Millainen nainen voi sanoa että ei pidä kotiäiteydestä?

mutta vielä enemmän minua pelotttaa se, että miten jaksan käydä kolmivuorotöissä, hoitaa kotihommat ja leikkiä vielä lasten kanssa. Onneksi on vielä aikaa miettiä asiaa. Nostan hattua kaikille koti- ja työssäkäyville äideille. Jokainen tehköön niin, miten hyväksi asian kokee.

Jokainen terve ihminen kaipaa muitakin haasteita kuin vieläkin korkeamman legotornin rakentaminen tms.



Ja tosiaan, miksi hyvän äitiyden mitta on kotiäitiys? Miksi hyvän isän tuntomerkkeihin ei kuulu mahdollisismman pitkä aika koti-isänä? Mä oon ainakin ihan hyvä äiti lapselleni, vaikka en jaksakaan kotona hänen kanssaan olla.

mutta kukaan ei viihdy määräänsä enempää kotiäitinä. Ehkä se johtuu siitä että niin tärkeää työtä kuin kotona tehdäänkin ja niin rakkaita kuin lapset ovatkin yleensä naiset kaipaavat myös tunnetta omasta elämästä, ei vain toisten tarpeiden tyydyttäjänä. Suuri osa naisistakin haluaa haasteita, jollaisia kotiäidin turvallisessa rutiinien täyttämässä elämässä ei pidemmän päälle ole. Sitäpaitsi ne muutamat kotiäideiksi jääneet ovat kyllä vuosien mittaan jollain lailla jääneet jälkeen. Kun muut naiset ovat saaneet kokemusta ja itsetuntoa työelämässä kotiäideillä on edelleen se sama lasten ja miehen kautta elämisen sisältö, eivätkä he voi jakaa niitä kokemuskia mitkä karttuvat kun on ottanut paikkansa työelämässä. Silti en missään nimessä väheksy heidän valintaansa ja työtään- ainoa miinus tuntuu olevan vaikeus päästää irti lapsistaan, kun lapset ovat usein se elämänsisältö, jonka kautta tuntee olevansa tarpeellinen. Eihän työelämäkään mikään elämää suurempi juttu ole, mutta kyllä kantti kasvaa ihan eri lailla kun kotona. Eikä yhdentekevää ole sekään että vaikka on miehen kanssa yhteinen talous, on silti MAHDOLLISUUS myös seistä täysin omilla jaloillaan. Se on naiselle todella tärkeää.



Mutta kukin tavallaan. Ja tosiaan, jos inhoaa kotiäidin pienenpintä elinpiiriä ja rutiineja (itse olen ollut lasten kanssa 2 ekaa vuotta kotona) , lapsiaan silti voi rakastaa ja lapsilla voi olla kaikki oikein hyvin.

3 vuotta olin kotona ja nyt työelämässä.



En voi kyllä ymmärtää kuinka jaksoin 24h noiden riiviöiden kanssa.

Kukkahattumammojen ei pidä ymmärtää väärin lapset ovat minun maailman napa, mutta mutta..

Noh, muksut ovat todella hyvässä hoitopaikassa ja menevät innoissaan aamulla hoitoon. Kysyttäessä aina on kivaa ollut.

Minä tapaan muita aikuisia ja olen sosiaalinen työssä, kun ennen aikuiskontaksti oli leikkipuistossa tai kerhossa tapaamani muut kyllästyneet äidit.

No, nyt on lapset tyytyväisiä ja äitee tyytyväinen. Iltaisin ja viikonloppuisin sitten puuhaillaan yhdessä.



Suosittelen.

Miksi ihmeessä kaikkien pitäisi tehdä asiat samalla tavalla?? Miten se on kotiäidiltä pois, jos joku muu äiti menee töihin?



Minäkään en kotiäitinä viihdy. Kotihommien tekemistä aamusta iltaan, siivousta, tiskausta, pyykkäystä, ruoan laittoa ja kaupassa käyntiä. Sitä mukaa kun siivoaa niin lapset sotkee. Mulla menee ainakin hermot siihen. Jaksan paremmin ja olen paljon parempi äiti, kun käyn töissä.



Nostan hattua niille, jotka oikeasti kotiäitydestä nauttivat!



Minkähän verran ne, jotka syyllistävät "uraäitejä" nauttivat siitä omasta kotiäitydestään..? Jos on tyytyväinen elämäänsä, ei varmasti tunne tarvetta syyllistää toisia.

Moi!

