Mies haluaa erota
Hei,
nyt ollaan pulassa. Eli pitkällisen vauvakuumeen jälkeen olen raskaana vkolla 32 ja kolmatta siis odotellaan. Ongelma on siinä, että vauvakuumeesta taisin kärsiä lähinnä minä ja puhuin miehen ympäri.
Nyt mies haluaakin eron! Ei kuulemma kiinnosta enää perhe-elämä, eikä muutenkaan usko pitkiin parisuhteisiin. Viime kesänä vietettiin 10-vuotishääpäivää, joten nyt on vissiin aikaraja tullut täyteen.
Kuinka tästä nyt selvitä eteenpäin? Miten jaksaa muuttaa kotia ja onhan tämä lapsillekin aika myllerrys kun tulee vauva ja samalla isi muuttaa pois. Huh. Masennusta pukkaa päälle niin kovin, että harkitsin jo hoitoon hakeutumista, että jaksan tämän loppuajan...
Vinkkejä jaksamiseen? Onko muita yhtä uskomattomassa tilanteessa.
Kommentit (13)
Kuulostaa kyllä uskomattomalta, että noinkin pitkän ajan jälkeen mies voi vaan lähteä kävelemään.
Yritä ottaa kaikki apu vastaan. Onko sinulla tukiverkostoa lähiympäristössä? Vanhempia? Sukulaisia? Haluaako mies pitää lapsiin yhteyttä? Miten hän suhtautuu tulevaan vauvaan?
Eipä voi muuta sanoa kuin paljon voimia ja jaksamista tulevaan!
Tytteli-83
Toi osottaa jotain ärsyttävää itsekkyyttä mieheltäsi, anteeksi vain... Kaksi lasta on saatu ja sen mies olisi hyvin kestänyt vai? Kolmas lapsiko nyt sitten alkoi niin ahdistamaan? Jos olette 10 vuotta ollut naimisissa niin kyllä se minusta jo aika pitkältä parisuhteelta vaikuttaa, miten hän voi sanoa ettei usko moiseen? Kunpa vois auttaa sua jotenkin... Mutta kyllä minusta tuntuu että suurempi kriisi/ongelma tässä on sinun miehelläsi, ei perhettä voi tuolla tavalla jättää! Voimia sulle kovasti ja koita jaksaa, kävi miten kävi...
Olen todella pahoillani puolestasi! Miehesi on todella itsekäs jättäessään teidät tuollaisessa tilanteessa. Toivottavasti tosiaan ei unohda lapsia kokonaan.
Omakohtaisesta kokemuksesta en voi puhua, mutta varmasti läheisesi ovat puolellasi ja haluavat auttaa ja tukea sinua jaksamaan lasten ja vauvan kanssa eteenpäin. Pyydä vaan rohkeasti apua ja sano suoraan jos et jaksa. Lapsesi tarvitsevat sinua muuttuvassa elämäntilanteessaan.
Voi vitsi, tuli tosi paha mieli puolestasi! Kovasti jaksamisia sinulle ja lapsillesi!
Niina rv 35
Kenelle tahansa jolle pystyt puhumaan!
Mutta, mies siis ilmoitti ettei halua perhe-elämää. No anteeksi vaan!!
Jokainen joka harrastaa seksiä ilman ehkäisyä tietää varmasti mitä siitä voi seurata!!! Varsinkin kun jo on ennestään kaksi lasta. En tarkoita sinua vaan miestäsi ja yleisesti...
Siinä vaiheessa kun on jo kaksi lasta siunaantunut, ollaan perhe-elämässä. Ei siinä vaiheessa enään todeta, " en haluakkaan tätä" .
Jos ollaan lapset tehty, yhdessä eletty jo 10 vuotta EI OLE TOISELLA oikeutta lähteä vain kävelemään ja todeta " hups, en tätä haluakkaan" .
Siinä on ollut jo miehellä jonkin aikaa aikaa sulatella perhe-elämän arkea.
Vastuu on yhdessä kannettava ja myös miehen osuutensa perhe-elämästä otettava!
Neuvolan kautta on mahdollisuus päästä esim yhdessä pariskuntana keskustelemaan asioista. Itse olen sitä mieltä, että kannattaa ehdottomasti yrittää.
Tokihan sille ei voi mitään jos rakkaus kuolee, mutta ei miehellä silti ole oikeutta lähteä ja jättää sinua vastasyntyneen sekä kahden muun lapsen kanssa yksin-
Nainen jos tekis noin niin voi kun sitä huonoa äitiä päiviteltäisiin, kuinka nyt voi lapsensa jättää!
Voihan olla, että miehelläsi on jokin ohimenevä ahdistuskausi, kun ei oikein osaa ajatella minkälaista elämä on kolmen lapsen kanssa. Koitapa saada miehesi tajuamaan, että vaikka perhe-elämä loppuisi, niin ei ne lapset mihinkään katoa. Sano sille, että mene vaan, ota lapset mukaan (vaikka et oikeasti olisikaan sitä mieltä), kyllä sinä sitten ne otat joka toinen viikonloppu vierailemaan luoksesi. Ja tämän tulevan vauvan saa sitten hakea heti synnäriltä. Ehkä vähän rankka keino, mutta täytyyhän sen ukon oikeasti tajuta, ettei se voi noin vaan häipyä ja jättää sua yksin lasten kanssa!
Tuliko tämä ihan puun takaa, vai onko merkkejä ollut ilmassa? Jotenkin sitä luottaa niin silmittömästi omaan mieheen, että eihän mun kohdalla noin voi käydä, mutta mistä sitä oikeasti tietää...
Kaikki sympatiat sinulle, koita jaksaa!!
Maaria 36+6
kokemuksesta voin kertoa... Mies lähti kun lapset vajaa 5, vajaa 3 ja 2kk.
Pariterapiassa käytiin ja kaikkea yritin, ilman apua. Luovutin ja päästin menemään... Ja olen erittäin onnellinen nykyään.
Alussa tietysti meille kaikille vaikeaa ja lapset itki ja kyseli, mutta pikkuhiljaa ja ajan kanssa helpotti. Nyt isommat lapset nähnyt isäänsä 10kk sitten, siis isän toiveesta ei useammin ja pienimmän on nähnyt 1,5v sitten.
Minulla uusi mies, joka pitää poikia " omanaan" ja lapset halunneet kutsua isäksi. Pienin ei muuta isää muistakaan.
Eli pääasiaan, pärjäät kyllä, tuli mitä tuli. Keskustele kaikkien kanssa jotka jaksaa kuunnella ja ota apua vastaan jota saat.
Suomalainen sisu pitää pystyssä...
Voimia toivoo seppäskä, pojat 6, 4 ja kohta 2 sekä pimu masussa 28+6
Itselläni myöskin sama tilanne nyt päällä.. Tosin odotan esikoista rv 21 ja me ei olla miehen kanssa seurusteltu vielä kuin 2,5v. Mutta silti en voi käsittää, koska hän nimenomaan halusi lasta ja nyt kun se sitten ois tulossa nii haluis erota miusta :( oon ihan rikki tän asian kanssa, koska itsekkin vielä opiskelen.
Me kuitenkin vielä ollaan päätetty yrittää, josko saataisiin suhde toimimaan.. mutta hieman vaikeeta se on kun toinen ei löydä minusta hyviäpuolia juuri olleenkaan tällä hetkellä. Ja tuntuu ettei hän ymmärrä minua yhtään, miltä minusta tuntuu.
Tosi rankaa on tää parisuhteen ylläpito ja kun muutenkin stressaan tästä elämänmuutoksesta nii saati sitten jos jään heti kättelyssä ensimmäisen vauvan kanssa yksin.. huoh..
Jaksamista siulle, minä yritän myöskin jaksaa itseni kanssa vaikka vaikeeta onkin ollut.
-Anzzu
on selvästi joku ikäkriisi. Olisiko mahdollista, että miehelläsi olisi liiton ulkopuolinen suhde? Hänen juttunsa kuulostavat hyvin tutuilta. Ja varmasti hän onkin vähän kypsä suhteeseenne ja perhe-elämään, jos hän ei olisi kolmatta halunnut, mutta hei, sen tekemiseen tarvitaan kuitenkin kaksi eli hänellä on vastuu! Nyt tarvitsette ehdottomasti ulkopuolista keskusteluapua. Uskon, että pääsette jonon ohi, koska olet raskaana.
Tarvitsette aikalisän, eikä silloin SAA tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä, vaan nyt pitäisi vain keskittyä olennaiseen eli arjesta selviytymiseen perheenä, ja jättämään parisuhteen muun hoidon vähän taka-alalle eli romantiikka ja riidat pois. Eli nyt asetatte perheen tarpeet etusijalle, koitatte tulla keskenänne toimeen ja käytte pariterapiassa suhdettanne läpi.
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa(en kylläkään raskaana), ja koska EMME toimineet noin, ero oli karvan päässä. Asuimme erossa jonkin aikaa, mutta onneksi jaksoimme käydä terapiassa, ja nyt olemme onnellinen perhe.
Toivottavasti miehessäsi on niin paljon miestä, että hän on valmis ottamaan vastuun omasta käytöksestään ja puheistaan.
