mutta oikeasti, hae apua. Ensiksi puhut neuvolassa tilanteesta. Niillä on aika iso sananvalta esim. perhetyöntekijöihin tai kodinhoitajiin, kuka niitä saa. Varaa aika mtt:hen tai pyydä neuvolasta lähete. Ite lopetin toivomasta kuolemaa kun olin matkoilla ja pelkäsin siellä kuolevani. Sain kuulla joka päivä miten kotona minua ikävöidään. En halunnut sitä surua perheelleni mikä minun kuolema olis aiheuttanut. Sinuakin tarvitaan, ihan oikeasti.
nro 42. kyllä elämän tekee sietämättömäksi todellakin muutkin asiat kuin lapsen tai läheisen kuolema tai sairaus. Itse ehkä luulet että mikään ei oo hirveämpää mutta et ehkä ole kokenut esim. masennusta, sitä paitsi, sairaus sekin on.
Monista vastauksista särähti korviin (tai sattui silmiin) aivan järjettömiä väitteitä. Ensimmäisinä nämä " tiedän miltä sinusta tuntuu" -kommentit. Ette voi tietää, koska ette ole ap. Voitte varmasti omien tuntemuksienne perusteellä päätellä, miltä ap:sta tuntuu, mutta ette voi tietää. Sitten joku kirjoitti, että meistä kaikista on joskus tuntunut samalta. No minusta ei ainakaan koskaan ole tuntunut.
" Arjen ei kuulukaan olla juhlaa" tai jotakin sinnepäin. Meillä arki on juhlaa. Omasta elämästään saa tehdä nautittavan. Elämä saa olla ihanaa!
" Ryhdistäydy" Siinähän sitä tuli oikein av-mammojen vakioviisaus. Yäk!
" Toinen väsynyt äiti" ... Huoh... " Et sinä ole oikeasti väsynyt, minuapa masentaakin enemmän ja minulla on oikeus valittaa ja minä minä minä..." Se asia tuli rivienvälistä hyvin selväksi. En muuten tiennytkään, että on joku virallinen lista, mistä voi sitten tarkastaa, mitkä asiat tekevät elämästä sietämättömän.
Ap:lle toivon kaikkea hyvää. Toivon, että löydät ja saat kaiken tarvitsemasi avun ja pystyt nauttimaan elämästäsi.
ja yksinkertaisinta taitaa olla jos tulostat tuon viestisi ja viet sen neuvolaan ja sanot että tarviit pikaisesti ajan lääkärille. siitä kaikki alkaa rullaamaan. saat todennäköisesti kodinhoitajan muutamana päivänä viikossa, ja pääset terapiaan.
näin ainakin minulle tapahtui. olen selviämässä, vaikken olisi puoli vuotta sitten sitä uskonut. kannattaa yrittää! voimia Sinulle ap!
ja jos asut Etelä-Karjalassa, olet tervetullut kahville!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja myönnän että sanavalintani oli hieman väärä.
Takoitukseni oli olla myötätuntoinen ja kertoa, että minulla on ollut samanlaisia tunteita ja ajatuksia, kuin mistä ap kertoi...
Toivon että ap ymmärtää, että tarkoitin vain hyvää, ja että meitä on kyllä muitakin, joilla on SAMANKALTAISIA tuntemuksia...
Edelleenkin: voimia kaikille tarvitseville, sen enempää neuvomatta mitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saattaisit asua sellaisen matkan päässä, että pääsisin joskus käymään...
t:ap
Vierailija:
ja yksinkertaisinta taitaa olla jos tulostat tuon viestisi ja viet sen neuvolaan ja sanot että tarviit pikaisesti ajan lääkärille. siitä kaikki alkaa rullaamaan. saat todennäköisesti kodinhoitajan muutamana päivänä viikossa, ja pääset terapiaan.näin ainakin minulle tapahtui. olen selviämässä, vaikken olisi puoli vuotta sitten sitä uskonut. kannattaa yrittää! voimia Sinulle ap!
ja jos asut Etelä-Karjalassa, olet tervetullut kahville!!
Eikö sinulla ole tosiaan muuta kommentoitavaa kuin arvostella muita? Oletko sinä se, jolla on lupa tuomita, kuka on väsynyt ja kuka ei?
Tuossa on kukka. Haista kukkanen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onneksi sain oikeanlaiset lääkkeet. Mulla myös ollut masennusta aika ajoin koko elämän...
Olen käynyt terapiassa, laukkonut lääkäreillä milloin minkäkin vaivan takia ja taas jossain psykologin juttusilla. Välillä oli pitkään hyvä kausi ja jaksoin jopa laittaa ruokaa.
Olen yrittänyt vaihtaa asenteeni positiivisemmaksi jotten itse tekisi oravanpyörää elämästäni. Kun ajattelen negatiivisia niin väkisinkin sitä tulee masentuneemmaksi, kyynisemmäksi eikä parisuhdekaan siitä parane.
