Eikö kukaan muu kotiäiti..

Ja voin tuon myös aina avoimesti myöntää, myös IRL.

lapsista kun on huolehdittava 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka kuinka haluaisi joskus parisuhteeseen panostaa.

Meillä kolmatta vauvaa kuumeillaan kovasti. Olen nyt työelämässä ja pikkuset on hoidossa.



Ikävä raastaa ja ihmiset ihmettelee miksi musta ei ole äidiksi kun olen osittaisellahoitovapaalla. On ihan suoraan kysytty miksen ole kotona ja suoraan sanottu ettei kaikista ole kotiäidiksi. Ammatiltani en odota mitään suurta. Olen duunari, mutta liksa on hyvä.



Olen aina ajatellut ettei elämäni muutu kun saan lapsia. Lapsia on aina ollu mun ympärillä, miehellä on ollut paljon lapsia ympärillä ja kaikki vanha meissä säilyi kun saatiin esikoinen ja toivottiin toinen siihen joukkoon.



Me harrastellaan, mennään yksin, kaksin tai koko porukka tai hajautettuna toisella toinen lapsi, toisella toinen ja vaihdetaan. Meistä tää sopii meille.

Tykkään äitiyslomallakin hoitaa itseäni, hankin välillä jotain kivaa alusvaatetta tai käyn parturissa tai hoidan kynsiäni.. ;)

Miestä ajan harrastuksiinsa ja meillä on paljon suunnitelmia ja unelmia.



Perhe on meille elämässä kuitenkin se ykkösasia. Se että ollaan töissä tai harrastuksissa ei meistä ole heitteillejättö.

perus äiti myyttiä vastaan. Tuntuu vaan että koko yhteiskunta ajattelee äiti keskeisesti. Ihan kun lapsia kohtaa olis raakaa jättää lapset illalla isän kanssa että äiti pääsee hoitamaan itseään. Monesti kuulee kysymyksen " pärjääkö se mies sielä nyt varmasti?" Siis miksi ei pärjäisi kun mäkin olen pärjännyt :) Tilanne ei muutu 1 aikuinen 3 lasta :D Ja jos joskus meikkaat vaikka ihan muuten vaan piristääksesi itseäsi niin ihmetellään että mitä varten mihin oot menossa? Viemään roskia! ;) Mä todella haluan olla paljon muutakin kun äiti! Tuntuu hölmöltä kyllä että takaraivossa silti jyskyttää se äitiys esteenä tai miettii että voinko tehdä sitä ja tätä tai mennä sinne ja tänne vai onko äitiys este mun valinnalle jos jonnekkin haen. Mä olen lapset tehny nuorena ja aina ihmiset yllättyy että onko sulla kolme lasta ja katotaan pitkään että ei äiti voi tolleen käyttäytyä. Siis miksi mun jutut ja ajatusmaailman pitäisi muuttua täysin sen takia että olen äiti.

Eli olen ihminen joka laittaa lapset aina etusijalle. Ja mä ihmettelen, miten jolleen äidille ei se äitiys ole tärkein asia elämässä, vaan laittavat muut asiat sen edelle.

Aivan omaa luokkaansa. Taputapu. *läpsyttää käsiään yhteen ihastuksesta*

siksi en usein tarvitsee omaa aikaa ilman lapsia vaan enemmänkin rauhallisia hetkiä yhden lapsen kanssa jolloin on aikaa syvällisemmälle yhdessä ololle lapsen kanssa. Luotan mieheeni 100% ja siihen että hän pärjää. Keväällä esim lähdin kahden vanhimman lapsen kanssa etelään ja isä jäi kotiin 2 ja 3vuotiaden kanssa.



Minun ei tarvitse korostaa äitiyttäni mutta ei sitäkään että olen jotain erityistä myös ilman lapsia.