Tsemppiä kovasti!
Hei,
kiitos kaikille kannustuksesta. Sovimme, että menemme perheneuvontaan ja että mies odottaisi ainakin, että lapsi on puolivuotias ennen eroa. Katsotaan nyt sitten, kuinka käy. Jos haluaa ennemmin jo lähteä, niin pakkohan hänet on päästää, mutta nyt yritämme rauhoittaa tilanteen perheen hoitamiselle.
Kyllä tämä tietysti sillä tavalla yllättäen tuli, vaikka mies on murjottanut jo pitemmän aikaa ja haluaa aina lähteä kavereiden kanssa ulos, eikä tunnu olevan kiinnostunut perhe-elämästä. Kovin nuoria me ei olla, että taitaa olla 40-kriisi jo hänelläkin. Sanoi, että tuntuu siltä, että tässäkö tämä elämä nyt oli ja hän ei ole onnellinen. Ja oli sitä mieltä, että minäkin olisin onnellisempi ilman häntä. Voihan se olla, että siihen eroonkin päädytään, mutta jotenkin tuntuu, että ei sitä ihan tässä tilassa jaksaisi.
Ehdotti kuitenkin yhteishuoltajuutta (viikko ja viikko), mikä viittaa siihen, että ei kai kuitenkaan ole perhe-elämään väsynyt, vaan minuun. Minusta taas tuntuu, että viikko erossa lapsista on liikaa ja haluaisin mieluummin yksinhuoltajuuden jos sellainen tilanne tulee eteen.
Voimia kaikille eroprosessissa painiville!
Täällä oikeastaan sama tilanne, tosin neljättä lasta odotan rv27+ ja isommat muksut on 5v, 3v ja 2v. Aikalisällä ollaan oltu nyt 3kk ja edelleenkään ei olla päätetty mihin suuntaan tästä. Itse taidan olla meistä se joka on enemmänkin vaan odottavalla kannalla, mies kun oli meilläkin se joka ilmoitti kiinnostuksen vaan kadonneen eikä löytänyt mitään syytä yrittää enää mun kanssa. Tosin olen itsekin miettinyt että onko hän se mies jonka kanssa haluan elää elämäni, pidempään kun meilläkin on ongelmia ollut joihin ei vaan olla tartuttu tarpeeksi ajoissa.
Mies osallistuu meillä ihan hyvin lastenhoitoon, käy pari kertaa viikossa pari tuntia kerrallaan lasten luona ja joka toinen viikonloppu pyrkii ottamaan lapset luokseen mutta mulla ainakin on silti rankkaa. Mies kyllä paljastaa välillä rivien välissä että hänellä on nyt paljon helpompaa ja vapaampaa (totta kai!) vaikka toki ikävä lapsista on varmasti jotain sellaista jota mä en ehkä voisi itse kestää. Henkinen puoli tässä onkin se ehdottomasti rankin ja pakko edetä vaan päivä kerrallaan, koittaa olla niin hyvä äiti kun tässä tilanteessa vaan voin olla (enkä ole suoritukseeni yhtään tyytyväinen mutta parempaan en nyt yksinkertaisesti kykene, toivottavasti joskus tulevaisuudessa). Tukiverkostoa korostaisin minäkin tällaisessa tilanteessa, tosin mä en siitä mitään tiedä kun multa se puuttuu ihan kokonaan ja apua en mistään saa :/ Mutta kyllä sitä pärjää tilanteessa kuin tilanteessa kun on pakko, usko vaan!
Jaksamisia sulle, ja kaikillle muillekin vaikeassa tilanteessa oleville! Toivottavasti teillä asiat järjestyy parhain päin :)
Shelley
Toivottavasti saatte vielä asianne järjestykseen eikä pieni väliaikainen asumusero varmasti pahaa tee.. Mietitte molemmat mitä elämältänne haluatte. Älä jää yksin hautomaan murheita!
Itselläni oli vuosi sitten sellainen tilanne, että kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen mies ehdotti, että olisihan vauva tervetullut. Olin onneni kukkuloilla ja vähän ajan päästä jälkeen mies noin vain " rakastuikin" toiseen naiseen ja kerkesi pitää tätä peliä selkäni takana kuukausia.
