Lue keskustelun säännöt.
mitä jättäisin lapsilleni muistoksi äidistä...?
29.10.2005 |
tuollaista ihan oikeasti mietin tässä yksi päivä. tytölle on mekkoja ostettuna useamman vuoden kasvunvaralla etukäteen, mutta mitä pojalle? haluaisin, että hänellekin jäisi jotain, jonka hän voisi saada minulta sitten, kun minua ei enää ole.
olen ihan oikeasti alkanut toivoa, että sairastuisin vakavasti ja kuolisin pois, niin uupunut olen tähän elämään. itsemurhan tekijäksi minusta ei tähän mennessä ole ollut, en siis ole koskaan yrittänytkään, miettinyt kyllä monesti, ensimmäisen kerran jo lapsena. koen, ettei minulla ole niin paljoa annettavaa kenellekään täällä, että minua kannattaisi pitää elämässä. en koe, että olisin lapsilleni edes keskinkertainen äiti, varmasti mieheni voisi löytää heille paremman äidin ja itselleen paremman vaimon.
olen niin kyllästynyt siihen, että kotini on aina sotkuinen, eikä se tunnu haittaavan ketään muuta kuin minua. yritän aina jaksaa vähän aikaa, mutta sitten räjähdän, ja mies tekee vähän jotakin tilanteen helpottamiseksi. se on kuitenkin vain pieni hetki, ja kohta koti on taas sekaisin. olen kyllästynyt siihen, että joudun viettämään paljon aikaa lasten kanssa keskenäni miehen ollessa harrastuksissaan. ja varsinkin silloin kun toinen tai molemmat lapset sairastavat. helppohan miehen on kestää tätä sotkua, kun hän saa olla suurimman osan päivästä poissa kotoa. itse joudun katsomaan sekaisia paikkoja lähes koko päivän, etsimään kadonneita tavaroita lasten huutaessa vuorotellen... lapset ovat vielä pieniä, eikä minulla ole oikein mahdollisuutta siivota kun olen yksin lasten kanssa kotona, vauva ei ole hetkeäkään yksin ja vilkas esikoinen vaatii myös paljon huomiota.
minulla ei ole ystävää, jolle voisin pahasta olostani kertoa. äidilleni en enää kehtaa valittaa, tuntuu että olen turhasta ruikuttaja, ja toisaalta tuntuu että vain mustaan mieheni mainetta, haluaisin kuitenkin ettei äitini täysin tuomitsisi häntä. hyvä isä hän lapsilleen on, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan se täydellinen mies jonka kanssa toivoisin voivani olla.
tuntuu etten enää jaksa yhtään päivää, yhtään hetkeä... lasken minuutteja siihen kun mies tulee kotiin ja ottaa lapset vastuulleen edes siksi aikaa että saan käydä rauhassa vessassa. monena päivänä en itse ehdi syödä mitään kunnollista, lähes koskaan en ehdi tai jaksa tehdä päivisin oikeaa ruokaa, vaan esikoinen saa ruokansa purkista. iltaisin jompikumpi, minä tai mies, tekee kyllä yleensä jotakin ruokaa.
tiedän, että apua pitäisi hakea, mutta olen saanut aiemminkin monenlaista apua masennuksen hoitoon tulematta silti koskaan täysin terveeksi. kynnys avun hakemiseen on suuri ja uskoni avun löytymiseen pieni. lääkkeitä ja terapiaa yhdessä ja erikseen on kokeiltu.
joku varmaan jo leimaa minut provoksi, mutta sitä en todella ole. tuntuu etten enää osaa edes kirjoittamalla ilmaista ajatuksiani, saan vain epämääräisiä ja -johdonmukaisia lauseita aikaiseksi. kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti.
Kommentit (60)
Lääkkeet voivat olla myös vääriä sekä kaikenlainen terapia ei toimi kaikilla sekä terapeutilla itsellään on myös suuri merkitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on välillä samoja fiilareita että olenko edes hyvä äiti. Rakastan lastani mutta välillä ei jaksa. Itse aloitin työt ja täytyy sanoa että sen jälkeen jo helpotti. Päivisin on aikuiskontakteja ja illalla jaksaa eri tavalla lapsen kanssa. Pikku kitinöihinkään ei enää hermostu. Enää ei ole niin sotkuistakaan kun kukaan ei ole päivisin sotkemassa:).
