Ystävän depressio vie pian omatkin voimat
Hei! En oikein tiedä, mikä olisi oikea paikka tälle avaukselle. Jonnekin on joka tapauksessa purkauduttava.
Eli, hyvä ystäväni sairastui masennukseen noin kolme vuotta sitten. Tai paremminkin pahempi oireilu alkoi silloin, virallisen diagnoosin sai vasta vajaa kaksi vuotta sitten, aiemmin ei suostunut menemään lääkäriin. Tuolloin sai mielialalääkettä ja kehotuksen hakeutua ammattiauttajan juttusille. Söi lääkettä sen pakollisen puoli vuotta ja jätti sitten omin päin lääkityksen pois. Lääkityksen avulla sai yöunensa takaisin ja pystyi jopa palaamaan töihin. (Niin, ennen lääkäriin menoa tilanne oli jo ajautunut siihen, että oli työkyvytön, itsetuhoinen ja hyvää vauhtia alkoholisoitumassa.) Ammattiapua ei hakenut, koska ei usko niihin ja koki pärjäävänsä ns. läheistuen avulla. Läheistuki on toisinsanoen minä ja hänen miehensä.
No, elämä on tämän kolmisen vuotta ollut yhtä vuoristorataa; ensin kivutaan pikkuhiljaa ylös ja sitten tullaan rytinällä alas. Tasaisempaa ja parempaa kautta seuraa aina romahdus. Tietyllä tavalla sama kaava siis toistuu koko ajan. Olen halunnut ja jaksanut olla läsnä. Kuunnella, kannustaa ja olla vain olemassa. Välillä on puhuttu hyvinkin suoraan ja otettu yhteen, toisinaan on ollut hyvinkin mukavaa. Suurin minua raivostuttava ja uuvuttava asia on jatkuva testaaminen ja katoamistemput. (näistäkin olemme puhuneet ja tehneet tiettyjä sääntöjä, mutta aina palataan samaan)
Alan olla TODELLA väsynyt siihen, että koko ajan koetellaan sitä, miten pitkälle jaksan näitä huonompiin kausiin kuuluvia " temppuja" . Ystäväni on itse myöntänyt, että hän nimenomaan testaa ihmisä, kuka jaksaa ja on siten ns. todellinen ystävä. Olen sanonut, että eikö usean vuoden tiivis ystävyys ja siihen kuuluneet asiat jo osoita jotain, mutta eis e näköjään riitä. Testaamiseen kuuluvat mm. katoamistemput. Ei vastaa viesteihin eikä puhelimeen. Itse on kertonut, että jos hänestä ei kuulu mitään, ovat asiat silloin huonosti. Katoaa ja kuitenkin toivoo, että häneen pidetään yhteyttä ja kysellään vointia. Ts. haluaa huolestuttaa ihmiset, niinköhän se on? Olen aiemmin jo mennyt siihen pisteeseen, että uhkasin soittaa poliisti ja talonmiehen paikalle, ellei avaa ovea. Avasi, sillä tiesi, että olen tosisssani. Tätä viimeisintä katoamiskautta on nyt kestänyt reilun kuukauden. Poden huonoa omatuntoa siitä, etten enää pariin viikkoon ole jaksanut kokeillakaan, vastattaisiko mulle.
Olen siis huolissani hänestä ja tiedän ,että syytä huoleen on. Haluaisin auttaa, mutta miten helvetissä sen enää teen???!!! Ystäväni tarvitsisi ammattiapua ja mielestäni myös lääkityksen. Mutta jos omaa halua niihin ei ole, niin mitä voi tehdä. Tällä hetkellä on työkyvytön eli mitään ns. pakollista kontaktia ulkomaailmaan ei ole. Tiedän, että hänen miehensä lisäksi olen ainoa, johon hän luottaa ja joka tietää, millä tolalla asiat ovat. Esim. sisarukset ja perhe eivät tiedä edes työkyvyttömyydestä.
Olen miettinyt, että annanko jo olla. Hyppään yksiinkertaisesti pois tästä itseääntoistavasta noidankehästä. Silloin toki vahvistan hänen vakaata uskoaan siitä, ettei hänestä kukaan oikeasti välitä eikä häntä kukaan jaksa...Todistan sen, että kun riittävästi testaa, niin kukaan ei lopulta jaksa? Ja pitääkö sitä toisaalta jatkaa. Vahvistanko omalla kovuudellani ja jaksamisellani sitä, että tuo käytöshän on kaikkea muuta kuin tervettä?! Jos poistun kuviosta, niin hakisiko hän lopulta muuta apua, kun läheisapu ei enää pelittäisikään kuten ennen? Vai painuisiko hän lopullisesti pohjalle? Kunpa joku osaisi kertoa, mitä tässä oikeasti pitää tehdä...
