Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Antakaa anteeksi naapurit!
18.06.2008 |
Että meillä joilla on myös kaksi pientä lasta on näin vaikeaa, että riitelemme kovaäänisesti joka ilta. Olen kaksi vuotta ollut niin ahdistunut tähän suhteeseen. Olen käynyt parisuhdeneuvojalla pari krt ja itse syönyt puolivuotta masennuslääkkeitä. Minulla on hyvä työ, ok koulutus ja kaikki ok. Tästä vain ei tule mitään. Toinen ei käy koulua, ei käy töissä, tuhlaa rahaa ja vittuilee minulle, kuinka hänen elämänsä synkkyyteen minä olen syy.
Itken hiestä märkänä vähintään pari krt viikossa. On jaksoja, jolloin menee paremmin. Mieheni on ihan riittävän hyvä isä, mutta ei tästä mitään tule. Emme osaa keskustella, emmekä selvittää asioita. Hän kieltää kaiken, ettei hänessä ole mitään vikaa mihinkään, enkä minä osaa muuta kuin tuntea enää vihaa ja kaunaa kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, jota olen kokenut.
Mieheni on kerran käynyt minuun käsiksi, jolloin meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus. Edes tuo ei vaikuttanut mieheeni mitenkään. Hän huusi minulle, kuinka hullu nainen olen, että olen saanut tällaista aikaan kertomalla terapeutilleni, joka ilmoituksen teki. Vain ja ainoastaan siitä syystä. Muuten olemme ulospäin tavallinen perhe. Siistit vaatteet, palkallani tulemme toimeen ja hyvää ruokaa on lapsille pöydässä jne. Rakkautta he saavat. Riitelyä raasut joutuvat kuulemaan vähintään pari krt viikko, joskus useammin kuten taas viime aikoina.
Minua hävettää ja ahdistaa. Antakaa anteeksi metelimme. Eniten minusta harmittaa lapsieni puolesta. Olen sanonut eroavani. mies kysyy, että mitä juonin häntä vastaan?
Minä en ole psyykkisesti sairas ollut koskaan, pelkään sairastuvani stressin alla. Lääkkeitä ilman olen pystynyt jo olemaan, jaksan kaikkea ihan hyvin paitsi miestäni. Auttakaa minua, rakkaat siskot!
Kommentit (31)
joutuvani tällaista kokemaan. Enkä lapsilleni tällaista perhettä halua tai olisi halunnut. Suurin unelmani oli ihana perhe, jossa kaksi toistaan kunnioittavaa ihmistä rakastaa toisiaan ja antaa tilaa toiselle olla sellainen kuin on.
Joskus pahimmassa vaiheessa mietin itsekin itsemurhaa. Minä iloinen, koulussa menestynyt nainen, jolla on ystäviä ja harrastuksia. En voisi tehdä lasteni vuoksi mitään niin typerää. Rakastan lapsiani yli kaiken ja he ovat minulle tärkeintä tässä maailmassa.
Olen jo 30v. enkä haluaisi elämäni valuvan tällaiseen kärsimykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos miehesi ei tee elettäkään kantaakseen kortensa kekoon, perheenne elättämisessä, niin miksi häntä katselet? Kyllä kummankin kuuluu kantaa kortensa kekoon, perheen hyvinvoinnin vuoksi. Onko sinulla vanhempia, ystäviä tms. jotka voisivat auttaa sinua?
Et ole anteeksipyyntöä velkaa naapureillesi mutta itsellesi ja lapsillesi olet. aloita uusi elämä lasten kanssa jo huomenna! Voimia kovasti teille!
Älä särje itseäsi tuhoon tuomitussa suhteessa. Jos ette käy terapiassa yhdessä, en näe muutakaan vaihtoehtoa. Ei tuollaista kukaan kestä.
sillä ei tilanne ole sillä tavoin jatkuvasti päällä, että olisi pelkoa ja uhkaa. Vain henkistä kiusaa, ahdistavaa oloa itselleni kasaan sisälleni. En minä häntä pelkää. Mutta olen tavallaan jollain tapaa kai luovuttanut jo. Syksyyn mennessä meillä on ero. Miksi mies haluaa, että minä olen se, joka eron ottaa? Pelkään itse, että hän taas kieroilee sillä tavalla itselleen jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sillä hän ei ota mitään vastuuta mistään, eikä suostu muuta kuin väittämään vastaan, että minun tunteeni eivät ole oikeutettuja tai todellisia. Ja että kaikki on minun syytäni. Luulen, että mieheni kärsii jonkinasteisesta masennuksesta itse, eikä suostu menemään hoitoo ja terrorisoi perhettään.