Itsemurha ei ole ratkaisu. Se jättää lapsillesi ison tyhjiön elämään. Mutta masentunut äitikään ei ole hyväksi lapsille. Siksi olisi hyvä että hakisit apua jos miehesikään ei sua ymmärrä. Palkkaa vaikka joku auttamaan kotitöissä kerran viikossa. Sen saa nykyisin verovähennyksiin eikä oikeesti ole sika hintaista. Sano miehellesi että haluat kerran pari viikossa omaa aikaa. Jos sulla ei ole harrastuksia niin lähde vaikka kävelemään ihan yksin.
Välillä tuntuu että sekin kun pääsee pyykkitupaan yksin siis ihan yksin on jo vähän " lomaa" . Koita jaksaa ja voimia sulle.
En usko, että tilanteessasi riittä pelkkä lasten- ja kodinhoitoapu. Tarvit hoitojakson psyk. puolella, jotta masennus saadaan hoidettua. Kuvitelmasi omasta merkityksestäsi on nyt vääristyneen negatiivinen, pelkästä väsymyksestä se ei johdu. Hae apua rohkeasti, on jo kiire! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, masennus on sairaus siinä kuin syöpäkin. Sairaus ei parane hoitamatta.
se paras ja ainoa äiti. He tarvitsevat sinua vielä pitkään!
Sinä tarvitset nyt apua ja omaa aikaa. Mieti kuinka pystyt sitä järjestämään. Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu, sillä siirrät vain tuskan eteenpäin...
Toivotan kovasti voimia ja aurinkoisia syyspäiviä!
t. itsekin masentunut
torjut kaikki ehdotukset, ei kukaan voi sua vasten tahtoasi auttaa. Jotenkin tuntuu että ainoa sulle kelpaava vastaus olisi sääliä sinua ja voivotella tilannettasi ja vielä lopuksi kehua kuinka ainutlaatuinen olet.
Silleen. <3 <3 <3 <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
meinaan et ottaisin ilomielin lapsiasi hoitoon silloin tällöin jos ei sulla ole paikkaa minne viedä (sukulaisia,ystäviä...),että vähän saisit omaa aikaa,mutta kun et varmasti ole täältä pohjanmaan tuppukylästä...:(
Hae oikeasti rohkeasti apua,hakeehan sitä apua moni muukin(jopa usein teeskennellessään väsynyttä,jotta lapsistaan vähäksi aikaa eroon pääsis)Siis itse aina ajattelen niin et en varmasti ole ainoa apua hakeva,se jotenkin madaltaa aina kynnystä!!! =) PUHU NEUVOLASSA,sitä vartenhan ne siellä on!!!!!![color=red][size=4]♥[/color]
VOIMIA VOIMIA!!!!
mielestäni olen kiittänyt kaikista oikeasti varteenotettavista ehdotuksista ja jopa sanonut, että voisin niitä kokeilla. esimerkiksi tuo vinkki kirjoittaa päiväkirjaa. lasten hoitoon laittaminen on vähän ongelmallista tässä vaiheessa, sillä kuopus on niin pieni, ettei käsittääkseni vielä edes pääsisi kunnalliseen päivähoitoon. siksi en tuota vaihtoehtoa ole sen tarkemmin harkinnut enkä pitänyt ratkaisuna tämän hetken ongelmiin. esikoisen hoitoonviemistä olen miettinyt, mutta pelkään jo valmiiksi mustasukkaisen lapsen kokevan hoitoonviemisen hylkäämisenä, jos jään vauvan kanssa kotiin.
en minä sääliä kaipaa, itsehän olen elämäni tähän tilaan ajanut. helpottaa kyllä kummasti kuulla, että jollakin on joskus ollut samanlaisia ongelmia ja niistä on selvitty. sen sijaan ei kauheasti helpota kuulla, että olen kiittämätön paska, jota pitäisi vain sääliä ja joka ei oikeasti edes halua tulla kuntoon.
t:ap
Vierailija:
torjut kaikki ehdotukset, ei kukaan voi sua vasten tahtoasi auttaa. Jotenkin tuntuu että ainoa sulle kelpaava vastaus olisi sääliä sinua ja voivotella tilannettasi ja vielä lopuksi kehua kuinka ainutlaatuinen olet.Silleen. <3 <3 <3 <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse kotiäiti, mutta äiti kuitenkin. Kun menin itse töihin ja poika perhepäivähoitajlle (6h/päivä) aloin saamaan elämään sisältöä lisää. Enää ei elämä pyöri vain kodin ympärillä. EN nyt voi sanoa olleeni masentunut kotiäitinä ollessanikaan, mutta kyllä se kävi jotenkin (jopa samoin kuin sinulla) mielen päälle ja pienistä asioista tuli isoja. Nyt ehdottaisin teille juttutuokiota miehesi kanssa ja tasapuolisuutta vastuun jakoon, harrastuksiin ja menoihin.