En haluaisi hylätä ystävääni. Välitän hänestä todella ja olen aivan verma, että olen sen myös hänelle selväksi tehnyt. Mutta kun en enää tahdo jaksaa tätäkään. huoli on valtava ja asia toki painaa mieltä päivittäin. Olen jo miettinyt, pitääkö mun mennä kysymään joltakin ammatti-ihmiseltä, että kuinka ihmeessä mun kuuluu toimia.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tämän sekavaakin sekavamman sepustuksen...Ja jos jollakin olisi edes jotain sanottavaa, luen kiitollisena.
Kommentit (13)
...vielä vastauksista.Kiitos Sinilä, käyn tsekkaamassa tuon linkin, luulen, että täälläkin päin jotain toimintaa on. Jospa sieltäkin saisi jotain vinkkejä.
Tilanne ei oikestaan ole muuttunut juuri mihinkään suuntaan sitten tämän keskustelun aloituksen. Ystäväni kävi lääkärissä, että sai jatkoa saikkuunsa ja jälleen kehotuksen aloittaa sekä lääkitys että terapia. Saikun otti, muuhun ei edelleenkään suostu. Sen verran olimme puheissa, että kysyin, uskooko hän tulevansa parempaan kuntoon pelkän sva:n turvin. Katsoo kuulemma päivän kerrallaan eikä jaksa välittää muusta. No, siinä mielessä tilanne on nyt kuitenkin parempi, ettei ihan viime aikoina ole itseään uhannut tappaa tai " kadota" kuten hän itse asian ilmaisee. Tuntuu kurjalle katsoa tätä noidankehää, mutta olen nyt hyväksynyt sen, etten enempään pysty. Toista ei voi viedä väkisin hoitoon (no, joskin olen kerran vienyt väkisin päivystavälle lääkärille...) eikä syöttää lääkkeitä. Ellei ihmisellä itsellään ole voimia/halua hakea apua, tilanne jatkuu sellaisena kuin se on. Asiasta on puhuttu, puhuttu, huudettu ja hakattu päitä seinään, mutta ei. Kaipa se on sitten vain katsottava päivä kerrallaan. Voisi sanoa, että diagnoosi on, mutta hoito puuttuu.
Pirputiina, sinulle sanoisin, että lue koko ketju, niin ymmärrät mistä tässä aloituksessa oli oikeasti kyse.
Aurinkoista kesänjatkoa ihan jokaiselle.
tuulis
Ystäväsi tarvitsee ammattiapua. Hän ei sitä tuossa kuviossa hae. Ole yhteydessä hänen mieheensä. Minä tekisin asiasta julkisen, ottaisin yhteyttä hänen sukulaisiinsa tai ystäviin. Vain heihin tosin, joista voi olla apua.
Lisäksi asettaisin rajat. Miten paljon voit antaa? Mikä on kohtuullista? Ystävyyssuhteen määrittely myös paikallaan. Ystävyyssuhde on molemmin puolinen, teillä on potilas-auttaja suhde. Sinä et voi kuitenkaan olla hänen auttajansa.
Kuulostaa myös siltä, että tarvitset itse tukea irroittautuakseesi sairaasta kuviosta, johon ystäväsi sairaus on sinut kietonut.
tsekkaa vaikka www.apua.info
sivustoilta nuo puhelinavut ja kysele neuvoa.
Olet tehnyt jo kaikkesi. Ystävyyden kuuluu olla molemminpuolista antamista ja ottamista. Tietysti tilanne on hieman kinkkinen, jos toinen on vakavasti sairas, mutta rajansa silläkin. Ystäväsi tarvitsee ammattiapua, kuten itsekin totesit, mutta mikäli hän ei itse halua sitä eli mikäli hänellä ei ole halua parantua, et voi tehdä mitään. Et voi pakottaa aikuista (vaikkakin järkeviin päätöksiin kykenemätöntä) ihmistä hoitoon vasten tämän tahtoa. Jos hän ei itse ymmärrä, että hoito olisi tarpeen, et sinä voi tehdä enää mitään. Sinä ET ole ystäväsi terapeutti! Eikä sinun tarvitse olla! Sinä olet YSTÄVÄ, myös sinulla on oikeus olla kuunneltavana ja tuettavana. Sitä on ystävyys!
Minulla on serkku, joka tekee tuollaista ajottain. Hän syyllistää " etukäteen" , kun kukaan ei hänestä välitä ja ei ymmärrä auttaa. On uhannut tekstiviestitse tappaa itsensä, niin ei hänestä ole sitten enää haittaa muille.
On rankkaa elää pelossa jatkuvasti ja välillä tunnen jopa vihaa tätä serkkuani kohtaan. Kaikki mahdollinen apu ollaan hänelle järjestetty, mutta ei apu vain kelpaa. Serkku myös tekee näitä katoamistemppuja ja ei vastaa puhelimeen. On useampaan otteeseen koluttu junaratoja, joenvarsia jne...
Meillä myös 2 pientä lasta ja usein mies vahti yön lapsia, kun minä etsin serkkuani. Aamulla palasin ennen miehen työn alkua ja hoidin päivät väsyneenä, pelokkaana ja vihaisena lapsia. Tätä on nyt kestänyt yli 2 vuotta ja nyt alan itse olemaan henkisesti niin loppu, ettei voimat riitä auttamiseen. Oma parisuhde oli lähellä kaatua, vaikka mies ymmärsikin pitkään huoleni suuruuden. Kun kotona ei enää muusta puhuttu, kuin serkkuni elämästä, mieheni totesi: " Jospa erottaisiin, niin sinulla olisi aikaa huolehtia kaikkien ihmisten murheista, kun ei olisi OMA perhe esteenä" .
Tuo kommentti herätti ja tunsin entistä enemmän suuttumusta serkkuani kohtaan, joka ei ole valmis itse vastaamaan mistään osasta elämäänsä ja käyttää ihmisiä omien oikkujensa mukaan hyväkseen syyllistämällä muita hänen ongelmistaan. Nyt seurailen tilannetta kauempaa hieman vähemmän huolestuneena. Jotenkin sitä vain tuli tunne, että minä en voi häntä pelastaa, jos itse ei apua suostu vastaanottamaan. Ja toisekseen, missä serkkuni oli silloin, kun minä tarvitsin olkapäätä? Tarkoitan vain, ettei ystävyys voi riippua vain yhdestä ihmisestä, ei meitä kaatopaikoiksi olla luotu, johon voi kaiken paskan kaataa, kun siltä tuntuu.
Tosiaan jokainen tekee oman onnensa - tai onnettomuutensa. Olet ollut hämmästyttävän kärsivällinen. Itselläni oma äiti on tuon kaltainen ja pikkuhiljaa haluaisin " pestä käteni" ja antaa olla. Uskon siihenkin, että ihmisellä on oikeus päättää elämästä kuten myös kuolemasta. Jos kuolema on sitä mitä ihminen haluaa, vaikkakin sairas mieleltään, niin minunkin on se hyväksyttävä. Jos elämä ei ole elämisen arvoista, ei sitä tarvitse pitkittää. Karua mutta näin minä sen näen. Elämä on itsekästä - ainakin aika pitkälti - samoin kuolema.
Itsemurhaa sanotaan itsekkääksi teoksi, mutta siinä hetkessä ko. ihminen ei enää ajattele muita, vain itseään. Enkä tiedä onko se niin huono asia, että tekee niin kuin tahtoo. Ehkä kantani on aika kyyninen ja kylmä, mutta kun oma äiti - jonka pitäisi olla maailman upein ja vahvin - haluaa olla marttyyri ja kuolla - eiköhän asia ole hänen hallussaan. Olen hänelle kertonut, että on minun oma rakas ja ainoa äitini - vikoine kaikkine hyvin rakas. Jos se ei auta jaksamaan, minä en sille enää mitään voi. Ja kun tilanne ei ole muuttuva - eli siis hyvinäkin hetkinä itsetuhoisuus on suuri - niin eiköhän konstit ole kokeiltu. Ei se ihminen parane.
Turhaa sitä taakkaa on ottaa omille harteilleen. Jokainen tekee onnensa itse. Ehkä tässä sinun tapauksessa pitäisi auttaa jo hänen puolisoa ja joku saisi auttaa sinua. Kaikkenne olette varmasti tehneet ja siitä hyvästä omat voimat on vähissä. Minäkin yritän ymmärtää väsynyttä isääni joka nyt tappaa itsensä työllä kun ei jaksa katsoa vaimonsa syöksykierrettä joka on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla lähes kymmenen vuotta.
Mielenterveyspotilaat, samoin kuin myös alkoholistit, ovat usein taitavia " pompottelemaan" , syyllistämään ja manipuloimaan lähipiiriään.
Missään tapauksessa tähän pompotteluun ei tulisi lähteä mukaan (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän). Ei tulisi lähteä mukaan tähän kuvioon jota ystäväsi pyörittää.
Elä omaa elämääsi, pidä rajasi, äläkä mene ystäväsi mukaan tähän hänen juttuunsa. Jossain vaiheessa kun ystäväsi on paremmassa kunnossa, puhu avoimesti hänen kanssaan tilanteesta. Tai kirjoita vaikka kirje (tai sähköposti), jos se on helpompaa. Sano että sinulla on rajat, vakuuta kuitenkin ystävyyttäsi siinä tilanteessa, mutta sano ettet aio ystävyyttäsi koko ajan vakuutella.
Laita puhelin kiinni tarvittaessa, kenenkään ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa. Elä omaa elämääsi, sinun tarvitsee pitää huolta ensisijaisesti itsestäsi, ja sitten parisuhteestasi ja lapsistasi. Pidä tiukat rajat. Sinulla ja perheelläsi on oikeus normaalin arkeen, unirytmiin, lepoon, omaan aikaan.
Mielenterveyspotilaan parantumisen täytyy lähteä hänestä itsestään.
Olen itse ollut samantapaisessa tilanteessa psykoottisen ystävän kanssa, menin itse liikaa touhuun mukaan, kuuntelin liikaa.
Olen yrittänyt saada ystävääni hoitoon, ja vähäksi aikaa se onnistuu, mutta mutta... Ystävyys (vai oliko se enää edes ystävyyttä, lähinnä " ystäväni" riippuvaisuutta tai jotain sellaista) verotti voimiani, aikaani, mitään en saanut, minä vain menetin. Lisäksi ystäväni koko persoonallisuus muuttui niin, että en enää tiedä oliko hän ystäväni vai kuka... Erinäisten vaiheiden jälkeen minun oli pakko ottaa etäisyyttä, en kuitenkaan pystynyt ystävääni auttamaan. Olen hänelle kirjoittanut, että olen valmis ystävyyteen sitten, kun hän hoitaa itsensä kuntoon tai ainakin paremmaksi.
Nämä ovat vaikeita asioita, pidä huoli itsestäsi!
Ensiksikin, PALJON KIITOKSIA teille, jotka kommentoitte tilannetta, annoitte vinkkejä&mielipiteitä sekä kerroitte omista kokemuksistanne!!! Ette uskokaan, kuinka paljon ne merkitsevät. Olisi pitänyt laittaa tämä aloitus tänne jo aikaa sitten, en arvannutkaan, että meitä pyörii täälläkin näin monia vastaavassa tilanteessa olevia.
Ja irmaili, vompatti ja MMka, voimia teille myös!
Täällä näkyy pitkästä aikaa taas valoa tunnelin päässä. Tapasin ystäväni joitakin viikkoja sitten. Hän on vihdoin hakenut ammattiapua ja suostunut aloittamaan lääkityksen. Päätyi tähän, koska oli romahtanut työpaikallaan viedessään sva-todistusta sekä valitettavasti saanut parikin ilmisesti paniikkikohtausta kaupungilla asioidessaan. Surullista, että tilanteen piti kärjistyä entisestään, mutta jotenkin nyt toivon, että se myös pakotti ystäväni myöntämään missä oikeasti mennään ja ottamaan vastaan ns. oikeaa apua. Ymmärtääkseni käy nyt psykologin juttusilla 1-2 kertaa viikossa sekä joka toinen viikko psykiatrilla. Toivon sydämestäni, että hän nyt jatkaisi hoitosuhdetta ja lääkitystä sekä muutenkin sitoutuisi asiaan.
Olo on nyt siis helpottunut, kun tiedän, ettei ystäväni ole enää vain minun ja aviomiehensä varassa. Saimme myös puhuttua tästä meidän suhteestamme ja kerroin, että mielesäni hän ei voi enää kaataa kaikkea läheisverkon niskaan, sillä meilläkin on rajamme. Onneksi suhteemme on säilynyt koko ajan sellaisena, että voimme puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Sanoin, kuten olen sanonut jo kummeniä kertoja ennenkin, etten aio hylätä, vaikken 24/7 terapeuttina toimisikaan. Ainakin nyt hän jaksoi katsoa asiaa myös läheisten kannalta.
Eli nyt sitten katsotaan, kuinka tilanne etenee. Prosessi tulee varmasti olemaan pitkä ja kivulias ystävälleni. Mutta ehkäpä alku on nyt se, että hän edes suostui ottamaan apua vastaan. Elän toivossa, että joskus vielä kaiken sen mustan takaa löytyy jälleen se ihminen, joka hän oli ennen tämän kaiken alkua. Pilkahduksia siitä on sentään parempina aikoina näkynyt. Tulevaisuus näyttänee myös sen, kestääkö se aito ystävyys nämä menneet vuodet vai kokeeko ystäväni jossain vaiheessa, että minä olen osaltani elävä muistutus kaikesta siitä synkästä. Ja kyllä, olen tässä mukana myös hyvin itsekkäistä syistä; haluaisin joskus saada takaisin parhaan ystäväni. Sen hengenheimolaisen, joita ei monta kohdalle osu elämän aikana.
Olen vuosia sitten ollut hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Itse tajusin tilanteen syövän minun omat voimani vasta kun oma parisuhteeni oli todella pahassa kriisissä. Tai oikeastaan havahduin vasta myöhemmin siihen, miten paljon toisen ongelmat olivat minulta vaatineet.
Minun ystäväni tukeutui ja takertui minuun ja pariin muuhun läheiseen. Halusi huomiota ja sai sitä. Hän oli kuitenkin lopulta myös hoidossa. Välillä osastolla, välillä kotona. Hoitoon hän pääsi, tai joutui, itsetuhoisuuden takia.
Keinot huomion herättämiseen olivat rankkoja meille läheisille. Ystäväni puheet tehokkaista ja parhaimmista keinoista päättää elämänsä olivat tavallisen kahvipöytäkeskustelun aiheena. Kotiinsa hän kutsui samaan aikaan vierailulle tuttaviaan hoidon parista ja silloin ne keinot vasta hyviä olivatkin kun kaksi asiaan perehtynyttä niistä turisi. Keskellä päivää tai yötä saattoi puhelin soida ja ystäväni halusi ehdottomasti, että joku tulee hänen luokseen. Paikalle oli mentävä heti. Tässä vain pari esimerkkiä henkisestä voimankäytöstä.
Hän oli niin sairas ihminen silloin, että ei tajunnut muiden ihmisten tarpeista mitään. Hän oli ja tunsi vain omat tarpeet ja jos niitä ei tyydytetty oli koko maailma häntä vastaan. Lisäksi hän puhui aina arvoituksellisesti puolikkain lausein. Kuuntelijan oli sitten yritettävä yhdistellä palasia toisiinsa ja päätellä mikä nyt on eniten vialla. Välillä asiat selvisivät vasta kun me tukiverkon ihmiset puhuimme keskenämme. Meistä oli toisillemme voimaa ja saimme hieman jaettua vastuutakin kun meillä oli omia pakollisia menoja. Silloin aina joku toinen piti tiivistä kontaktia ystävääni.
Minä olin hyvin läheisesti ystäväni vierellä tukemassa ja kuuntelemassa usean vuoden ajan. Sitten se loppui melkein kuin seinään. Ei meillä ollut mitään riitaa tai muuta, mutta minä jouduin asettamaan oman mieheni ja kaksi pientä lastani kuitenkin etusijalle elämässäni. Minä uskalsin vähentää kontaktien määrää, koska tiesin ystäväni olevan myös ammattiauttajien hoidossa.
Ystäväni lopetti pian kokonaan yhteydenotot minuun. Minä yritin vielä pitkään välillä lämmittää ystävyyssuhdetta, mutta se oli liian muodollista jotta sitä olisi jaksanut. Ystäväni halusi minut edelleen joko kokonaan itselleen tai sitten ei ollenkaan. Vaihtoehtoja ei ollut.
Tiedän, että ystäväni on nyt paremmassa kunnossa. Hän on opiskellut ja on työssä. Jotain siitä kaikesta on kuitenkin meihin jokaiseen jäänyt. Jonkinlaiset arvet, joita ei halua aukaista. Sen takia minäkään en nyt enää ole yrittänyt ottaa yhteyttä.