Hän ei ole pohjimmiltaan pahaa tahtova, älykäs ja huumorintajuinen. Nykyisin kun saavun kotiin, alkaa narina ja valitus, kuinka minun ja lasten syytä on, ettei hän pysty mitään tekemään. En jaksaisi niellä samoja syytöksiä illasta ja päivästä toiseen. Hermostun jotenkin itse niistä syytteistä, surullista ettei ihminen voi itse kantaa vastuuta.
Olen itse vihainen pettynyt ja katkera. Myös itselleni, etten kykene selvittämään asioita. Eroa todenteolla harkitsen. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä pelkäät? lasten menettämistä? et sinä heitä menetä, jos pidät heistä ja itsestäsi huolta, älä unohda ystäviä, sukulaisia, hankkiudu ihmisten ilmoille lastesi kanssa, katso netistä narsistien omaisten sivuja.
En kyllä näe mitään järkeä siinä että te asuisitte saman katon alla.Kokeilkaa vaikka asumiseroa,molemmat saavat aikaa miettiä mitä oikaesti haluatte..Tuollaisessa suhteessa kärsivät lapset,sinä ja myös miehesi
Jaksamisia ja voimia!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että minulle tehtiin masennusdiagnoosi noin reilu puolivuotta sitten. Tästä tunnen kuitenkin jo toipuneeni. Noita narsistien sivuja olen lueskellut, sillä harvinaisen samankaltaiselta tarina tuntuu.
Jonkin verran sosiaalista häpeää tunnen varmasti erostani: ajattelen jo valmiiksi sukulaisiani ja ystäviäni ja surkeuttani yh-äitinä vrt käsityksiä joita ihmisillä on.
Mitä minä vielä voisin tehdä enemmän? Olen yrittänyt, että lähtisimme avioliittoleirille tai jonnekin.
jos kumpikaan vanhemmista ei tee elettäkään, että riitaisa ja väkivaltainen (kertakin riittää!!!) suhde loppuu tai muuttuu toisenlaiseksi, asumusero heti käytäntöön. Jos et pysty ap ajattelemaan omaa parastasi ajattele lastesi. Heidän kehityksensä vaarantuu tuollaisessa ympäristössä. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoit aloituksessa, että edes lastensuojeluilm. ei vaikuttanut mieheesi mitenkään (kun miehesi pahoinpiteli sinut). Ei se nähtävästi liikoja vaikuttanut sinuunkaan.. Mikä siinä on, että moni jää huonoon suhteeseen ja vielä lasten kanssa, kun voisi elää vapaasti jossain muualla?
Totta kai se vaikutti minuun ja tuntui satuttavalta. Jotenkin saimme asiat kuntoon joksikin aikaa taas. Kävimme kerran juttusilla siellä ja kerroin mitä tapahtui: mieheni tukisti minua suutuspäissään ja löi nyrkillä seinään. Kerran puristanut kovasti kädestä.
Minä olen todella surullinen tilanteestamme ja minua loukkaa perusteeton väitteesi, ettei tämä asia ole vaikuttanut minuun millään tavalla. Kyllä se on vaikuttanut, paljonkin. Halusin vielä yrittää. Tuosta vaikeasta ajasta selvisimme eteen päin, ettei kärjistyneitä tilanteita ollutkaan yli vuoteen! Mutta koko ajan sisälläni katkera olo, paha mieli vaikkei varsinaista riitaa olisikaan ihan jatkuvasti. Siis sellaista pahaa riitelyä, pientä piruilua mieheni harrastaa päivittäin.