Mua vaivaa kotiäiteydessä sen helppous. Kuka tahansa osaa laittaa pyykkikoneen päälle vaikka päässä pyörisi kolme aivosolua ja ruuan osaa aina laittaa. Hiekkalaatikolla istumiseen ei tarvita kauheasti avuja.

Tiedän, että heikkouteni on läytää tästä arjesta haasteita.



Haluaisin kyllä muuttua, mutta ihminen kun nyt ei muutu. Lisäksi mittarissa on sen verran ikää, että olen opetellut olemaan itselleni armollinen.



Arvostan jokaista kotiäitiä. En voi kuin ihailla (ja hämmästellä) niitä, jotka jaksavat tätä vuosikausia.



Uksokaa tai älkää, niin rakastan kumpaakin lastani yli kaiken. Minun rakkauteni näkyy mm. mallina naisena olemisesta. Olen iloinen omasta äidistäni, joka kävi töissä ja näytti että nainen voi olla hyvä äiti ja käydä töissä.

Olisiko parempi valehdella että taloudellisten syiden takia on pakko mennä töihin, jos oikeasti on kyse siitä, että haluaa töihin? Kaikki ei jaksa vaan olla kotona. Tuntuuko sinusta myös julmalle, että suurin osa isistä ei jää vähintään kolmeksi vuodeksi kotiin?

En mäkään kaikesta tässä hommassa nauti, mutta nyt kun nuorinkin on täyttänyt kaksi, alkaa tekemiset oleen ihan eri luokkaa kuin vauvan kanssa. Nyt tämä on vasta kivaa.



Tuttava, joka tosiaan oli vauvan kanssa neljän seinän sisällä tapaamatta juurikaan muita ihmisiä ekan vuoden, meni melkein heti ä-loman jälkeen töihin, koska ei viihtynyt kotiäitinä.

mutta kuitenkin akateeminen. Ei ole uraa, ei juuri töitäkään, eikä aikaavieviä harrastauksia tai ihmeellistä sosiaalista elämää. Mutta en mitenkään hirveästi pidä kotiäitiydestä. En kuitenkaan ole laittanut vielä tuota 2-vuotiastakaan päivähoitoon, kun se ei ole ollut tietyistä syistä mahdollista... Toisessakaan tilanteessa en laittaisi alle vuoden ikäistä, hätätilanteessa puolitoistavuotiaan. Kolme vuotta on taas omalle pääkylleni aivan liikaa!

olen analyyttinen keskustelija. En pidä arkiruokien tekemisestä, mutta gourmet-ruokien tekeminen on hauskaa. Inhoan sitä, että joudun siivoamaan. Vaivun myös helposti omiin ajatuksiini ja minua häiritsee, että joku keskeyttää ajatteluni.



Todettakoon, että olin kotona 1,5 vuotta täysipäiväisesti ja sen jälkeen vielä 3 vuotta tehden vähän työtä (5-10 h viikossa). Priorisoin lapset, mutta enpä voi sanoa, että nautin tuosta ajasta.

Alle 1-veen laittaminen hoitoon ON mun mielestäni aika tylyä, mutta äitien tekemien julmuuksien listalla se on melko vaatimatonta julmuutta... Nainen voi olla ihan hieno äiti, vaikkei kotona jaksaisikaan olla kokopäiväisesti. Ja niin, muistetaanpa, että useimmilla lapsilla on kaksi vanhempaa, joiden tulisi olla tasavertaisia kumppaneita kasvatusurakassa...



T: pitkän linjan kotiäiti

elämän sisältönä. Hain kurssille kun vauva oli 9kk ja aloitin opiskelun kun vauva oli vuosi ja 3kk. Mies jäi kotiin hoitamaan vauvaa. Nyt menen töihin ja vauva jatkaa kotona olemista isänsä kanssa. Hyvä äitiys ei ole minulle mitenkään tärkeää enkä edes pyri siihen, mutta tietysti jollekin se on.

kahden lapsen kotiäitinä olo ei ole minulle herkkua, syystä, ettei minulla ole lainkaa omaa aikaa.

