Lue keskustelun säännöt.
Apua! Nyt itken varmaan loppupäivän, törmäsin sivustoon jossa kuvia kuolleena syntyneistä vauvoista!
28.06.2008 |
Järkyttävää nähtävää. Oikein sydäntä kylmäsi, miten joku voi selvitä siitä kun lapsi syntyy kuolleena?? :´(
Kommentit (13)
ja kesti vähän ennen kuin tajusin mistä kyse. En tiedä voiko/kannattaako tänne laittaa linkkiä. Jos vaikka valvoja bannaa tms. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja mulle tuli paha olo pitkäksi aikaa. Toinen kaksosistani kuoli parin kuukauden päästä tuosta, ja ajattelin tietysti heti , että johtui siitä ku meni tuolalista katselemaan. :(
Miksi? Itse en missään nimessä avaisi tuollaista sivua, koska tiedän olevani liian herkkä sellaiseen materiaaliin...
En itsekään voi käsittää, miten lapsen menetyksestä selviää. Mutta jotenkin intuitiivisesti tuntuu, että leikki-ikäisen lapsen menetys olisi vielä pahempi, kuin vastasyntyneen kuolema. Itse olen kokenut keskenmenon myöhäisillä viikoilla, ja selvisin siitä mielestäni ihan hyvin, vaikka se surutyötä vaatikin. Täysaikaisen lapsen kohtukuolema olisi varmasti ihan helvettiä, mutta kaikkein kauheimpana näen leikki- ja kasvuikäisen lapsen kuoleman. Siis lapsen, jonka on ehtinyt jo ihmisenä tuntea, ja joka on ollut osa perhettä ja sen arkea. Lapsen, jota vanhemman pitäisi kaikin tavoin suojella ja turvata.
Luulen, että lapsen menetys on ylipäätään isoin tuska, mitä länsimainen nykyihiminen voi kohdata, mutta varmaan siinäkin on eroja, koska se on kaikkein kauheimmillaan (vrt. keskenmeno raskausviikolla 6, keskenmeno raskausviikolla 24, lapsen kohtukuolema raskausviikolla 35, lapsen kuoleman synnytyksessä, lapsen kuolema 3-vuotiaana ja lapsen kuolema aikuisena...)
Arvatkaapa kuinka TYHMÄLTÄ kuulostaa se monen äidin lausahdus: "minä en ikinä selviäis, jos menettäisin lapsen".
Luuletteko, että siinä annetaan vaihtoehtoja?
On vaan pakko jaksaa, pakko selviytyä. Ja uskomatonta, mutta totta; aika tekee tehtävänsä. Ikävä ja suru ei helpota koskaan, mutta se pahin tuska katoaa kuitenkin.
T. v. 2000 rv 39+5 kuolleen lapsen synnyttänyt ja v. 2007 5-v tyttönsä haudannut
Arvatkaapa kuinka TYHMÄLTÄ kuulostaa se monen äidin lausahdus: "minä en ikinä selviäis, jos menettäisin lapsen".
Luuletteko, että siinä annetaan vaihtoehtoja?
On vaan pakko jaksaa, pakko selviytyä. Ja uskomatonta, mutta totta; aika tekee tehtävänsä. Ikävä ja suru ei helpota koskaan, mutta se pahin tuska katoaa kuitenkin.
T. v. 2000 rv 39+5 kuolleen lapsen synnyttänyt ja v. 2007 5-v tyttönsä haudannut
Näin varmaan kaikki ajattelee, ettei siitä selviä. Eikä siitä tavallaan selviäkkää koskaan. Eikä tarvitsekkaan selvitä.Oman lapsensa kuolemasta. En ole minä ainakaan vieläkään selvinnyt, enkä ymmärrä miten kukaan voisi koskaan selvitäkkään. Pakko on vaan jaksaa ja jatkaa eteenpäin muiden takia. Ainakaan mulla ei pahin tuskakaan ole hävinnyt minnekkään. -toisen kaksosistaan 2-viikon ikäisenä menettänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi? Itse en missään nimessä avaisi tuollaista sivua, koska tiedän olevani liian herkkä sellaiseen materiaaliin...
