Lue keskustelun säännöt.
Miten tämä näin...ei sen pitänyt näin mennä?!
03.11.2005 |
En tiedä mistä aloittaa!Varmaan siitä että olen kolmikymppinen kotiäiti.
Lapseni ovat " normaaleja" ,terveitä,koulussamenestyviä sekä hyvin syöviä ja nukkuvia...kaikki on silläsaralla ok.
Mieheni tekee töitä,on erinomainen isä,minulle äärimmäisen ihana,rakastava.Täydellinen!Ei ryyppää,ei polta eikä käy vieraissa.
...silläkin saralla siis kaikki hyvin!
Itse olen myöskin ns.kunnollinen kotiäiti jolla ei ole muita paheita kuin iltasyöpöttely.Silti olen hoikka ja monen mielestä sieväkin.
Olo tuntuu kuitenkin siltä ettei minusta ole mihinkään.
Tunnen olevani niin ulkopuolella kaikesta.Minulla ei ole työpaikkaa,ei työkokemusta,vain muutama ystävä,minulla ei ole harrastuksia eikä minulla ole varaa mihinkään muuhun kuin kodin pyörittämiseen.
Olen eristäytynyt nyt kokonaan kotiin koska minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa tätä elämäntilannetta.Ystäviäni ei kiinnosta kotiäitiys ja sen tuomat ilot ja surut,vaan työ,työ ja vielä kerran työ.Tai sitten miehet,miehet ja miehet!
Tuntuu ettei meillä ole paljonkaan puhuttavaa.
Nyt kuitenkin alan pelätä että kohta olen tosi masentunut siitä ettei minulla ole muuta kuin koti ja perhe.
Ihan heti tämä pelko ei ole hiipinyt,sillä kaikkea tätä olen ollut jo kohta 11 vuotta.Pitkään siis olen tästä kaikesta saanut nauttia,mutta nyt alkaa tuntua että pitäisi elämässä kai muutakin olla kuin koti.
Silti minulla ei ole enään rohkeutta lähteä minnekään :(
Parhaina (tai pahimpina) viikkoina olen käynyt kerran pois kotoa.Yleensä sentään käyn kerran päivässä jossain kodin ulkopuolella,mutta viimeajat on menny täällä neljän seinän sisällä.
Kun ensin ei kaipaa mihinkään,mutta sitten kun huomaa että on ollu viikon kotona eikä muita ihmisä ole näkyny kuin mies ja lapset,niin alkaa kaipaamaan jotain muuta...mutta ei uskalla lähteä mihinkään.
Miten tästä eteenpäin?
Tiedän että nykyisin tällaisia kotiäitejä on hyvin vähän,mutta onko nyt joku samankaltainen lukenut tekstini?
Tai joskus samassa tilanteessa ollut?
Mitä Te tekisitte minuna?
Antakaa toivoa ja hyviä neuvoja kaikki kiltit ihmiset ketkä ymmärtää edes vähän mitä tässä yritän sanoa!!
Kommentit (6)
Miksi en mene töihin?
Ehkä siksi koska minua ei oteta mihikään juuri sen takia koska olen ammattitaidoton.Enkä toisaalta uskalla enään edes yrittää mihinkään.
Jostain kumman syystä kotiäitiyttä ei katsota työkokemukseksi.
Raamattupiiri ei ehkä ole mun juttuni,vaikka varmaan tekisi hyvää.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä otin itseäni niskasta kiinni ja aloin etsiä töitä. Kuinka ollakkaan heti tärppäsi!(onneksi olin nuorena opiskellut itselleni kunnon ammatin!)
No nyt sitten alkaa elämä pikku hiljaa järjestyä uomiinsa, ja minä lähden töihin. Olen enemmän kuin innoissani saamastani työpaikasta! Lapselle on hoitopaikka jonossa ja alkuvuodesta lähden töihin. En malttaisi millään odottaa enää tammikuuhun asti, niin kova into on päästä töihin!
Jospa sinäkin alkaisit katsella työpaikkaa itsellesi?
Ymmärrän sinua, vaikka tilanteeni ei olekaan samanlainen. Silti olen sen verran paljon yksinäni aikaa viettänyt kotona neljän seinän sisällä, että tiedän mitä tarkoitat. Itseeni tehoaa vain se, että johonkin täytyy päästä, muuten tulee totaalisesti mökkihöperöksi. Aloita pikkuhiljaa, etene asteittain. Käy vaikka alkuun ihan yksiksesi shoppailemassa (ei nyt omaisuuksia tarvitse tuhlata, jotain pientä kivaa itselle niin sekin piristää jo kummasti). Tai jos sinulta löytyy joku ystävä, joka lähtee mukaan, niin kaksin tietysti hauskempaa. Löytäisitkö samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä esim. netin kautta? Sellaista samanhenkistä persoonaa, jota kiinnostaa muukin kuin ne miehet ja työ. Luulen ettet ole yksinäsi ajatuksinesi! Lähde rohkeasti kotoa, etsi joku mukava harrastus, jossa olet ihmisten kanssa tekemisissä ja jätä mies kotiin lasten kanssa. Kyllä sitä ihminen tarvitsee elämäänsä jotain piristystä ainaisen saman arjen keskelle. Itse käyn viikoittain kuntosalilla ja saan siten vähän omaa aikaa vauva-arjen keskelle. Päätin kyllä jo raskausaikana, että pidän myös omasta ajastani kiinni enkä majoitu yksikseni kotiin. Tsemppiä ja rohkeutta sinulle elämääsi!
KOita saada itsellesi jokin oma harrastus. Jokin mikä ei vie hirvittävästi rahaa tai ei tunnu rasittavalta tai " pakolta" . Itse huomasin, että kun on edes se yksi ilta viikossa, joka on mun ilta, niin jaksan paremmin kotosalla.
Kieltämättä myös juttuseurasta on paljon apua. Onnekseni serkullani on pari kuukautta vanhempi vauva ja hänen kanssaan vaihdamme viikottain kuulumisia ja vierailemme ehkä kerran kuussa. Jälleen omia havaintojani, mutta pieni juttuhetki piristää kummasti.
Koita saada itsestäsi irti että lähdet johonkin äiti-lapsi piiriin tai kerhoon tai vaikka sitten sinne raamattu piiriin -ihmisten ilmoille lähinnä. JOs et oman ystäväsi kanssa saa purettua ajatuksia -eri elämän tilanteista johtuen- niin pakota itsesi liikkeelle. Itse yllätyin positiivisesti srk:n äiti-lapsi piiristä. Minä joka olen suht ujo ja hiljainen sain juttu seuraa! Ja muutaman kuukauden jälkeen koen olevani yksi muiden joukossa.
voimia!
Olisin jutellut tästä asiastani mieluusti pidempäänkin,mutta 5v.kaipaa apuani joten siirryn " opettajaksi" .Leikkimään siis.
Taidan pistää harkintaan kuitenkin sekä työn että oman elämän!
Vaikka minusta tuntuu nyt siltä etten osaa muuta kuin kodin pyörityksen.Kai sitä joskus löytää muutakin...mutta mistä minä sen rohkeuden haen!!??Mistä minä sen löydän?
Kiitos silti,kyyneleet nousi silmiini kun luin että joku ymmärtää!
Sain kavereita. Töistäkin saa kavereita. Miksi et mene töihin?