" Olin 16v kun tapasin mieheni (21v). Se oli rakkautta ensisilmäyksestä. Aloimme seurustella, muutimme 1kk seurustelun jälkeen yhteen ja nykyään jo naimisissakin. Kauneinta ja suloisin rakkautta mitä vain voi olla. Olemme miehen kanssa molemmat hyvin romanttisia, herkkiä ja meidän yhteenkuuluvuuden tunne on valtavaa molemmilla. Olemme molemmat horoskoopiltamme kalat ja jossain horoskoopissa sanottan " kaksi Kalaa saa yhdessä aikaan universumin täydellisintä rakkautta" . Se on ihan uskomaton fiilis mitä toista kohtaan voi tuntea. Olemme olleet 10v 3kk yhdessä. Emme ole riidelleet (väitellään kyllä toisinaan kummalle puolelle näkkäriä laitetaan margariinia, viimeksi suutuin miehelleni vappuna kun antoi esikoiselle kahvia koska mun mielestä lapset ei tarvi kahvia), kumpikaan ei ole pettänyt toista, meillä on oma yhteinen ihana maailmamme. Olemme toistemmme parhaat ystävät, rakastavaiset, harrastuskaverit jne.



Halusimme pienokaisia meidän maailmaamme. Olemme miehen kanssa tasavertaisia vanhempia, senpä vuoksi meidän lapsille on annettu jo synnytyslaitoksella tuttipullosta korviketta, jotta mies voi olla myös pienten lasten elämässä mukana. Mies voi tehdä kaikki samat jutut lasten kanssa kuin minäkin paitsi imettää. Meillä mies todellakin osaa olla isä lapsille ja huolehtii lapsista yhtä hyvin kuin minä. Jos kuolisin, niin tiedän 110% että mies pärjää loistavasti lasten kanssa.



Toki meillä lapset ovat haluttuja, rakkaita ja joista välitetään hurjasti. Oma lapsi on aina erityisempi kuin esim kaverin lapsi. Omaan lapseen on tietynlainen side ja omaa lasta haluaa suojella jne. Ei meillä lapsia jätetä heitteille - ehei todellakaan. Lapset tietevät, että äidille ja isille lapset ovat kultaakin rikkaampaa ja heitä rakastetaan ja hemmotellaan valtavasti.



Mulle ja miehelle tärkeintä maailmassa on meidän oma perhe. Kokonaisuutena, kaikki perheenjäsenet, tasavertaisia.



Mutta jos pitäisi tavallaan valita kumpi on tärkeempää puoliso vai lapset, niin molempien mielestä puoliso. Meidän tilanteessa, meidän rakkaudessa. Toki puolisoon ja lapseen suhde ja rakkaus on erilainen.



Puolisolta saa sen kaiken tuen, turvan, hyvän fiiliksen ja kannustuksen siihen, että on lapsille hyvä äiti ja isä. Yhdessä me miehen kanssa pyöritämme meidän perhettä. Kun vanhempien suhde voi loistavasti ja parisuhdetta pidetään hyvänä, niin lasten kanssa eläminen sujuu kuin leikki ja elämä on mukavaa. Toki vanhemmuus on iso haaste ja vastuullinenkin tehtävä, mutta meillä ainakin hyvässä parisuhteessa lapset voivat hyvin.



En uskalla edes ajatella miltä tuntuu, jos puoliso kuolee. Mutta lapsen kuoleman pelosta on kokemusta. Toinen syntyi hätäsektiolla ja kamppailua elämän ja kuoleman kanssa oli pitkään. Siinä kävi niin monen kirjavat ajatukset ja keskustelut miehen kanssa läpi. Se lujitti suhdettamme entisestään ja sitä miten tärkeä puolisio on. En tiedä mitä muut ajattelevat vastaavassa tilanteessa tai siinä kun lapsi kuolee. Mutta meidän tunne oli se, että puoliso on se tärkeä ja jos lapsi kuolee ja meissä hedelmällisyyttä on, niin lapsia voidaan saada lisää tai adoptoida. Eihän kukaan uus lapsi korvaa entistä lasta, mutta lapsi on kuitenkin vasta lapsi, jolla elämä edessä. Puoliso on tavallaan tärkeämpi.



Tottakai tuota keskoslastakin osaa arvostaa ja rakastaa hurjasti kun hänet meinasi niin monta kertaa menettää ja saa olla kiitollinen enkeleille, että meillä tuo ihana poika on olemassa. Mutta kaikki se prosessi oli niin suurta, avartavaa ja toi elämänkokemusta jne.. että puolison merkitys korostui.



Jos mulla olisi suhde, jossa ei olis rakkautta, seksiä, mies ei hoitais lapsia, kännäis, ei huolehtisi ulkonäöstä jne... Tottakai lapset olisi silloin ykkösenä.