Nyt olen tullut viimein siihen surulliseen pisteeseen, että olen halunnut ihan loppuun saakka katsoa, onko tässä mitään mahdollisuuksia. Ettei eroa liian helposti, siitäkin paljon puhutaan nykyisin. Nyt olen jotenkin tullut tien päähän. Lapsiani todella ajattelen ja rakastan, enkä missään tapauksessa olisi halunnut heidän joutuvan tällaisesta kärsimään: siksi sanasi tuntuvat julmilta, ajattelemattomilta sillä kukapa tahallaan haluaisi tällaiselle lastaan altistaa. En ole mikään typerä nainen, joka roikkuu idiootissa miehessään kiinni hinnalla millä hyvänsä, minulla on vahva tahto itsellänikin, mutta olen valmis monessa asiassa myös joustamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on liikaa. Asumusero on silloin paras vaihtoehto kun ei pystytä olemaan asiallisesti. En aio pyytää anteeksi, riitaan tarvitaan aina kaksi ja kertomuksesi perusteella oma häpeäsi liittosi epäonnistumisesta estää sinua toimimasta niin mikä olisi itsellesi ja lapsillesi parhaaksi. En usko lässyttämiseen. Ihmisen pitää aina osata suojella itseään tai ainakin maailmaan saattamiaan lapsia. Et ole ainoa nainen joka joutuu toteamaan, ettei tästä mitään tullutkaan. Elämä jatkuu. t. 15
täällä heitellään ja väistellään, välillä tulee sontaa, välillä varteenotettavia ajatuksia.
vain toisen osapuolen terapia ei taida auttaa, jos ongelmia on vuorovaikutussuhteessa!
mutta nyt en itse pysty muuten sua tukemaan kun lähettämällä ison virtuaalihalin. Yritä jaksaa lastesi takia erota, se varmasti pitkän päälle kannattaa, vaikka tuntuukin monille pahalta tilanteessa kuin tilanteessa.
Voimia. Jotain jaksamista sinulla on oltava tallella kun tännekin kirjoitit. Onko elämässäsi ketään jolle voisit kertoa tilanteestanne ihan IRL?
Jo tämä asetelma oli meille huono, vaikka molempien mielestä oli hyvä ajatus, että isä on lasten kanssa kotona. Mies ikäänkuin purki minuun kaiken sen turhautumisen, mitä kotonaolo aiheutti. Hän kai koki, ettei ole pätevä miehenä enää eikä saa arvostusta, koska minun varassani oli perheen talous ja turva.
Riitelimme paljon; vähintään viikko meni joka kuukausi mykkäkoulua pitäessä ja riidellessä. Riidan aiheita oli paljon, niin pieniä kuin suuriakin. Luottamus yhteiseen tulevaisuuteen oli olematon ainakin minulla. Harvoin olimme viikkoa kauempaa sovussa. Hyviäkin hetkiä oli, mutta niiden voimin ei kauaa jaksettu.
Olimme väkivaltaisia molemmat ja myös henkinen väkivalta sujui kummaltakin.
Kävimme juttelemassa perheneuvolassa, mutta mies koki psykologin asenteelliseksi ja lopetti käynnit.
Erosimme lopulta ja täytyy sanoa, että elämä on ollut mukavaa sen jälkeen - tosin rankkaa kahden lapsen yksinhuoltajana. Isä tapaa lapsia kun sitä huvittaa, ja välimme ovat huonot - mikä ei ole tietenkään yllätys, kun liittokin oli mikä oli.
Näkisin kyllä, että ap teidän kannattaisi kokeilla asua erillänne tovi. Vaikka ihan vaan määräaika, 6 kk esim., ja vaikka melkein naapureina. Sopisitte pelisäännöt (esim. ei uusia suhteita) ja lasten asiat. Katsoisitte kumpikin ihan rauhassa, voitteko paremmin ilman toistenne välitöntä läheisyyttä.
Suoralta kädeltä en eroamaan kannustaisi, koska juuri tuota vartenhan asumisero-käsite on olemassa; katsotaan, mitä tapahtuu, kun ollaan vähän aikaa omissa oloissaan.
Tsemppiä!
Olen ollut samanlaisessa suhteessa, lapsia ei onneksi siunaantunut, mutta onneksi tajusin lähteä ajoissa. Mies ei ole vieläkään muuttunut...
Alue: Aihe vapaa
Tuon perusteella ei mielestäni ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää pillit pussiin ja erota tuollaisesta miehestä. Lapsenne kärsivät huonosta ilmapiiristä kotona ja minkä kuvan he saavatkaan parisuhteesta taikka miehenä/isänä olemisesta? Jos pelkäät oman mielenterveytesi puolesta ja se on jo järkkynyt niin lähde pois kun vielä pystyt ja säästä lapsesi tuollaiselta kärsimykseltä.
:(