Sinun lapsillesi sinä olet korvaamaton! Älä siis tee mitään sellaista, mikä veisi sinut pois lapsiltasi! Vielä tulee se päivä, jolloin elämä ei tunnu enää niin raskaalta, kyllä ne lapset kasvavat!
T: työssäkäyvä äiti + poika 1,5v
Oletkin saanut jo paljon hyviä neuvoja masennukseesi, mutta ajattelin kuitenkin vielä kirjoittaa joitain ajatuksia. Miksi et halua laittaa isompaa lastasi hoitoon päiväksi? Minulla on kaksi lasta 3v ja 8kk ja vanhempi on hoidossa kokopäiväisesti. Tein tämän ratkaisun, koska en yksinkertaisesti jaksa hoitaa kahta lasta täysipäiväisesti.En kuitenkaan tunne olevani huono äiti, koska jaksan heidän kanssaan paremmin, kun toinen on päivät hoidossa. Aion laittaa nuoremmankin hoitoon vuoden ikäisenä ja mennä itse takaisin työelämään. Toivottavasti pääset eroon masennuksestasi, olin itsekin masentunut, kun sain ensimmäisen lapseni eli tiedän osittain miltä sinusta tuntuu.
Aurinkoista talvea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotenkin olen vain ajatellut, että kun lapset ovat niin pieniä, niin heidän olisi helppo ottaa äidikseen vielä joku muukin, että en ole korvaamaton. haluaisin kovasti olla myös omasta mielestäni korvaamaton lapsilleni. ja he ovat kuitenkin se pääsyy sille, että en halua itseäni vahingoittaa, vaan toivon, että joku muu (esim. vaikea sairaus) sen tekisi. en kyllä jatkuvasti toivo kuolemaa, vain vaikeimpina hetkinä, kuten tänään...
olen tällä hetkellä kotiäitinä, tarkoitus on olla siihen asti, että kuopus on 2,5-3-vuotias. hän on nyt alle puolivuotias. masennusta olen sairastanut enemmän ja vähemmän jo yli 10 vuotta, mutta välillä olen ollut jopa vuosia kunnossa. kuopuksen syntymän jälkeen oloni on taas pahentunut, tosin jo raskausaika oli vaikea. rahatilanteemme on ok, emme mitenkään kylve rahassa, mutta tulemme ihan siedettävästi toimeen, varaa on pieniin ylellisyyksiinkin. olen kyllä joskus miettinyt MLL:n hoitajan palkkaamista, mutta koska kuopus on todella vaativa vauva, tuntuu etten halua sälyttää hänen hoitoaan kenenkään muun vastuulle. itsekin kun olemme välillä aika pulassa vauvan kanssa... mutta toisaalta, kai sitä joku suostuisi rahasta hoitamaan vaikeaakin vauvaa. kiitos vinkeistäsi.
t:ap
Vierailija:
Tiedän tunteen. Minut piti elossa vain se etten halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni, miehelleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni enkä ennen kaikkea halua että lapseni istuisivat aikuisena terapiassa purkamassa tuskaa jonka äidin aikainen poislähtö heissä aiheutti.Olet kotiäiti? Minkä ikäinen kuopus on? Kauanko masennustasi on kestänyt? Millainen on rahatilanteenne? VOisitko palkata vaikka jonkun MLL:ltä ulkoiluttamaan lapsiasi? Itse huomasin ettei kotiintuleva lapsenvahti auta, minun piti saada olla kotona. Melkein suututti aina hyvää tarkoittavat ohjeet " Sinun on lähdettävä pois kotoolta, harrasta, käy kerhoissa jne..." Itse olin niihin liian väsynyt, en tarvinnut aikaa omalle tekemiselle vaan tarvitsin aikaa lepäämiselle. Lapsenvahti haki säännöllisesti lapset ulos kahdeksi tunniks 1-2krt viikossai. Pienempi oli vielä vauva ja torkkui vaunuissa kun hoitaja leikitti puistossa isompaa. Se oli varmasti esikoisellekin ihana hengähdystauko iloisen ja jaksavan ihmisen seurassa. Ajan kuluessa aloin voimaan paremmin, nyt on taas ihan normaalia hyvää elämää. Lopulta kävin vuoden verran terapiassa kahdesti viikossa ja se olikin henkireikäni. Nyt tuo aika on vain sumuinen muisto, jonka kirjoituksesi herätti.