Mutta en ota enää ajatuksiani liian tosissaan vaan todellakin yritän tehdä jotain. Lähden kävelylle tai teen jotain mistä itse tykkään. Kuuntelen itselle tärkeää musiikkia. Mulla on myös harrastuksia iltaisin ja mies hoitaa silloin lapsia. Muuten tulisin ihan hoopoksi. Imetän mutta koska pidän tärkeämpänä oman psyyken hyvinvointia, antaa mies lapselle sitten korviketta kun en ole kotona. maitoa ei tule pumpattavaksi pakkaseen. Sen verran vähäistä.
En myöskään lue enää iltapäivälehtiä joissa kauhujuttuja sillä se tekee mulle todella huonon olon. Välttelen siis negatiivisia asioita. Myös ihmissuhteet jotka ovat rasittavia pyrin välttämään silloin kun olen maassa. Muuten menen itse samaan mukaan.
Onko sulla aina ollut masentuneisuutta vai onko se tullut vasta lasten jälkeen? Suosittelen kuitenkin hakeutumaan neuvolatädin juttusille. He kyllä auttavat kun kerrot miltä susta oikeasti tuntuu. Itse olen saanut sitä kautta apua aina.
Minäkin aattelin jossain vaiheessa vakavasti että miehelläni olisi parempi olla yksin lasten kanssa kun minä en olisi vaivoina. Nyt se tuntuu kamalalta kun olen todella tärkeä lapsilleni ja välitän heistä.
Lääkäri totesi että olen näköjään päästänyt irti täydellisyyden tavoittelustani enkä vaadi enää itseltäni liikaa. Se on helpottanut suuresti kun ei enää tutkaile joka roskaa enkä syyllistä itseäni jos en viekään lapsiani joka päivä puistoon tai jos annankin joskus korviketta.
Täällä palstalla tulee joskus kyllä paha mieli kun syyllistetään kovastikin äitejä etteivät yritä tarpeeksi olla " hyviä äitejä" . Olemme kaikki mitä olemme. Toiset jaksavat enemmän toiset vähemmän. Se on vaan fakta. Olet lapsillesi ainut ja oikea äiti. He eivät tunne muita eivätkä odota sinulta muuta kuin rakkauttasi. Joten muista etteivät he välitä annatko purkkiruokaa tai jos on sekasotkua. Kyllä se vaihe joskus tulee kun saa puunata ihan yllinkyllin kun ei ole muutakaan tekemistä :) Silloin ollaan luultavasti jo kiikkustuolissa. Yritä nauttia tästä hetkestä kun on sotkua, silloin on myös elämää!!!! Voimia sinulle!!!!
Ymmärrän myös hyvin tuon tunteen että jos laittaisi lapset hoitoon, olisin vielä enemmän epäonnistunut.
Itse en voi edes kuvitella puhuvani minkään neuvolantädin tms. kanssa, heihin en luota pätkääkään. Eli täytyy vain toivoa ja odottaa että tilanne paranee. Tai sitten luovuttaa kokonaan.
Lasteni takia suren, tiedän heidän rakastavan minua hirmuisesti ja samoin rakastan heitä suunnattomasti. Heillä vain olisi minusta oikeus parempaan äitiin kuin mihin minä pystyn.
Toivon kovasti että tilanteesi paranee pian (ja omani myös).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoastaan mielialalääkkeet tuovat helpotusta! Hae lääkekuuri. saat sen tavalliseltakin lääkäriltä.
puheeksi neuvolassa, jospa minut sieltä ohjattaisiin eteenpäin. toivottavasti sinäkin löydät jonkun, jonka kanssa pystyisit omaa pahaa oloasi jakamaan. mielelläni vaihtaisin kokemuksia kanssasi enemmänkin vaikka sähköpostitse. onko sinulla osoitetta, jonka voisit tässä antaa?
t:ap
Vierailija:
Ymmärrän myös hyvin tuon tunteen että jos laittaisi lapset hoitoon, olisin vielä enemmän epäonnistunut.Itse en voi edes kuvitella puhuvani minkään neuvolantädin tms. kanssa, heihin en luota pätkääkään. Eli täytyy vain toivoa ja odottaa että tilanne paranee. Tai sitten luovuttaa kokonaan.
Lasteni takia suren, tiedän heidän rakastavan minua hirmuisesti ja samoin rakastan heitä suunnattomasti. Heillä vain olisi minusta oikeus parempaan äitiin kuin mihin minä pystyn.
Toivon kovasti että tilanteesi paranee pian (ja omani myös).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
5 kirjoituksesta toki tietää ettei hän eikä kukaan läheinen ole koskaan sairastanut masennusta. Pahinta mitä masentuneelle voi sanoa on tuo:Ota itseäsi niskasta kiinni tai ajattele myönteisesti! Masentuneella on poissa kyky ajatella myönteisesti ja ei ole voimia mihinkään. Ja niin usein sitä apua alkaa kaipaamaan lähes liian myöhään.
