Mikä mussa on vikana,kun en ymmärrä lapsettomien enkä varhaisen keskenmenon kokeneiden tuskaa?

kuin siitä, ettei pihassa seiso uutta bemaria kuten naapurilla.



Jos on itse halunnut lasta ja kokenut äidiksi tulemisen ja lapsen saamisen kaikessa ihanuudessaan, on varmaan aika helppo tajuta, mistä tahattomasti lapseton jää paitsi:(

Lapsettomien lapsenkaipuun kyllä ymmärrän, mutten varhaisvaiheen keskenmenon saaneiden tuskaa. Välil tuntuu et olen jotenkin outo tapaus. Omat 4 keskenmenoa tapahtunut viikkojen 8-13 välillä, enkä ole niitä sen koommin ajatellu, enkä surru. Välil masentaa itteäänkin ajatus, että mikä mussa mättää kun en osaa ajatella kait oikein noista keskenmenoista.

Olisiko asia liian vaikea käsiteltävä? Hautaat vain asian, koska on helpompi olla käsittelemättä sitä. Voi kostautua esim. vuosien kuluttua. Mutta toivottavasti ei.

Elämä vaan pitää ajatella ihan toiseksi, mitä on kuvitellut. Pitää myös keksiä joku muu tarkoitus elämälle, kuin lasten kasvattaminen. Täytyy unohtaa vuosikausia kestänyt joka kuukausinen toivominen ja pettyminen...

Tosiasia on, ettet voi ymmärtääkään, jos et ole itse kokenut. Mäkin ennen tätä ihmettelin, miksi naiset sekoaa, kun lapsia ei kuulu, kun onhan sitä elämässä muutakin tärkeää. Mutta enpä ikävä kyllä ihmettele enää.

Tuska on epätietoisuus siitä mikä on kropassa vikana. Jos olet jo suunnitellut miten elämä muuttuu kun lapsi tulee, ja sitten se viedäänkin sinulta pois, tunne on aika tuskallinen.

Omat keskenmenot on olleet 12-14 viikoilla ja silloin kyllä itkin. Siis sinä hetkenä kun tajusin kotona, että kesken menee raskaus ja vuodin verta. Samoin itkin lääkärissä, kun ultrassa ei näkynyt enää sydämen sykettä. Mutta en tosiaan jäänyt keskenmenoja suremaan, vaan ajattelin elämää eteenpäin. Puhuin keskenmenoista kaikille ja koko ajan olen aatellut, että sikiöissä oli jotain vikaa koska eivät syntymään asti jaksaneet.



Jollain lailla " huvittaa" (jos nyt tämmöstä verbia voi käyttää) tuo vuodatus keskenmenoista viikolla 4 ja 5... Kerkeekö siinä ajassa tottumaan ajatukseen että vauva on tulossa, ehtiikö jo huokaista helpotuksesta kun ns. riskiviikot on ohi??



En tosiaan toivo keskenmenoja edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta kun se nyt on kuitenkin melko yleistä että raskaudet menee kesken...

Silti olen sitä mieltä ettei mihinkään suruun tuli jäädä kierimään loputtomiin, siitä vaan katkeroituu eikä näe mitä muuta elämällä olisi tarjottavana.



Muuten noista keskenmenoista, itselläni niitä on kolme takana ja kaksi lasta on saatu loppuun asti selviämään. Ensimmäinen keskenmenoni (rv12) tapahtui ensimmäisessä raskaudessa ja se sattui todella. Ja kun kesti 8kk ennen kuin aloin tyttöäni odottamaan, olin todella ahdistunut. Tuntui että olin jotenkin itse aiheuttanut tuon keskenmenon ja siinä pilannut mahdollisuuteni tulla äidiksi. Tai että Jumala oli huomannut kuinka huono äiti minusta tulisi ja halusi siksi säästää lapsen tältä pahalta...



Kun sitten olin saanut tyttäreni, eivät seuraavat keskenmenot (rv9 ja rv13) tuntuneet enää yhtä pahalta. Tiesin että minulla oli mahdollisuus tulla äidiksi ja ymmärsin että nämä keskenmenneet ihmisen alut eivät olleet tarpeeksi vahvoja/terveitä tähän maailmaan.