Lue keskustelun säännöt.
3,5-vuotiaan uhma-kiukkukohtaukset, apua!
09.09.2008 |
On noi lapset yllättäviä. Aina kun ajattelen, että nyt on kyllä muksulla uhma pahimmillaan, ei kyllä pahemmaksi voi enää mennä, niin p*skanmarjat, kohta on taas kiukkukohtauksilla volyymiä potenssiin kymmenen verrattuna aiempaan.
Meidän 3,5-vuotiaamme on lähiaikoina alkanu inttämään jokaikiseen asiaan vastaan. Vaikka kyse olisi jostain mukavasta lopputuloksesta, esim. kaverin luo lähteminen, niin aivan järjettömät raivarit tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa pukemaan.
Muutenkin yleisimmät sanat, mitä meillä kuulee nykyään on "kylläpäs" tai "eipäs". Ja erittäin usein muksu ei edes sano mitään vaan alkaa suoralta käsin kirkumaan!
Esimerkki:
lapsi oli tänään illalla liikuntaleikkikoulussa isänsä kanssa tunnin. Sieltä tultuaan leikki hetken, kunnes kerroin, että on aika mennä iltapesulle ja että hän pääsisi suihkussa käymään. Asia oli muksulle ok ja siirryimme yläkertaan, missä lapsi vielä leikki hetken sillä aikaa kun katsoin huomiselle vaatteet valmiiksi. Sitten kutsuin lapsen kylppäriin, niin saman tien alkoi heittäytyminen, karjuminen, kirkuminen ja "enpäs tule!!!" huutaminen.
Lopulta vein lapsen väkisin pikasuihkuun, sitä ennen olin uhkaillut ja toteuttanut myös uhkaukseni lelujen pois laittamisella, mutta tällä kertaa ei sekään auttanut. Lapsi huusi suihkussa kuin syötävä, mutta lopulta tilanne sitten meni ohi, kun suihku oli ohi. Myöhemmin pystyimme juttelemaankin asiasta.
Muksu oli varmasti väsynyt, ehkä hänellä oli vähän nälkäkin ja ymmärrän, että osittain siksi tuli tommonen hillitön raivari.
Mutta kun noita tulee oikeasti monta kertaa päivässä, ei nyt aina ihan niin kamalia, että pelkään naapureiden soittavan viranomaisia paikalle,mutta kuitenkin tuntuu, etten saa mitään tolkkua enkä mitään otetta lapseen.
Miten nuo tilanteet pitäisi hoitaa? Ei aina voi vain antaa huutaakaan.
Kuvittelen ennakoivani hyvin, koska lapseni on nälkäinen tai väsynyt eikä kiukku mielestäni usein noista asioista synny. Paitsi tietysti se kiukuttaa joka kerta, kun pitäisi syömään käydä. Tai nukkumaan.
Meillä joskus viedään lapsi omaan huoneeseensa huutamaan/rauhoittumaan. Syliin ei raivoava lapsi suostu vaan huutaa entistä enemmin.
Tottelemattomuudesta laitetaan leluja jemmaan, mutta näköjään sekin alkaa pikkuhiljaa menettää tehoaan.
Kai tää jossain vaiheessa menee ohi? Sitä ennen, vinkkejä kaipaisin :)
Kommentit (7)
Kun tullaan parkkipaikalla autosta ulos ja kiivetään painavien ruokakassien kanssa rinnettä ylös toisen talon ohi kotiovelle, niin muksu yleensä roikkuu jossain kassissa kiinni ja alkaa ulvomaan, että on punaiset liikennevalot ei saa mennä. Sama juttu kun kotona tullaan yläkerrasta alakertaan puisia avoportaita, muksu heittäytyy huutamaan ja kirkumaan, että on punaiset ei saa mennä. Kummankaan puolen seinänaapurit ei enää tervehdi pihalla..heillä ei kyllä ole lapsiakaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis että menisin itse jäähylle. Joskus kun palaa sitten itselläkin päreet. Täytyy kokeilla, jos ja kun seuraavan kerran noita tilanteita tulee ja omat hermot mennä.
Lisää vinkkejä/kokemuksia saa kirjottaa :)
-ap
jokainen meistä on erilainen, mistä sen tietää miten noin nuori ihminen asiat kokee... Mutta 3,5-vuotias ihminen ei välttämättä osaa tai tohdi analysoida sinulle perimmäisiä tunteitaan.
En huomaa kirjoituksesi perusteella mitään moitittavaa. Voisiko olla, että olet lapsen mielestä liiankin "täydellinen"? Jos kaikki menee niin hienosti että uhman eteen lapsen täytyy nähdä suorastaan vaivaa ;)
Joo, en toki odotakaan, että lapsi osaisi mulle tunteitaan pukea sanoiksi. Se onkin yksi ongelmani, kun en tiedä, minkä verran ja miten noita asioita voisi sitten käsitellä puhumalla lapsen kanssa. Yritän toki kysellä, että mikä alkoi kenkuttamaan, mutta tuntuu, että joskus johdattelen liikaa ja laitan sanoja lapsen suuhun.. Välillä meinaa itseä melkein huvittaa ja toisaalta säälittää pikkuinen, kun näkee, miten toinen on itsekin omista tunteenpurkauksistaan aivan ihmeissään. Mutta tuon takia oonki ajatellu, että ehkä noista raivokohtauksista pitäisi jotenki pystyä puhumaan. Että lapselle jää semmonen olo, että on ihan ok, että joskus alkaa kovasti kiukuttamaan ja harmittamaan.
Kyllä meillä kompromissejakin välillä tehdään. Lapsi saattaa saada leikeilleen jatkoaikaa tai voidaan vaihtaa asioiden tekemisjärjestystä lapselle mieluisammaksi tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekin on jo askel hyvään suuntaan kun voi pukea sen tunnetilan sanoiksi.
Sua kiukuttaa. Sua harmittaa nyt kamalasti. Ootko sä surullinen. Sä oot kiukkuinen koska haluaisit tehdä jotain muuta mutta nyt on pakko mennä pesulle. Ja sitten huomauttaa että sekin voi jo auttaa että sanoo sen että suututtaa, ei tarvi heitellä tavaroita.
Oli aika huvittavaa kun 3-vuotias ensimmäisen kerran polki jalkaa ja julisti, että minä olen nyt kauhean vihainen. Mutta paljon parempi kuin että olisi saanut itkupotkuraivarit. Vahinko vaan että se oli ohimenevää ;)
Ennakointi on tosiaan kova sana, missä tilanteissa raivareita tulee ja voisiko niitä jotenkin ennakoida ja välttää. En tarkoita että lapsen pitää saada tahtonsa läpi, mutta jos vaikka pesulla käyminen on vaikeaa ja väsyneenä kiukkua tulee helpommin niin onko pakko käydä pesulla väsyneenä vai voisiko käydä jo aiemmin? Tai onnistuisiko harhautus jollain kiinnostavalla jutulla siinä vaiheessa kun huomaa että pinnan palaminen alkaa olla lähellä? (Kato tuolla on orava...)
Oman pinnan pitäminen on tärkeää. Mitä enemmän itse hermostuu ja mitä enemmän se menee valtapeliksi niin sitä kauemmin kestää ennen kuin lapsi rauhoittuu. Mene vaikka itse jäähylle välillä.