Voimia!
Sen jälkeen ei ole enää " sitten kun olen ollut kuolleena jonkun aikaa, niin jaksan taas" . Niin kauan on vaihtoehtoja kun on elämää. Jos et halua nähdä niitä, ei sille kukaan muukaan voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos oikeasti haluat muutosta, hae apua LASTENSUOJELUN nimissä. Silloin joudut nielemään sen " nöyryytyksen" , että haet tukea sellaisella livulla. Mutta jos sun toinen vaihtoehto on olla kuollut, niin ehkä voisit kuitenkin tehdä sellaisen valinnan, minkä voit tehdä.
Voisitko ajatella laittavasi häntä johonkin kerhoon, esim seurakunnan/kunnan järjestämään, niin saisit hetken lepoaikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla särähti korvaan, että toivoisit elämäsi olevan edes siedettävää. Mahdatko itsekään tietää, mitä kirjoitit?
Elämän tekee sietämättömäksi ihan muut asiat kuin mistä Sinä kirjoitit. Elämän tekee sietämättömäksi oman lapsen kuolema, muun läheisen kuolema ja vakavat sairaudet. Ja siltikin on jaksettava. Luulen, että joko elämäsi on ollut hyvin surutonta ja helppoa tähän asti tai olet ollut hyvin uraorientoitunut.
Hyvä nainen, ryhdistäydy. Jos et todellakaan jaksa, hae apua. Sitä on Suomessa saatavilla. Lapset eivät ole täällä Sinun harmiksesi, he ovat Sinulle annettu tehtävä ja ilo.
Kaikilla meillä äideillä on joskus ja aika useinkin raskasta, mutta rakkaus lapsiin kantaa yli vaikka helvetin tulien. Minä teen kaikkeni, että saan lapselleni hyvän elämän , ei luksusta eikä juhlaa, vaan tavallista arkea. Ja minä jaksan, tavalla tai toisella. Lapsemme on tärkeintä, mitä maailmassa on.
Ota hetki omaa aikaa ja mieti tilannettasi. Se ei ole sietämätön, ellet siis jättänyt kertomatta sairauksista tai kuolemasta. Elämä jatkuu, niin kauan kuin sitä on.
Kaikella hyvyydellä, toinen väsynyt äiti.
Minimi hoitoajat kunnallisessa ovat aika pienet. Meidän kunnassa muistaakseni 8pv/kk, jossain kuulemma pienemmätkin? Mitä jos veisit esikoisen kahtena paivänä viikossa päiväkotiin? Eihän siellä koko päivää tarvitse olla vaan vaikka 6 tuntia joka olisi jo ISO helpotus arkeesi. Saisit ainakin nukkua silloin kun vauvakin. Itseäni harmittaa kauheasti etten tajunnut viedä esikoista hoitoon kun kuopus oli vauva. Jotenkin ajattelin silloin että hoitopaikka pitää ottaa sitten ihan täyspäiväisesti tai ainakin osapäiväiseksi päivittäin. Jos olet poikki niin tämä voi olla paras ratkaisu myös esikoiselle. Ehkä mustasukkaisuuskin laantuisi kun hänkin saisi jotain uutta elämäänsä ja hän huomaisi ettet ole ainut ihminen maailmassa.
t. hmm.. en nyt muista numeroani jolla kirjoitin, mutta olen se joka ei halunnut että lapset joutuvat joskus terapiaan pohtimaan äidin aikaista poismenoa.
PS. Varo mitä toivot, ajatuksilla on suuri voima.