Koska, on aika helppoa mennä lääkäriin ja sanoa että ranne on varmaan murtunut kun kaaduin, kuin mennä sinne ja sanoa että tarvin apua, voimia ei enää ole ja hei, vika on päässä mutta mitäs siitä!
Itse olen juuri tällä hetkellä lääkityksellä ja tilanteeni oli lähes kuten ap:llä toki oli muitakin ongelmia. Ap:lle sanoisin että vaikka tuntuisi ettet sa apua mene silti lääkäriin. Minäkin viivyttelin avun halemisessa kun ajattelin ettei kukaan voi auttaa. Mutta on kuitenkin niin monia joiden vuoksi kannattaa jaksaa yrittää ja kuule tärkein olet sinä itse. Vaikka tiedän että varmasti tunnet tällä hetkellä itsesi huonoksi äidiksi, vaimoksi yms. (Tai ainakin itse tunsin)
En nyt jaksa enempää kirjoittaa, jaksamista Ap:lle ja halukset. Ja muille, miettikää ennenkuin kommentoitte ihmiselle jonka luulette olevan masentunut ja jos ette tiedä mitä sanoa, älkää sanoko mitään halatkaa vaikka!
Esim. kun itkin sitä että " joudun" syömään taas lääkettä ja että olen jotenkin heikko. Masennus EI ole tahdon asia. Ei masentunut tahdo olla masentunut, ei varmaan kukaan sairastaisi mitään jos se olisi tahdosta kiinni. Ja myös se, että masennus ei ole pelkkä väsymys, vaan ihan oikeasti sairaus.
Ja jos masnennus on juuri kunnolla päällä, ei todellakaan jaksa lähteä mihinkään " piristymään" koska jo kotoa lähteminen ahdistaa. Sitten pikku hiljaa kun voimia tulee, ja itsestä tuntuu niin voi lähteä ja tehdä jotain mikä itsestä tuntuu hyvältä.
Voimia kaikille.
Tämä palsta on vaarallinen paikka hakea apua ongelmiin, koska noin puolet täällä olevista äideistä ovat itsekeskeisiä, tunneköyhiä ja hyvin mustavalkoisia. Toivottavasti ohitat tarpeettomat kommentit.
Sinulla on vakava masennus ja tarvitset pikaista apua.
Yritä myös olla lempeämpi itsellesi kodin epäjärjestyksen suhteen.
Tässä ketjussa oli tärkeitä neuvoja avunsaannin suhteen joten en niitä enää toistele. Aina ei tarvitse olla vahva ja kestää kaikkea mutta lapsesi ovat riippuvaisia sinusta, sinun täytyy heti hakea apua, heti ensimmäisenä arkipäivänä. Kerro miehellesi kuinka loppu sinä olet, jotta hän tietää missä mennään.
Iso hali sinulle ja voimia!
minusta tuntuu masennuksen useasti sairastaneena ja läheisten masennusta seuranneena että ap on oikeasti masentunut jolloin tuo ei ole ohimenevää normaalia alakuloa joka vain lipuu itsestään pois. niin usein seataan normaali väsymys ja alakulo masennukseen.
Älä siitä välitä että lapset saavat perkkiruokaa, niin ovat meilläkin nyt sairauteni aikana saaneet, hoidossa kotiruokaa, mutta pääasia että ruokaa saavat, ei väliä tuleeko se purkista vai kattilasta, mutta tiedän kyllä että kun kaikesta tuntee huonoa omaatuntoa,niin voi tuostakin tuntea, mutta älä tunne, en minäkään! (enää)
Olen sairaslomalla masennuksen vuoksi juuri nyt. Lapset ovat 4 pv viikossa hodossa ja se on kyllä' suuri pelastus, että saan nukkua ja kerätä sillä aikaa voimia (plus lääke ja terapia) koska öisin ei olla aikoihin tässä talossa nukuttu koska kuopus kävelyn opittuaan, alkoi " kävellä" myös öisin ja välillä toki ollut kipeä.
Jos vain saat järjestymään hoidon vie ihmeessä ja unohda huono omatunto, olet vahva ja viisas kun haet apua ja kun lapset ovat hoidossa, he saavat siellä virikkeitä yms. mitä itse en ainakaan juuri nyt jaksa järjestää, sitten on ilta helpompaa kaikille.
Älä suotta murehdi esikoisen hoitoonvientiä. Minustakin on kurjaa jos lapsi viedään jo pienenä täyspäiväiseksi päiväkotiin, mutta jos kyse on 1-2pv viikossa niin sehän voi olla vain virkistävää lapselle. Rohkeasti hae hoitopaikkaa esikoiselle, jos se ei lähde mitenkään sujumaan niin sitten lopetetta. Ole nyt armollinen itsellesi. Heti maanantaina ota selvää hoitopaikkatilanteesta. Eihän sitä tarvitse jatkaa kuin sen aikaa että voit paremmin!