Epäoikeudenmukainen isä ja isoisä

Ajattelin vain omaa veljeäni, joka myös väittää niin ja mulla on hänen siskonaan aivan toisenlainen kokemus. Minusta häntä on aina arvostettu älykkäänä ja matemaattisena nerona. Minä olen ollut vain " kiva tyttö" . Itse en ole katkera. Olen hyväksynyt, että me olemme erilaisia.



Jos sulla on itselläsi sellainen olo, että sua ei arvosteta, kannattaisiko alkaa olla itse aktiivinen osapuoli ja yrittää lähentää välejä. Se on kuitenkin aina kahden kauppa.

asioita on montakin, joista näin olen päätellyt, tässä muutamia



isäni suosii kaikessa siskoani, teki hän mitä hyvänsä, ns. huonojakin asioita tai ratkaisuita.

Puhuu kaiken aikaa vain ja ainoastaan siskostani, sekä hänen lapsistaan.

Meidän lapsia ei noteerata, eikä heidän tekemisiään tai sanomisiaan.

Meitä ei muisteta millään tavalla, siskoni kaiken maailman kissan ristiäiset noteerataan, ja niihin osallistutaan.



Jos meille tulee lahjoja, ne toimitetaan siskoni kautta, niin että lapsensa ovat kurkkineet paketista mitä pitävätkään sisällä.

Kun isäni käy meillä kerran tai kahdesti VUODESSA, istuu hetken vain, ja senkin ajan puhuu vain siskostani (ylistävään sävyyn tietty, ja tuota ylistystä ilman mitään sen suurempaa syytä sille) ja hänen lapsistaan, kuinka ovat niin sitä ja tätä.



Kun olen sanonut, että olisi kiva nähdä useammin, tuumaa vaan, että " ei kerkeä" ja/tai " asutte niin kaukana" (hmm...välimatkaa pari kymmentä kilometriä)

Salailee multa asioita, ym. todella ärsyttävää.

Loukkaa (tarkoituksella tai tarkoittamatta, en tiedä =( ) mua ja lapsiamme, on suorastaan välinpitämätön kaikelle mitä meihin tulee =(

Ymmärtäisin, jos olisinkin joku hulttio tms., mutta kun en ole.

Olen ihan kunnollinen äiti.



Tässä vain jäävuorenhuippu, en jaksa enkä viitsi kaikesta avautua tässä julkisella palstalla.



t. ap

Muakin ärsyttää, kun äitini kertoilee aina veljeni lapsen tekemisistä ja vertailee omaan lapseemme. Tuntuu, että toinen on ns. parempi, mutta lopulta niin ei välttämättä ole, vaan hän saattaa kertoa myös minun lapsestani veljelleni. Se on kai sitä sosiaalista toimintaa.



Mitä tapahtuisi, jos alkaisit tietoisesti kiinnittää huomiota myönteisiin asioihin, joita isäsi sanoo teistä ja perheestänne? Saattaisit yhtäkkiä löytää niitä?

en tiedä miten voisin edes kaiken kokemani jälkeen ajatella positiivisesti ihmisestä, jota jossakin määrin halveksin (käytöksensä takia) ja joka on vuosia jo ollut itselleni ja lapsillemme todella etäinen.

Tätä on vaikea selittää, tässä on niin monta " outoa" ja mutkikasta asiaa, mitkä vaikuttavat asiaan.



ap

nykyään olen vaan alkanut hyväksymään asian, että näin se vaan on, ja alkanut vetäytymään. En enää jaksa edes yrittää, kun muutosta ei ole tullut.

Odottaisin ja olettaisin, että aikuinen mies (isäni siis) tajuaisi ITSE, kuinka eriarvoisena pitää meitä lapsia ja lapsenlapsiaan, mutta eipä kait huomaa. Ja on sitä ihmistyyppiä, ettei myönnä koskaan olevansakaan väärässä, eikä anteeksi voi mitään pyytää.