Nyt varaat ajan psykiatrille ja pyydät että hän aloittaa masennuslääkityksen ja lähettää sinut kiireellisellä lähetteellä psykiatriselle osastolle pariksi viikoksi lepäämään, pyydät että miehesi ottaa virkavapaata ja hoitaa lapset sillä aikaa. Kun tulet kotiin yrität kerätä voimat. Ja toimintasuunnitelma on se että kerran kuussa poistut kotoa kokonaiseksi päiväksi, vaikka uimahalliin, ostoksille ja ulos syömään. Jos sinulla ei ole hyvää ystävää, etsi sellainen jostain leikkipuistosta ja yritä ystävystyä niin että saat lasten kanssa oloon seuraa päivisin, kiinnekohtia ja lapsille tekemistä ja apua yksinäisyyteenne. Yritä jaksaa 5 vuotta sitten kuopuskin alkaa olla jo melko omatoiminen.
kaikkien (myös itsesi) kannalta olis varmasti parasta hekautua neuvolan kautta psykologille! Voimia!
oloani helpotti kovasti jo se, että sain kirjoitettua pahan oloni sanoiksi. ehkäpä näytän tämän viestiketjun miehelleni, kun hän tulee kotiin, suullisesti kun ei välttämättä saa asioita sanottua niin jäsennellysti. hyvä mieli tuli myös siitä, että niin moni tuntui oikeasti ymmärtävän, miltä minusta tuntuu ja halusi vilpittömästi tarjota apuaan eri tavoin. osasin toki odottaa, että saan myös tylyjä ja ymmärtämättömiä vastauksia, ja yritänkin olla takertumatta noihin vastauksiin liikaa, sillä ne vain pahentavat oloani. se tietyillä vastaajilla varmasti on tavoitteenaan ollutkin. olen vuosien varrella törmännyt useasti tuohon " ota itseäsi niskasta kiinni" -neuvoon, josta ei todellakaan ole vaikeasti masentuneelle kuin haittaa.
joku kysyi, miksi en halua laittaa esikoistani hoitoon. jotenkin koen, että tekisin väärin esikoista kohtaan, jos veisin hänet hoitoon ja olisin kuopuksen kanssa kotona. esikoinen on vielä alle 3-vuotias, ja sen ikäisen hoitoonvieminenhän on ainakin tämän palstan mukaan pahinta, mitä äiti voi tehdä... mutta ehkä meidän pitää sitäkin vaihtoehtoa harkita, jos asiat eivät muuten lähde ratkeamaan.
mielenterveystoimiston numero minulla on ollut jo monta kuukautta odottamassa, että saisin sinne soitettua. jotenkin olen vain koko ajan odottanut, että kyllä kohta helpottaa, ei tämä nyt niin vakavaa ole, kaikkihan sitä jossain vaiheessa ovat väsyneitä pienten lasten kanssa... samanlainen olen monien muiden ongelmien kanssa, ajattelen aina liian pitkään pystyväni selviämään niistä itsekseni, ja sitten tilanne pääseekin jo liian pahaksi. ehkä olen vain huono pyytämään apua, myöntämään heikkouteni.
käymme lasten kanssa kyllä kerhossa ja tapaamme siellä ihmisiä, ja nuo päivät ovatkin helpompia, kun pääsee kotoa pois muiden aikuisten pariin. varsinaisia ystäviä minulla ei kylläkään ole, sellaisia joiden kanssa voisin tavata muualla kuin kerhossa, esim. iltaisin jonkun kotona. todelliset ystäväni asuvat kaikki kaukana.
sain vastauksistanne paljon ajattelisen aihetta, kiitos siitä. jos tässä tilanteessa jotakin hyvää on, niin ainakaan tästä ei kai kovin paljon alemmas enää voi vajota... ehkä saan ensi viikolla vihdoin soitettua mielenterveystoimistoon, ja neuvolaan olemme menossa, yritän ottaa asian puheeksi sielläkin.
t:ap
tervetuloa meille päiväkaffelle ja rupattelemaan...olen itsekin kotona juuri täyttäneen 3-vuotiaan ja hieman alle 2-vuotiaan kanssa....en pode masennusta ja olen elämääni tyytyväinen ja olisi ilo jutella kanssasi ja antaa lasten leikkiä keskenään. VOIMIA !
ei koskaan ole tuntunut omalta jutultani. mutta olen valmis kokeilemaan kaikkea uutta mikä mahdollisesti olisi avuksi. kiitos vihjeestä.
t:ap
Vierailija: