Totaaliyksinhuoltaja

Olen pienen, hieman alle yksivuotiaan, lapseni kanssa yksin. Olemme olleet näin alusta asti, lapsen isä ei juurikaan pidä mitään yhteyttä.

Olen ollut sosiaalisesti lahjakas ja kai voisi sanoa että minulla on laaja sosiaalinen verkosto. Kuitenkaan en osaa tilanteessani kääntyä kenenkään puoleen, tai en oikeastaan edes tiedä mitä pyytäisin.

Minulla on valtava tarve olla hyvä äiti ja onnistua luomaan näissä puitteissa lapselleni onnellinen, turvallinen ja tasapainoinen lapsuus.Onko se mahdollista ja miten siinä parhaiten voisin toimia?

Meillä on ollut viimeisen puolen vuoden ajan ´pahoja uniongelmia, joihin kummempaa syytä kun ikä ja erilaisuus ei ole löytynyt. Tämä on kuitenkin tietenkin ajanut minut aikamoiseen väsymykseen, joskin viime aikoina olen saanut nukkua niin että lapsi herää vain kerran, kaksi yössä. Välillä olen todella turhautunut ja pettynyt, tiedän myös että lapsi varmasti vaistoaa sen.

Olen kuitenkin todella onnellinen pienokaisestani enkä osaisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Olen myös täysin sitä mieltä että rakkautta hän on saanut aivan varmasti, sitä meillä on riittänyt. Hetkittäin tunnen kuitenkin riittämättömyyttä ja väsymystä ja epävarmuutta siitä että selviänkö kuitenkaan. .osaanko, suutunko joskus liikaa, saako tarpeeksi rakkautta vain yhdeltä vanhemmalta..jne..

Lähipiirissäni on vain yksi isovanhempi jota näemme säännöllisesti noin parin viikon välein ja johon lapseni on selvästi kiintynyt. Hän on ainoa kenen huomaan jättäisin pieneni edes hetkeksi, mutta mahdollisuudet siihen ovat hyvin vähäiset. Tiedän itse että minun pitäisi välillä käydä hengittelemässä mutta ensinnäkään tilanteita ei juurikaan ole, ja sitten kun on, lähipiirini muut vanhemmat ovat sitä mieltä että lapseni on niin pieni vielä että eihän sitä nyt voikaan hoitoon jättää. (siis kun itse mietin ääneen heille sitä että pitäisi joskus olla hetki itsekseen, mutta en henno pientäni jättää, joka on hyvin voimakkaasti äidin perään, luonnollisesti)

Olin ajatellut yrittää selviytyä taloudellisesti vielä kotona. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään että ehkä hoitopaikka olisikin parempi vaihtoehto? Ehkä minulle äitinä tekisi hyvää että olisin välillä muualla, aikuisten seurassa, omissa asioissani? Ehkä lapselleni tekisi hyvää huomata että on muitakin turvallisia aikuisia? Ehkä olisi mukava olla muiden lasten kanssa? Ja ennen kaikkea, minulle äitinä olisi äärimmäisen tärkeää puhua lapseni kehityksestä, kasvusta ja persoonasta jonkun kanssa! Kaipaan asioiden jakamista, lapsesta puhumista enemmän kuin mitään muuta!

Olen lukenut kirjojasi ja etsinyt sieltä aina suurennuslasilla kohtia yksinhuoltajuudesta ja joissain paikoin niihin paneudutkin. Olisi kuitenkin kiva kuulla jotain vinkkejä arkeen ja elämään! Niistä kun saa kummasti voimaa eteenpäin tuon pienen terhakkaan palleroni lisäksi!