sos - keskenmeno masentaa, en jaksa enää...
Miten te olette päässeet yli keskenmenosta masentumatta?
Minulla on kaavinnasta nyt yli 2kk, ja tuntuu etten enää jaksa. Asia on mielessä koko ajan, pitäisi yrittää uutta vauvaa mutta miten kun mieli on niin musta? Olin kuukausi sitten psykologilla, joka sanoi että kaikki on ihan normaalia, eikä antanut uutta aikaa.
Alun itkemisen sijaan olen viime viikkoina ollut lähinnä vihainen ja kiukkuinen, kaikelle ja kaikille. Töissä on raskasta, ja kotona ahdistaa muut asiat. Välillä tulen jostain pikkuasiasta niin vihaiseksi, että heittelen tavaroita... Löydän tekosyitä, joiden varjolla olla vihainen miehelleni ja murjottaa. En jaksa innostua mistään, en jaksa mitään, mikään ei kiinnosta. Kotityöt ja viikonloppuisin sängystä ylöspääsy tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kavereiden näkeminen ei oikein onnistu, koska olen niin huonolla tuulella etten jaksa puhua niiden kanssa, enkä kehtaa tavata ketään vain murjottaakseni.
Ainoa voima, jota itsestäni löydän, on viha. Pelkään, että tätä menoa kaikki murtuu, mies lähtee, jään vielä enemmän yksin...
Kommentit (3)
Mulla km (hoidoilla saatu eka plussa) samoihin aikoihin kuin sullakin! Asia kummittelee edelleen mielessä, ja varsinkin iltaisin saattaa masis viedä mukanaan. Tällöinhän monta kertaa ikävät asiat tuppaa muutenkin kaatumaan päälle, eikä uni tule millään. En ole jaksanut hakea töitäkään, koska se tuntuu jotenkin niin " turhalta" . Nyt olen kuitenkin aloittelemassa työelämässä pitkän tauon jälkeen, ja ainoastaan sen vuoksi, että " mitä ihmiset ajattelee kun on vaan kotona..." Eli toisin sanoen voin uupua aika piankin, varsinkin jos on huono ilmapiiri tms.
Kotosalla löytyy kyllä mielekästä tekemistä, eli elämänhalu ei ole kadonnut. Pidän kuitenkin mielessä koko ajan mahdollisuutta mennä psykologin juttusille. Kotona välillä ottaa kunnolla päähän, kun tuntuu, että mies ei enää sure keskenmenoa. Kerron hänelle pahasta olostani ja surustani säännöllisesti, ja kyllä hän silloin yrittää tukea minua. Olen myös päätöksestäni huolimatta kertonut aika monelle tapahtuneesta, ja olen saanut ymmärrystä lähipiiristäni. Pieniä lapsia ja vauvoja en välttele, koska minulla päinvastoin luo lohtua se, että saan pidellä heitä sylissäni. Kun katsoo vauvan viisaisiin silmiin, ei voi olla katkera tai vihainen. Vauva hyväksyy sinut juuri niin sellaisena kuin olet. Toki ymmärrän, että kaikki eivät kestä nähdä vauvoja, jos itse on menetyksen kokenut. mutta sekin on normaalia.
Entä jos yrittäisit löytää jonkun toisen psykologin tai terapeutin? Entä jos ottaisit yhteyttä kriisikeskukseen ja pyytäisit saada jutella vaikka jonkun oikean työntekijän kanssa? Voimia sinulle. Kyllä tästä yli päästään. Unohtaa ei tarvitse. Halaus.
miikuli
Sain keskenmenon noin 2kk sitten. Se oli ihan kamalaa, koska olimme avomiehen kansaa yrittäneet lasta jo noin 1,5 vuotta ja vihdoin kun testi näytti plussaa olimme aivan innoissamme ja sorruimme samantien siihen mihin ei saisia; suunnittelimme kaikkea mahdollista ja kerroimme asiasta sukulaisillemme. Mutta tuota iloa ei sitten kauaa kestänyt... :(
Voi kuulostaa itsekkäältä, mutta tuntuu vieläkin todella epäreilulta ja tyhjältä ja olen tosi vihainen. Masennustakin tuntuu olevan ja haluttomuutta tehdä asioita. Onneksi avokkini jaksaa ja lohduttelee, muuten tämä olisi yhtä tuskaa.
Olemme jo kuitenkin aloittaneet uuden lapsen yrittämistä. Se tuo lohtua ja uskallan jopa jo alkaa toivomaan, että meillekin se onni vielä tulisi...Samalla on kuitenin pelon tunne, jos se plussa pian tuleekin...Uusi keskenmeno olisi ihan kauheaa. Se on ainakin varmaa, jos se plussa vielä tulee, niin asiasta emme kerro ennekuin olemme sen " turvallisen rajan" ylittäneet..
Voimia ja halituksia teille kaikille!
ja anna aikaa surulle ja vihalle. se on normaalia. minä kävin ihan psykologilla juttelemassa kun meinasi pää levitä 4 perättäisen keskenmenon jälkeen.
anna itsellesi ennen kaikkea aikaa. sinun ei tarvitse piristyä jos joku käskee tai vain yrittämään uudestaan nopeasti.
(hali)