Lapset ovat vain lainassa. Heidät saadaan alulle, synnytetään, hoivataan ja kasvatetaan. Pian he ovat 16v ja voivaat muuttaa omilleen, kuten minä. Tutustuvat kivaan tyyppiin ja perustavat perheen hänen kanssaan. Sitten me jäädään miehen kanssa kaksistaan, eikä olla ihan vieraita tosilleen, koska lapset eivät ole ykkösiä olleet.



Jos palavasta talosta pitäis pelastaa mies tai lapset, niin menisin shokkiin ja pyörtyisin ja kuolisin itsekin. Toivottavasti koskaan ei tule tilannetta, jolloin pitää valita mies tai lapset, koska sitä minä en osaisi päättää ikinä.



KOROSTAN EDELLEEN, ETTÄ MEILLÄ LAPSET OVAT TODELLA TÄRKEITÄ, RAKKAITA, EIKÄ HEITÄ LAIMINLYÖDÄ SEN VUOKSI, ETTÄ PUOLISO ON TÄRKEÄMPI!



Ps. kun mennään naimisiin, niin siinä kysytään tahtooko, mutta jos saa lapsen, niin missä siinä kysyy tahtooko? :D"



Lapsia meillä on 3 ja neljättä odottelen. Haaveena suurperhe ja tiedän, että mainitsemani järjestys nainen, vaimo ja äiti tulee aina olemaan sama.

Lapsi on nimeomaan lapsi jolla se elämä on (tai pitäisi olla) edessä. Eikä todellakaan yksikään lapsi korvaa toista, ei varsinkaan jos kyseessä on oma lapsi. Kun sen yhden lapsen menettää, sitä ei voi korvata toisella yhtään millään, eikä se uuden lapsen tekeminen tai adoptointi korvaa sitä lasta. Lapsen kuolema on kauheinta mitä voi tapahtua, aikuisella sentään on jo se elämä elettynä.



Eläimetkin huolehtivat ensisijaisesti omasta jälkikasvustaan, sen sijaan av-mamma laittaa miehen lasten edelle, koska lapsia saa aina uusia..







" En tiedä mitä muut ajattelevat vastaavassa tilanteessa tai siinä kun lapsi kuolee. Mutta meidän tunne oli se, että puoliso on se tärkeä ja jos lapsi kuolee ja meissä hedelmällisyyttä on, niin lapsia voidaan saada lisää tai adoptoida. Eihän kukaan uus lapsi korvaa entistä lasta, mutta lapsi on kuitenkin vasta lapsi, jolla elämä edessä. Puoliso on tavallaan tärkeämpi."

jopas on kirjoittaja miehessään kiinni! Jos minun pitää asettaa miehen etu ja lapsen etu vastakkain, niin kyllä se lapsen etu yleensä voittaa. Ja jos palavasta talosta menisin pelastamaan mieheni ja jättäisin lapset kuolemaan, en taitaisi saada mieheltäni koskaan anteeksi. Ei se, että lapset ovat etusijalla, tarkoita, etteikö puolisokin olisi tärkeä. Elämässä on enemmän sävyjä, ei juuri mikään ole joko/tai.

paljon muitakin juttuja, käy teattereissa, kutsuilla, pitää huolta itsestään ja osa käy töissä.



Mä luulin itsestäni, että olisin ollut enemmän pelkkää äitityyppiä, mut ei. Nyt oon neljättä vuotta kotona. Kuvittelin, et oisin kauemminkin jaksanut, mut työelämään aion palata vuoden vaihteessa. Myönnän, että olen kotona välillä aika tylsistynyt, vaikka tavataan paljon lapsiperheitä ja käydään kerhoissa. Kaipaan jo muutakin ajateltavaa ja ilman keskeytyksiä...



Mulla vaihtelunhalu on oikeen korostunut nyt kotona ollessani. Pakko päästä välillä hotelliin mieheni kanssa, tarvin itselleni enemmän hemmottelua, ku ennen:ostan enemmän meikkejä, käyn kampaajalla, teatterissa, leffoissa, tanssitunnilla jne. Siis en mitenkään usein, mutta välillä vaaaaan täytyy päästä, sitte taas jaksaa arkea kotona paremmin. Meillä on siis lapset 3v ja 1v.



Mun kaveripiirissä kyl onneksi on löytynyt muitakin, jotka on aika vaihtelunhaluisia ja ovat jo palanneet työelämään tasan sen takia.