Syyllisyys siitä, että voit omalla käytökselläsi aiheuttaa jotain vakavaa, on hirvittävä taakka kannettavaksi. Muista kuitenkin, että sinä olet vain tavallinen ihminen ja myös sinulla voi loppua voimat. Ystäväsi tietää miten hän saa huomiosi. Älä polta itseäsi loppuun. Koeta saada ystäväsi hakemaan ammattiapua. Se on parasta mitä voit hänelle tehdä.
Loppujen lopuksi me olemme jokainen itse vastuussa omasta itsestämme. Voisikohan ystävällesi painottaa tätä seikkaa. Vastuu hänen elämästää kuuluu hänelle itselleen. Sinä voit kyllä olla tukena, mutta et pelinappulana. Toisaalta sairas ihminen ei ymmärrä puhetta siten kuin se sanotaan. Nämä ovat hyvin vaikeita asioita mietittäviksi, ja vielä vaikeampia tilanteita elettäviksi.
Minulle ainakin jäi loppujen lopuksi melko hyvä mieli tästä kaikesta. Olin yrittänyt kaikkeni. Olin tehnyt mitä pystyin. Ehkä kuitenkin sain hänet pysymään elämässä kiinni muutamana todella pahana hetkenä, jolloin olisi voinut käydä toisinkin ilman minun läsnäoloani. Pidän edelleen ystävästäni paljon ja toivon hänelle kaikkea hyvää elämässä. Minun keinoni ja voimani vain loppuivat ja tiemme erosivat.
Kiitos todellakin, että kerroit omasta kokemuksestasi. Kuulosti todella tutulle! Minäkin olen ollut käytettävissä suunnilleen 24/7 ja noita yöllisiäkin soittoja on tullut. Hänellä on myös tapana lähettää hyvin epätoivoisia tekstiviestejä ja sen jälkeen sulkea puhelin jopa päiväkausiksi. Myös minun ystäväni tykkää puhua puolikkaita ja moniselitteisiä lauseita, aina en ole kyennyt ymmärtämään ,mitä oikeasti tarkoittaa.
Olisi hienoa, jos tukiverkko olisi laajempi, niin voisi jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea. Jkv. olen ollut yhteyksissä hänen miehenä kanssa, mutta nyt sekin on jäänyt, sillä ystäväni raivostui, kun kuuli, että olimme keskustelleet tilanteesta ilman hänen läsnäoloaan.
Olen yrittänyt puhua, että mulla ei ole keinoja auttaa ja että ammatti-ihmisellä niitä varmasti olisi enemmän. Tiedän, että sekin voi helpottaa, kun on joku, joka kuuntelee ja on läsnä, mutta se ei tunnu pidemmän päälle johtavan mihinkään. Olen kysynyt ystävältäni, haluaako hän toipua ja miten hän on ajatellut sen tapahtuvan, mikäli ei huoli ns. oikeaa apua. Olen kertonut, miltä minusta tuntuu, mutta kuten sanoit, niin sairas ihminen ei kykene asettumaan toisen asemaan. Ehkä meidänkin tilanteemme on se, että hän haluaa minut joko täysin tai sitten ei ollenkaan, en tiedä. Olen ajatellut, että hänessä on paljon narsistisia piirteitä, jotka tuntuvat vaan korostuvan. Liekö sitten syytä tai seurausta itse masennukseen.
Joka tapauksessa koen olevani umpikujassa. En tahdo jaksaa tätä. Mullakin on pieni lapsi ja asumme ystäväni kanssa eri paikkakunnilla, en enää pysty lähtemään noin vain toiselle puolelle Suomea. Toisaalta myös koen olevani jotenkin vastuussa ja tosiaan tunnen syyllisyyttä siitä , etten jaksa enää taistella kuten aiemmin. Katsoin tällä viikolla tv:stä Punaisen langan, jossa Anna-Leena Härkönen kertoi sisarensa sairastamisesta ja itsemurhasta. Löysin aika monta yhtymäkohtaa ystäväni elämään ja käytökseen, toivottavasti loppuratkaisu ei olisi sama...Härkönen sanoi ,että olisi tehnyt mitä vaan, että olisi kyennyt pelastamaan siskonsa. Niin minäkin tekisin, mutten enää todellakaan tiedä, mitä voin tehdä...Tunsin myös piston sydämessäni, kun hän kertoi omasta masennuksestaan ja siitä, kuinka muistaa ne ihmiset, mjotak eivät väistyneet viereltä. En minäkään haluaisi väistyä enkä missään ninmessä hylätä, mutten todellakaan tiedä, kuinka kauas omat voimavarat vielä kantavat, varsinkin, kun mitään avloa ei tunnelin päässä näy.