Voinen siis väittää, että nykyään jo vähän vetäydynkin, säästäen itseäni sekä lapsiamme kaikelta siltä mielipahalta =(



ap

Mun jo edesmennyt mummo teki tätä, se oli ihan normaali tapa sille.

Eli mun äidille se aina kehu miten loistava sen sisko on ja miten sen lapset on menestynyt. Meissä ei ollu koskaan mitään hyvää.



Mulle oli aika iso järkytys, kun mulle vuosia myöhemmin selvisi, että se teki tätä ihan samaa tädilleni. Siis hänelle mummoni kehui äitini ja meidät lapset maasta taivaisiin. Koko homma aiheutti ihan turhaa eripuraa sisarusten välillä vuosikymmeniksi. Vähän vieläkin kaihertaa ajatus, että mulla ois voinut lapsena olla serkkuja jota ois tavattukkin, ilman mummon riidan kylväntää.



Oon miettinyt jälkikäteen, mikä oli syy mummoni käytökseen ja oon tullu siihen tulokseen että se oli vallanhalu. Mummo oli loistava manipuloija tai sitten vaan luonnevikainen.

Mutta toisaalta entäs jos sisaresi oikeasti käyttäytyy mukavammin isääsi kohtaan. Meillä sisareni eivät ymmärrä, että äidillä on oikeasti helpompaa olla meillä kuin muilla sisaruksilla. Meillä hän saa palveluksia, joita ei saa muilta. Muut koko ajan muistuttavat, että " johan minä sanoin, etkö taas muista" . Tai ovat koko ajan vihaisia, jos äiti tekee asiat eri tavalla kuin mitä he haluaisivat tapahtuvan. He pakottavat äidin teatteriin, vaikka tämä ei oikeasti sitä haluaisi jne. Äidillä on oikeasti meillä helpompaa, eikä hänen tarvitse kuulla iänikuista arvostelemista. Jos hän haluaa vain olla, hän saa vain olla ja levätä. Hänen ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jos hän on väsynyt, eikä hänen tarvitse edes istua juttelemassa, jos häntä ei huvita, vaan hän saa maata sängyllä.



Tiedän, että on vanhempia, jotka oikeasti ovat epäreiluja lapsiaan kohtaan, mutta tämä oli yksi mahdollinen näkökulma teidän tilanteeseenne.

Ei se välttämättä ole vallanhalua tai luonnevikaisuutta. Se voi olla myös tapa kertoa suvun kuulumisia eikä sillä ole mitään pahaa tarkoitusta.



Enkä oikeasti usko, etteikö isä olisi sanonut ap:lle KOSKAAN mitään hyvää. Varmasti on, mutta ap on unohtanut ne, koska on myrkyttänyt oman mielensä näillä sanoilla: aina, ei koskaan, ikinä, joka kerta... Tuo polarisoi ajattelua ja lopulta käy niin, että alkaa uskoa omaan tulkintaansa niin vakaasti, että siitä tulee itseään toteuttava ennuste.



Mielestäni ap:lla on ainakin kaksi vaihtoehtoa: 1) alkaa nähdä isänsä tietoisesti myönteisemmässä valossa. miettiä, millä tavalla isä on ollut ns. piiloylpeä ap:sta. 2) uskoa yhä omaan tulkintaansa, että isä ei välitä hänestä ja oppia elämään sen kanssa niin, ettei anna sen haitata normaalia elämäänsä.



Muitakin vaihtoehtoja on varmasti.

Heille vanhempi tytär on kaikki kaikessa, kukaan muu ei mitään. Mieheni on menestynyt loistavasti, mistä kiinnostaa vain se taloudellinen tuki mitä vanhemmat voisivat saada - meidän olisi pitänyt ostaa heille asunto. Hänen syntymäpäiviään ei muisteta, joululahjoja ei tule, eikä edes häissä puhuttu mistään muusta kuin tyttären esikoisesta, häälahjaa emme saaneet, vanhempien oli kiire vauvanvaateostoksille.

Ja minä olen isän kanssa tosi läheinen...