Lähden siis töihin kuopuksen ollessa 9kk, ja saan "omaa aikaa" ja työtäni arvostetaan. toisin kuin kotona. Ja tietty plussana vaikutta palkka :)

että meille tulee tuttu hoitaja kotiin, joten en siis vie pientä vielä päiväkotiin/pph:lle

Vauvan ollessa 10kk minulle tarjottiin oman alani sijaisuutta, joka oli "pakko" ottaa, jotta saisin työtä myöhemmin. Olin kuukauden töissä täyspäiväisesti (vauva perhepäivähoidossa), jonka jälkeen jatkoin osa-aikaisena (vauva pph:lla tai kotona hoitaja). Minulle tuo töihin pääsy oli mielenterveyden kannalta ehdottomasti oikea juttu, sain elämääni happea. Esikon kanssa kun helposti vain elää vauvalle, ja unohtaa oman hyvinvointinsa..

kotona oleminen on maailman tylsintä ja rasittavinta. mieluummin oon töissä.

Että hoitoon vieminen on VAATIMATONTA julmuutta!?! Mitä ihmettä semmonen vaatimattomuus julmuudessa oikein on? Joko jokin on julmaa tai ei ole.



Kaksi työssäkäyvää on aivan yhtä hyvät vanhemmat kuin ne jokka on kotona. Jos lapsi voi hoidossa hyvin niin mikä sinä olet tuomitsemaan?



Itselläni on yksi lapsista mennyt hoitoon 11 kk ikäsenä ja hyvin on tykännyt sielä olla. Onko se sitten julmaa? En käsitä.



Äitiyden mitta ei ole se miten kauan on kotona, päinvastoin työssäkäyminenhän ratkasee: antaako lapselle aikaa. Kotiäitikin saattaa olla työssäkäyvää heikommassa jamassa. Halusi olla kotona tai ei!

Työ ei määritä mimmonen on äitinä tai isänä.



Olen ollut kumpaakin, jäämässä taas kotiin pidemmäksi aikaa. Ja toivottavasti meillä olisi neljäs lapsi joskus joka myös kokeilee varpaita hoidossa 1- vuotiaana? Tiedä häntä, mutta lapsen ehdoilla mennään. Ei minun.



Itse en tuomitse sinua, mikä sinä olet kutsumaan julmuudeksi hyvin menneitä hoitoon viemisiä? Ehkä pitkä kotiäitiys ei ole sulle ollut oikea ratkasu kun olet noin ahdasmielinen???

Vuosi kotona oli ihanaa, mutta sitten riitti. Tunsin oloni kurjaksi ja tylsäksi.

Töideni sijasta menin kuitenkin opiskelemaan ja sitten vasta töihin. =)

viedä muksu hoitoon jos omaa pää ei kestä kuin olla pakolla kotona.



mutta kyllä pitäisi vanhempien miettiä miksi tekee lapsia jos ei kestä olla heidän kanssaan paria vuotta, mikä aikuisessa ihmisessä on vialla jos pää hajoaa? mitä se aikuinen ei osaa tehdä paremmin, miksi hän ei osaa viihtyä, rentoutua, rauhoittua tai miksi ei osaa keksiä itselleen mielekästä tekemistä? ja mitkä ne vanhemman arvot on jos lapsen ja kodinhoito ei tunnu arvokkaalta? enkä sano näitä syyllistämismielessä vaan siksi, että näitä asioita pitäisi osata ajatella ja oikeasti myöntää omia heikkouksiaan ja miettiä sitä, että voisiko mahdollisesti harjoitella kotona ja lapsen kanssa oloa, harjoitella löytämään onnea siitä lapsen ja kodin arjesta eikä vaan omasta työstä.



mulle kotona oleminen oli tosi vaikeaa, olin aika ahdistunut ja siivosin kun hullu ja stressasin joka asiasta.. mutta jatkoin silti, koska en halua vaan antaa periksi ja opin kyllä rentoutumaan. en enää siivonnut ja stressannut niin paljon, koitin rauhoittua touhuamaan lasten kanssa ja löysin siitä paljon nautinnollisia puolia... tajusin sen, että mulle tekee tosi hyvää joutua vähän ponnistelemaan ja opettelemaan uusia asioita koska sinä kotiaikana todella kasvoin ihmisenä. nyt olen töissä ja työelämää on edessä vielä nelisenkymmentä vuotta, että ihan kiitettävästi ehdin sitäkin..

Mä en ole laittanut lapsiani alle vuoden ikäisinä hoitoon, mutta en myöskään ole nauttinut äitiyslomasta suurin piirtein sen jälkeen kun lapset ovat olleet puolivuotiaita. Kotona on niin helvetin tylsää, ei ole mitään haasteita, tuntuu kuin elämä menisi hukkaan...



Jos näitä tunteita ei saisi edes sanoa ääneen niin sitten en ainakaan kestäisi.