kotiäiti

pidin huolta lapsistani mutta ennen kaikkea itsestäni, kun varmistin että saan olla heidän kanssaan paljon, nauttia heistä, ei tarvitse myöhemmin katua mitään...



lähdin töihin kun mieskin halusi olla lasten kanssa kotona ja nyt kaipaan lapsia koko ajan.. työ tuntuu ihan puulta vaikka olisi kuinka vaihtelevaa.. mietin vaan kuinka ihanaa olisi päästä lasten luo ja saada tehdä heidän kanssa kaikkea kivaa ja luovaa.. tuntuu lohduttomalta että nyt on työelämää vaan loputtomiin edessä..

Koen tekeväni tosi tärkeää työtä, tärkeämpää kuin mikään palkkatyö mitä maailmassa tarjolla olisikaan:) Mutta kärsin siitä, että työtäni ei arvosteta, kukaan ei kiitä tai kehu tekemästäni työstä. Mies ja lähipiiri kyllä arvostaa tätä hoitovapaalla olemista mutta en kuitenkaan saa samanlaista välitöntä arvostusta ja positiivista palautetta kuin palkkatyössäni saisin.



Tietysti terveet ja onnelliset lapset ovat suurin kiitos työstäni. Aion olla kotona vielä 2 vuotta ja sitten palaan palkkatyöhöni. Tiedän, että tulen kaipaamaan tätä kotonaoloa vielä monta kertaa koska lapset ovat kuitenkin aivan ihania ja on suuri etuoikeus että saan heitä itse hoitaa kotona.

Nuorin on 4-vuotias ja selvästi kaipaa muiden lasten seuraa. Enkä jaksa enää sitä ruokahuoltoa yms. rutiinia ihan koko ajan.

kiitos kommentista. Et tainut kovinkaan montaa vuotta olla kotona? Miten käytit aikasi kotona? Mitä konkreettista jäit kaipaamaan? Sitä arkea? AP

olin kotona 3 vuotta, lähdin töihin toisen lapsen ollessa vuoden, jotta mies saisi olla sitten vielä pari vuotta kotona lasten kanssa, kun hän kovasti halusi breikkiä töistä.. hänellä pitempi ura takana.



olen aina ajatellut, että haluan olla lasten kanssa kotona, toki heidän takiaan, mutta toisaalta ehkä eniten itseni, ajattelen että lapset tehdään itselle eikä päiväkodin hoitajille ja minä haluan olla se, joka heistä nauttii.



ensin nautin kyllä töistäkin, mutta hyvin pian se alkoi tuntua rutiinilta verrattuna kotona olemisen vapauteen. iltaisin en jaksa olla lasten kanssa niin kuin toivoisin... lähinnä tunnen olevani paska äiti ja lapset kärttää mua jäämään kotiin, mutta kun en voi... pakko vaan koittaa jatkaa näin.

Mutta vastaan silti. Valitsisin kotiäityiden, jos se olisi "hyväksyttävämpää" yhteiskunnassamme. Mielestäni kotiäitiyttä aliarvostetaan, ja ns. sosiaaliset paineet ovat saaneet minut viemään lapseni kunnalliseen päivähoitoon alle kolmevuotiaina ja itseni tekemään "oikeita töitä".

Olen saanut kommentteja, että pitkäänpä jaksoin kotona(2,5v), vaikka mielelläni olisin ollut pitempäänkin. Lisäksi usein puhutaan, että lapset tarvitsevat päiväkotia, että pärjäävät koulussa jne.

ja ainutkertaisena, tottakai. Ja korvaamattomana meidän kolmelle lapselle. Tiedän että meidän pienillä on vielä paras olla kotona ja minun hoivissa. :)



Ja en todellakaan ole koko ajan puunaamassa meidän kotia. Eli enemmän ja vähemmän kaaoksessa välillä ollaan. Mutta lapset tiedän hoitavani hyvin. Myös mieheni osaa arvostaa tätä.

apn ongelma ehkä onkin se, että miten selvitä henkisesti, kun lapset ovat jo isompia ja tarvitsevat yhteiskunnan mielestä jo päiväkotia. Esim meidän 6v tyttö syntynyt alkuvuodesta eikä päivääkään ollu hoidossa. Lukee, kirjottaa, laskee ja kaipaa kavereita. SIlti joutuu olemaan pikkusisarusten kanssa vaan kototna. No, onneksi kuukauden päästä alkaa eskari...Mutta tällaisten asioiden kanssa olen kipuillut, että riitänkö lapsilleni virikkeeksi. Nykyään kun jo 1v ovat päiväkodissa, niin mitä meidän lapsilta jää puuttumaan. Ja kun tästä tulee ajatus, että en riitä ,niin sitä päiväpäivältä vähemmän arvostaa omaa mahdollisuuttansa olla kotona. Tottakai vauvojen äidit tuntevat itsensä tärkeiksi.



AP

En minäkään kyllä 6-vuotiaaksi vain kotona pitäisi. Meillä lapset ovat olleet kotihoidossa, mutta puistotädillä, kerhossa ja harrastuksissa kaverien takia.

Etsiskelen töitä (vasta osa-aikaisia tosin) ja jotenkin on kova hinku työelämään. Vaikka jos mietin mitä todella haluan elämältäni, niin, viettää aikaa lasteni kanssa ja tehdä käsitöitä. Sitä tekisin, jos olisin miljonääri. Jostain ihmeellisestä syystä kuitenkin etsiskelen töitä ja koen, että mun täytyis mennä töihin. luulen sen johtuvan vanhemmistani, jotka koko ikänsä ovat olleet kovia tekemään työtä.

ap jatkaa. No en mä niitä kokonaan kotona pidä isompia. päinvastoin, ravataan joka kerhossa, muskarissa ym harrastuksissa. joka aamupäivälle jotain ja lähes jokaillallekin harrastusta. Ja sitten taas aattelen, että ne ketkä saa olal päiväkodissa, niillä on vain ne tietyt samat lapset ympärillä, me ravataan 15 eri paikassa viikon aikana. EN tiedä pitäskö rauhottuu lasten takia, vai mennä itseni takia.



Etsin töitä jotta tietäisin olevani tärkeä siinä omalla paikallani, kun nyt olen epävarma joka suuntaan. Toki mieheni toivoisi että olisin vielä kotona, mutta ristiriitaisesti taa säitini oli pitkään kotona ja isä halusi äidin palaavan töihin, joten sieltä kai lapsuudesta nää tunteet tulee.



Toki rakstan lapsiani ylikaiken, mutta haluisin löytää sellaisen varmuuden, että teen oikein ja etsin juuri sitä omaa arvostusta. AP



Ap-pää sekaisin.

Eihän tuossa ole mitään järkeä!

lapsilla on oma kerho 2krt viikossa. ja omat muskarit, mutta tottaki mä kuljetan niitä, ja kaikka lapset pitää raahata mukana jos yhtä vie. Joten, joo, joka päivä mun pitää raahautua moneen kertaan... Ja itse vedän parin äitipiiriä, jotenolen mukana pienten lasten kerhoissa itse. AP