En itsekään voi käsittää, miten lapsen menetyksestä selviää. Mutta jotenkin intuitiivisesti tuntuu, että leikki-ikäisen lapsen menetys olisi vielä pahempi, kuin vastasyntyneen kuolema. Itse olen kokenut keskenmenon myöhäisillä viikoilla, ja selvisin siitä mielestäni ihan hyvin, vaikka se surutyötä vaatikin. Täysaikaisen lapsen kohtukuolema olisi varmasti ihan helvettiä, mutta kaikkein kauheimpana näen leikki- ja kasvuikäisen lapsen kuoleman. Siis lapsen, jonka on ehtinyt jo ihmisenä tuntea, ja joka on ollut osa perhettä ja sen arkea. Lapsen, jota vanhemman pitäisi kaikin tavoin suojella ja turvata.
Luulen, että lapsen menetys on ylipäätään isoin tuska, mitä länsimainen nykyihiminen voi kohdata, mutta varmaan siinäkin on eroja, koska se on kaikkein kauheimmillaan (vrt. keskenmeno raskausviikolla 6, keskenmeno raskausviikolla 24, lapsen kohtukuolema raskausviikolla 35, lapsen kuoleman synnytyksessä, lapsen kuolema 3-vuotiaana ja lapsen kuolema aikuisena...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni äiti menetti esikoisensa tämän ollessa 5-vuotias. Minun nähdäkseni äiti ei koskaan "selvinnyt" asiasta, vaan sairastui henkisesti. Tämä oli asia, josta ystäväni kärsi koko lapsuutensa, ja johon kyseinen nainen lopulta kuoli. (Äiti kärsi masennuksesta ja skitsofreniasta koko loppu ikänsä, ja oireet pahenivat aina keväisin esikoisen kuoleman vuosipäivän aikaan. Lopulta nainen tappoi itsensä esikoisensa kuoleman vuosipäivän aattona).
Serkkuni menetti vaimonsa ja lapsena liikenneonnettomuudessa. Hän on nyt 10 vuotta elänyt täysin epäelämää. Sairaseläkkeellä, alkoholisoituneena, kroonisesti masentuneena. Olen kuullut häne sanovan, että hän tappaisi itsensä, jos keksisi tavan, jolla sen voi uskaltaa tehdä (itsensä tappaninen on oikeastaan aika vaikeaa sekä käytännössä että henkisenä tekona). Hän ei halua elää, mutta elää, koska vartalo elää vielä. Henkisesti hän on aivan kuollut.
Että ei siitä lapsen menetyksestä ole "pakko" selviytyä....Tietysti on uskomattoman hienoa, että monet jotenkin selviytyvät. Varsinkin, jos perheessä on toisia lapsia. Mutta monet eivät kuitenkaan selviydy. Minä ainakin määrittelen selviytymisen siten, että elää jotenkin elämisen arvoista ja jollain tapaa arvokkaaksi kokemaansa elämää omasta halustaan ja suhteellisen terveenä. Ja jos perheessä on muita lapsia, voi tarjota heille normaalin arjen, jossa koetaan surun lisäksi myös iloa ja muita terveitä tunteita. "Selviytymistä" tuskin on elämä, josta haluaa joka päivä pois kuolemaan, tai elämä skitsofreenisessa, paranoidisessa, masentuneessa sumussa. Että eivät kaikki siitä lapsen menetyksestä ikinä selviä...
kuolleiden lasten kuvissa kiinnostaa? Et kai tuijota räkää ja oksennustakaan vaan koska voit tehdä sen voimatta huonosti?
Miksi haluat nähdä ne kuvat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuolleiden lasten kuvissa kiinnostaa? Et kai tuijota räkää ja oksennustakaan vaan koska voit tehdä sen voimatta huonosti?
Miksi haluat nähdä ne kuvat?
siis vanhemmilleen ainutlaatuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myönnetään, että vertaus oli ontuva ja huonosti asetettu, mutta ei nyt tullut mieleenkään, että joku luulee minun vertaavan niitä lapsia siihen räkään. Pointti oli siis se, että kaikkea ei tarvitse mennä katsomaan netissäkään vaan siksi että VOI. Eli siis, vaikka et ole mielenrauhaasi kuvista menettävä herkkä ihminen, niin miksi silti mennä ko. sivustolla surffaamaan...Mutta kymppihän vastasikin jo kysymykseeni, ja tunnustautui tirkistelijäksi.
12
Johan sen nyt järkikin sanoo että ne on herkkää ihmistä järkyttäviä kuvia. Tavallaan ehkä kauniitakin, mutta en minä ainakaan halua sellaisia kuitenkaan käydä katselemassa.