Se on mukavaa että voi läheisiensa apuun luottaa

itken tässä kun ei isäpuoleni voinut muutamaa kymppiä vipata ja ne olis menny loppukuun ruokiin ja meillä siis rahat finaalissa. Kotihoidontuella ollaan kolmatta vuotta ja lainoja maksellaan ja tässä kuussa ollu yllättäviä menoja kuten sairaus ja lääkekuluja parinsadan euron edestä eli tili on miinuksella. Mutta eipä irronnut apua vaan totes kylmäkiskosesti että pitäis pärjätä sillä mitä on.

Koko päivän mietin että kysynkö vai en ja päädyin kysymään kun kertakaikkiaan niin pakkotilanne ja lapsille ainakin saatava ruokaa ja tässä tulos,itken silmiäni päästä ja kadun katkerasti että kysyin, nolottaakin vaikka hätä on ja siks kysyin.Mä en enää voi kattoa sitä ukkoa silmiin enkä halua vähään aikaan tavata.

Olis kiva ajatus ja tunne että olis tässä maailmassa edes joku läheinen joka auttais jos todella olis tarvis oli se apu sit henkistä tai taloudellista tai lastenhoitoapua mutta ei oo. Karmea olo,ihan kun ois potkastu ilmat pihalle:****(