Edelleen lukisin mielelläni mitä tahansa kommenttia tai kokemusta vastaavasta.
tuulis
Olet tehnyt paljon ystäväsi hyväksi, mutta on myös hyvä muistaa olla itsekäs! Ei sinusta ole yhtään apua jos poltat itsesi loppuun. Luulen että ystäväsi ei välttämättä ymmärtäisi vaikka sanoisit hänelle että tarvitset hetken hengähdystauon... jotta jaksaisit taas kulkea hänen rinnallaan.
Asia voidaan kääntää myös niin että hän on tosi ystävä jos tajuaa että sinäkin olet väsynyt ja tarvitset lepoa... ei pelkästään niin että sinun tulee antaa hänelle kaikki se mitä hän milläkin hetkellä tarvitsee. Ystävyys on sairauksista huolimatta kahdensuuntainen vuorovaikutus ei pelkästään niin että sinua käytetään hyväksi.
On tärkeää, että olet huomannut että olet väsynyt ja haluat tilanteeseen muutosta. Toivon tsemppiä ja rohkeutta nostaa asia pöydälle ystäväsi kanssa. Ystäväsi tarvitsee kunnon ammattituen, enkä yhtään väheksy sitä miten olet häntä auttanut.
Tällaisia tilanteita ammattilaisen näkökulmasta seuranneena tuki--ihmisiä sairaan ympärillä tarvitaan, mutta yhteen ihmiseen ei voi ripustautua tai kohta on 2 autettavaa.
Minulla ei ole ihan vastaavaa kokemusta, mutta sen verran on, että täysin ymmärrän mistä puhut. On toki ihailtavaa, että välität ystävästäsi, mutta rajansa se on kaikella. Meidän lähipiirissä tämä " pohjaton kaivo" (siinä mielessä, että aina olisi autettava, tuettava ja kuunneltava) on mieheni sisko, joka kärsii erinäisistä psyykkisistä ongelmista. Sääliksi käy mieheni vanhempia, jotka yrittävät tehdä kaikkensa tyttärensä tukemiseksi ja sitten jos tulee yksikin tilanne, jossa he sanovat " ei" , niin hänen elämänsä kaatuu siihen...Eli hän on ihan uskomattoman vaativa luonne ja vie kaikilta lähelläolijoiltaan huomion ja energian...Hän on saanut kaiken hoidon, mitä yhteiskunta voi tarjota (erilaisia terapioita monta vuotta, eri tyyppisiä sairaalahoitoja, erilaisia lääkkeitä...). Välillä tilanne on jo valoisampi ja taas yhtäkkiä kaikki romahtaa...Sitä on ihan uskomaton seurata sivusta. Itsekin olen ollut vaarassa mennä liikaa mukaan hänen elämäänsä, mutta itsesuojeluvaistoni on sanonut, että pidän häneen etäisyyttä. Toki haluamme yrittää tukea parhaamme mukaan, soittelemme ja käymme silloin tällöin, pyydämme kylään, mutta jokaisen hänen mielenliikkeeseen ei yksinkertaisesti jaksa ottaa kantaa...
Missä ihmeessä olisi sellaisia tahoja, joista omaiset/ystävät saisivat tukea näiden mielenterveyspotilaiden kanssa???
VOIMIA!
http://www.omaisten.org/
jos tämä pyörii paikkakunnallasi sieltä löytyypi apua ja sitten he ainakin osaavat auttaa eteenpäin!
tee kuten " ystäväni" , sulje puhelimet, laita numerosi salaisiksi jne. Itse opiskeluaikoinani sairastuin masennukseen (myöh. diag. maanis-depress.), ystäväni hylkäsivät minut ja ovat ilmeisesti onnellisia nyt. Ihmettelen vaan miten nämä " ystävät" hoitavat työnsä, lääkäreitä kun ovat???? Eli jos eteen tulee masentunut potilas, mitä mahtavat tehdä???