Äitiys opettaa itsestä monia asioita:)

Kyllä se on niin, että jos ei ole parisuhdetta niin ei ole perhettä. Kyllähän me kaikki olemme nähneet avioeroja joissa on syynä se, että huomataan lasten kasvaessa eihän meillä ole mitään yhteistä.



Kyllä lapset ovat tärkeitä ja rakkaita, mutta lapset tarvitsevat ennen kaikkea jos mahdollista onnelliset yhdessä viihtyvät vanhemmat.



Jos avioero tulee muusta syystä niin sitten tulee. Kuitenkin uskon, että parisuhteeseen panostaminen estää avioeroja jotka johtuu erilleen kasvamisesta.

Ihmislajin säilymisen perusta on ollut äidinvaisto. Eli oman jälkikasvun kasvattaminen menee kaiken muun edelle. Muuten oltais kuoltu sukupuuttoon jo ajat sitten...Jotkut on vaan vähän liian " sivistyneitä" .

Niin tietäisin kyllä kumpaa lähtisin pelastamaan. No tietenkin ensin lastani ja tiedän satavarmasti, että mieheni haluaisi minun tekevän niin. Eikä tämä todellakaan tarkoita etten rakastaisi miestäni.

Ja erittäin tärkeä onkin, mutta ei se nyt sentään omien lasten edelle mene...

Olin kotona 4,5 vuotta, kunnes palasin työelämään. Kun olen töissä, niin en mieti kotiasioita, eikä mieleeni tule edes korostaa kelleekään sitä, että kotona on lapsia. Parina iltana viikossa menen ulos tai jumppaan tai jotain. Mies pärjää mainiosti.



Kyse on osittain siitä, että lapset ovat jo 6 ja 4. Eiköhän se ole ihan biologinen juttu, että kun talossa on vauva, niin naisesta tulee vahvasti äiti, joka shoppailee vain lapselle eikä koskaan itselle. Kun lapset kasvavat, niin sitä herää itsekin takaisin henkiin naiseksi.



Minä myös osittain ymmärrän tuon ajatuksen, että mies on ykkönen ja vasta sen jälkeen tulevat lapset. Kun lapset olivat pieniä, niin ajattelin itsekin jotain tuohon suuntaan. Mutta vuosi vuodelta ajattelen niin vähemmän ja vähemmän.

Jos esikoinen on vastasyntynyt, niin äiti on juuri päässyt kokeilemaan perhe-elämää. Miksi hän heti haluaisi siitä pois?



Jos lapset ovat kouluikäisiä tai vanhempia, tulevat kotona jo yksinkin toimeen, niin on hieman omalaatuista, jos äiti ei voi irroittautua lapsistaan edes sen verran, että kävisi lenkillä.



Eli ei ole vain yhtä totuutta. Lasten iän lisäksi asiaan vaikuttavat monet muutkin seikat.

Ei se, että pitää parisuhdetta ja sen hoitamista tärkeimpänä poista sitä tosi asiaa, että naisille on sisäänrakennettuna leijonaemo joka suojelee ja hoitaa lapsia.



Jos minä huollan parisuhdetta ja täten luon lapsille onnellisen ympäristön kasvaa on minusta myös lapsista huolehtimista. Jo on kumma kun tämä palsta on niin hitsin musta valkoinen aina on joko tai kuvitellaan, että toinen tapa on toisesta pois.



En ymmärrä miten se on meidän lapsilta pois jos haluan tuntea olevani arvostettu muutenkin kuin siinä äidin roolissa.

Jos ensimmäinen lapsi on juuri syntynyt, ja äiti on vihdoin päässyt kokeilemaan odotettua perhe-elämää, niin miksi hän haluaisi siitä heti pois?



Jos lapset ovat jo kouluikäisiä, tulevat hetken kotona yksinkin toimeen, olisi erikoista, jos äiti ei raaskisi irroittautua lapsistaan edes sen verran, että käy lenkillä.



Lasten ikä vaikuttaa siis äidin omaan aikaan aika lailla. Ja sen lisäksi moni muukin seikka. Miksi tässä siis etsitään taas vain yhtä musta-valkoista totuutta?

Normaaliin keskusteluunhan kuuluu erilaiset näkemykset. Jos kaikki ovat vain samaa mieltä ja nyökyttelevät, kuihtuu keskustelu hyvin nopeasti.