Silloin kyllä tuntui, että vedettiin matto jalkojen alta, varsinkin kun mies törkeästi syytti minua asiasta... Asuin jonkin aikaa muualla, mutta palasin kotiin ja nyt olen toisella kuulla raskaana. En tiedä, mutta itse halusin niin epätoivoisesti vielä yrittää selvittää asiat ja palata entiseen.. Nyt kuitenkin tuntuu, etten olekaan päässyt siitä kaikesta yli ja pelkään, että aina kun olen onnellinen, niin jotain vastaavaa tapahtuu. En usko, että koskaan voi 100% enää luottaa keheenkään.. Ja rehellisesti sanottuna kaduttaa, että palasin tähän kaikkeen. Mies on narsistinen ja osaa aina puhua ympäri.. Nyt on turha jossitella, lapsi on kuitenkin minulle kaikista rakkain ja teen kaikkeni, että hänellä on turvallinen ja hyvä elämä.
Sitä vaan, että selvittäkää ihan rauhassa tilanne elkääkä tehkö mitään hätiköityjä päätöksiä saati lakaisko ongelmia maton alle.
Kaikkea hyvää teidän perheelle.
Olen kokenut ihan samaa,kuin sinä.Yli kolme vuotta sitten mieheni kanssa ilmoitti,että tämä on nyt tässä ja hän vihaa minua ja toivoo,että kuolen pois.Olin aivan ymmälläni tapahtuneesta.Olin hoitanut koko taloutta ja perhettä aivan yksin.Olin aina kotona tai sitten tein töitä,että saimme rahaa,että hän voi opiskella ja valmistua.
Emme juurikaan ikinä tapelleet tai edes korottaneet ääntä toisillemme.
Ennekuin mies lähti syksyllä,niin aikasemmin keväällä hän vähän jo uhkasi jättää minut,jos minut hyväksytään kouluun.
Kävin pääsykokeissa ja haaveista oli tulossa vihdoinkin totta.
Ennen Juhannusta sain tiedon,että minut on hyväksytty.Sadoista hakijoista,minut hyväksyttiin miesvaltaista ammattia opiskelemaan.Koko luokalle alle 20 oppilasta.Olin aivan haltiossani.Vanhempani ja sisarukseni olivat niin ylpeitä minusta.Puolisoni ei todellakaan ollut.Tuli siis syksy 2004 ja mieheni otti ja lähti.Minulle jäi kaksi lasta ja muutto pois hänen sukunsa asunnosta.
Asuimme sukulaisten luona,ennenkuin saimme oman asunnon.
En edelleenkään tiedä miksi hän silloin minut jätti ja toivoi kuolemaani.
Lapset hän tosin halusi itselleen.
Menimme Oikeuteen saakka taistelemaan huoltajuudesta.Koska hän halusi lapset kokonaan itselleen.Hän yritti kirjallisesti mustamaalata minua Tuomarille,mutta epäonnistui siinä.Hänen viimeinen keinonsa oli ilmoittaa Tuomarille,että minut on hyväksytty kouluun,jonka vuoksi joudun olemaan paljon poissa kotoa.Ilmoitin tuomarille,että hain kouluun silloin,kun olimme vielä yhdessä.Lasten vuoksi kuitenkin luovun haaveammatista.
Ex.miehen tosin vaati saada lapset kokonaan itselleen,mutta ei ikinä saapunut käräjäoikeuteen.Lapset määrättiin asumaan minun kanssa,mutta huoltajuus jäi yhteishuoltajuudeksi.En halunnut häneltä viedä kuitenkaan huoltajuutta.Sain itse päättää elatuksesta ja Tuomari hyväksyi sen melkein kokonaisuudessaan.
Pari vuotta oikeuden jälkeen olemme jälleen väleissä ja ystäviä.
Kuitenkaan menneestä emme ole vieläkään puhuneet mitään.
Olen joskus miettinyt,että ehkä hän jätti minut,ikäkriisin tai toisen naisen takia,tai tulevan ammattini takia tai ehkä hänkään ei vain enään jaksanut pelkkää perheelämää.En tiedä,enkä varmaan tule ikinä sitä syytä tietämään.Tiedän kuitenkin sen,että miehen takia ei kannata masentua,katkeroitua,eikä menettää omaatuntoaan.Nainen pärjää aina,vaikka se ensin tuntuu,että siitä ei pärjää,eikä yli pääse.
Luulen kuitenkin,että monella miehellä on sellainen ongelma,että he haluavat kaiken mahdollisen samaan aikaan.
Vaimon,tyttöystävän,rakastajattaren,síivoojan,pesijän,perheen,kodin ja sen tuoman turvallisuuden.Mutta kuitenkin olla vapaa,kuin lintu.Tulla ja mennä miten huvittaa ja kun ja silloin kun itse haluaa.
On se kumma kun miehet voivat vain päättää, että perhe-elämä ei enää maistu. Toivottavasti saatte vielä asianne kuntoon. En nyt oikein muuta osaa tähän sanoa... Voimia.