Onko teillä ollut näin ennen lapsia, vai onko " syrjintä" alkanut vasta lasten tulon aikaan/jälkeen

13

13

Jos nyt sitten suuttuu/loukkaantuu siitä niin että välit on poikki kokonaan niin onko se sitten niin iso menetys kun ei taida olla enää paljon jäljellä väleistä muutenkaan. Turha märehtiä tätä asiaa itsekseen, se vie vain voimia ja niinkuin joku sanoikin, nämä ajatukset alkavat ruokkia itse itseään.

Kommentoin tähän väliin taas vähän.

Olen katsonut monesti peiliin, ja miettinyt, voisiko vika olla minussa, että asiat ovat kuten ovat.

Tiedän, etten ole vaikea ollut isälleni, enkä tehnyt tai sanonut mitään sopimatonta, joten en ihan ensiksi hae syyllistä itsestäni.

Huomaan vaan, että isässäni on hyvin paljon samoja piirteitä kuin siskossanikin, ehkes siksi ovat läheisempiä keskenänsä.

Ja tiedän, että siskoni vaatimalla vaatii itselleen ja lapsilleen isämme huomion, ja väitän kiven kovaan, että jollakin sairaalla tavallaan nauttiikin tästä, että vain hän ja hänen lapsensa ovat isoisän suosiossa.

Tai sanotaan näin, että ei ainakaan millään tapaa ole edesauttanut asiaa, että mua tai meidän lapsiamme olisi huomioitu.

Tämä on asia, mikä on raastanut jo vuosia välejämme =(

Siskoni mielestä minä olen ruikuttaja, ja syyllinen olen minä.

Ihmeellistä.



Voin toki antaa asian olla näin, ja hyväksyä sen tosiasian, että elän kuten isätön, ja lapsemme kuten ukittomat.

Se vaan tuntuu pahalta, sillä tiedän, että hän on olemassa, ja olisi kykenevä isäksi ja ukiksi, jos vaan avaisi silmänsä huomatakseen, että hänellä on toinenkin tytär ja kahden lapsenlapsen lisäksi kolme muutakin lapsenlasta.



Myönnän, olen katkeroitunut asiasta.

Ystävilleni, joille olen asiasta avoimesti kertonut (KAIKEN), ovat syvästi pahoillaan puolestani, ja ovat kommentoineet, että siskosi ja isäsi ovat tunneköyhiä ja todella moukkamaisia sua/teitä kohtaan.

Näin koen itsekkin.

Sukulaisiaan vaan ei voi valita, ja ikävä kyllä, joudun tässäkin tilanteessa välillä olemaan yhteydessä heihin, joskaan en onneksi aktiivisesti.

Asiat voisivat olla paremmin, mutta musta ei ole ruikuttamaan semmoisen perään, mikä mielestäni kuuluisi tulla " automaattisesti" (tarkoitan tasapuolisuutta ja rehellisyyttä)



Melkein pottuillakseni olisi tehnyt mieleni ostaa jokin ällöttävän siirappinen isänpäiväkortti, ja lähettää se isälleni, ja katsoa, olisiko tajunnut vinkin =)

Mutta ei, en tehnyt sitä, sillä en muistanut häntä isänpäivänä ollenkaan, enkä aio muistaakaan.

Saa mitä tilaa =(



ap

juttu on mennyt niin, että ensin minä sain esikoisen, jota isoisä jonkin verran huomioi.

Sitten syntyivät siskoni kaksi lasta, joista isäni oli mennyttä miestä.

Tässä tuli mielestäni suurin käännekohta.

Hän laiminlöi esikoistani saatuaan nämä kaksi maanmainiota lapsenlasta.

Sitten meille syntyi vielä kaksi lasta, jotka saaneet yhtä tylyn kohtelun kuin esikoinen saatuaan kaksi serkkuaan.

Näin tämä vaan on mennyt.



ap

vain koettaisin olla se aikuinen, pitää asialliset välit, lähettää isänpäiväkortit ja kutsua lasten syntymäpäiville.



Lapsesi tuosta kärsivät ja sitä et varmaankaan halua?