Nyyh, äiti ei koskaan nähnyt poikaani. Kuoli vuosia sitten tapaturmassa.

ja vielä nuorena.

Olisi ollut suuri rikkaus saada puhua äitiydestä hänen kanssaan.

Noin vastenmielisillä ihmisillä ei varmaan ole yhtään ystävää.

niin lääkkeitä kuin ruokaa.

Missä? t.ap

Noin vastenmielisillä ihmisillä ei varmaan ole yhtään ystävää.

Sä oot sitten ollut terapiassa.

niin lääkkeitä kuin ruokaa.

Minun äitini ehti juuri nähdä 2 ekaa lastani ennen kuolemaansa mutta ei tätä kolmatta. Arjessa pienten lasten kanssa kaipaisin heille mummoa, asia surettaa vieläkin lähes päivittäin.

Sä oot sitten ollut terapiassa.

niin lääkkeitä kuin ruokaa.

Tuntuuhan se pahalta. Kaikkea hyvää sulle!

Mun äiti kuoli kun olin itse vielä pieni (7v).



Siitä alkoi isäni vauhtivuodet ja päädyin sijaiskotiin. Siellä ei niin herkkua ollut ja kaikki ne vaikeat nuoruuden vuodet kuvittelin, että kaikki se paha mitä minulle oli tapahtunut olisi jäänyt tapahtumatta jos vaan äiti olisi elänyt ja pitänyt minusta huolta.



Sittemmin kun olin jo täysi-ikäinen isäni ryhdistäytyi. Se oli melkein ihme, mutta suhde isään läheni kovasti.



Isä ehti nähdä kaksi ensimmäistä lastani, mutta ei enää nuorintani.



Mieheni vanhemmat eivät ole lapsilleni läheisiä. On välimatkaa ja kiireiset isovanhemmat... Usein huomaan kaipaavani taas omia vanhempiani ja suren sitä, että he jäävät ilman isovanhempien läsnäoloa.

meillä sama tilanne, äitini kuoli sairaskohtaukseen kun olin 10v.



aluksi itkin sitä ettei minulla ole äitiä

sitten sitä ettei äiti näe lapsiani

sitten sitä ettei lapseni saa tuntea äitiäni



nykyisin mietin paljon, miten asiat olisivat toisin jos äitini vielkä eläisi, olisivatko lapset mummolassa useammin ja kuinka isäni ja äitini osallistuisivat elämäämme... isäni meni uusiin naimisiin (onnellisesti), sai lisää lapsia...osallistuvat perheemme elämäään jonkin verran, mutta ei äitipuoleni ole kuitenkaan sellainen mummo joka äitini ehkä olisi, hän on nuorri -alle 50v ja omia koluikäisiä lapsia talossa, joten..ihana mummo silloin kuin osannistuvat, en sitä sano, mutta silti mietin, millainen mummi äitini olisi.



ei kai tästä koskaan pääse lopullisesti yli, aina tuntuu tulevan uusia surun puuskia

Nähtävästi säkin kuolet nuorena jos noin suret hänen poismenoaan.

Mun äitini kuoli v. 2003 sairastettuaan pitkään. Elan lapseni sain v. 2006. Tiedän että äiti toivoi yli kaiken saavansa olla mummu jonain päivänä, mutta ei hän sitten ehtinyt.



Mulla on ihan hirveän ikävä äitiäni välillä ja tuntuu tosi surulliselta ettei tyttöni ja äitini saaneet ainakaan tässä elämässä toisiaan tavata ja tutustua. Uskon kuitenkin kuoleman jälkeiseen elämään (olen kristitty), joten kai sitten jonain päivänä... usein musta tuntuu että äitini jollain tavalla näkee ja seuraa minun ja tyttöni maan päällistä elämää. Se lohduttaa vähän.



Haleja sinulle ja perheellesi ap.

sekopäisiä vastaajia. Ottakaa lääkkeenne ja menkää nukkumaan.



Ap, mulla sama juttu. Surun kanssa on vaan pakko oppia elämään vaikka se välillä kovalta tuntuukin.



Joskus harmittaa aika tavalla kun tällä palstalla ja muuallakin haukutaan lasten isovanhempia. Onhan ne kuitenkin elossa, vaikka niissä vikoja olisikin.

vaikka ekan kohdalla herjasi jotain erroria.

Silmään asennetaan keinomykiö, eikä kaihia enää tule. Elämänlaatu paranee huomattavasti, kun ihminen alkaa taas nähdä.