Isovanhempien suhtautuminen adoptiolapseen?
Hakemus adoptioneuvontaan on lähetetty, ja niiltä tiimoilta täällä olen nyt lueskellut juttuja. Toisessa ketjussa mainittiin isovanhemmat, jotka jaottelee lapsia " omiin" (bio) ja " vieraisiin" (adoptio), tai ovat suoranaisesti rasistisia. Omalla kohdalla olen myös huomannut mummoissa pelkoja ja vierastusta meidän adoptioaikeita kohtaan, ja paljon tulee tietenkin miettineeksi, että miten osaavat ottaa tulokkaan osaksi perhettä ja sukua? Meillä on tosi läheiset välit suvun kesken, enkä ollenkaan epäile, etteikö esim. mun veljet perheineen ota adoptiolasta lämpimästi osaksi sukua. Mutta vanhemmalle polvelle asia on selvästi vaikeampi.
Olisi kauhea ajatus, että meidän nuorimmainen (perheessämme kaksi biolasta) joutuisi kärsimään viileämmästä kohtelusta mummojensa taholta kuin veljensä ja serkkunsa. Tavallaan tahdon luottaa minun ja mieheni vanhempien järkeen ja rakkauteen, mutta he kun ovat kasvaneet aivan eri maailmassa kuin meidän sukupolvi. Sitten taas toisaalta, ovathan he kasvattaneet meidät, jotka olemme valmiita rakastamaan toisen synnyttämää lasta omanamme!
Kommentit (8)
Meillä on/oli hyvin samankaltainen tilanne: kun lähdimme aikoinaan adoptiotaipaleelle, suurin osa suvusta oli aivan innoissaan. Yksi lähisukulainenkin puhui ihastuneeseen sävyyn pienistä Kiina-tytöistä. Jossain vaiheessa sukulaisille selvisi, ettei tulossa olekaan pikkuruinen neito tai latino-hurmuri, vaan afrikkalaissyntyinen lapsi, ehkäpä vähän " isompikin" , kuin he olivat ajatelleet. Se aiheutti pientä " nikottelua" , vaikka kukaan ei ääneen mitään sanonutkaan. Lopulta he tarvitsivat vain aikaa asian käsittelyyn, ja nyt kaikki odottavat lasta innolla.
Kokonaan toinen luku oli yksi isovanhemmista. Alussa hän ei puhunut asiasta oikein mitään. Myöhemmin tajusin syyksi se, ettei hän uskonut meidän olevan tosissamme, vaan ajatteli tämän olevan " hetken huumaa" , joka menee pian ohitse. Kun hän tajusi, että olemme täysillä mukana koko jutussa, alkoi vastaan harominen: hän sanoi ääneen aina tilaisuuden tullen rasistisia kommentteja tummaihoisista ihmistä, ikään kuin " vinkiksi" meille (muuten hän ei ole juurikaan tällaisia kommentteja tuonut julki, joskus ihan ajattelemattomuutta jotain).
Kun emme reagoineet oikeastaan mitenkään, alkoi taas hiljainen kausi.
Nyt hän on jälleen silloin tällöin kommentoinut tulevasta lapsestamme jotain, nyt kuitenkin enimmäkseen asiapohjalla.
Uskon kuitenkin, että tämä on hänen tapansa käsitellä asia itsensä kanssa. Ehkä hän tekee jollain tasolla omaa surutyötään asian johdosta. Emme ole lannistuneet, vaan uskomme kaiken menevän lopulta hyvin. Jokainen meistä tarvitsee aikaa sopeutua ajatukseen ja ottaa sen omakseen. Meidät vanhemmat valmennetaan hyvin, mutta sukulaiset ovat " omillaan" : heille ei juuri tarjota työkaluja asian käsittelyyn.
Olen varma, että kun lapsi tulee kotiin, hän on enemmän kuin tervetullut. Tämä kyseinen isovanhempi on todennäköisesti lopulta se, joka on kaikkein ylpein ihanasta lapsenlapsestaan!
Tsemppiä teille
Lupa-anomuksemme makaa lautakunnan jonossa ja ajatukset risteilevät.
Minua jännittää koko adoptiossa ehkä eniten se, miten isovanhemmat tulevat suhtautumaan adoptiolapseemme.
Jos lapsi olisi ensimmäinen, en niin huolehtisi, mutta bio-lapsemme on koko suvun silmäterä. Häntä palvotaan ehdoitta. Hän saa ylitsevuotavaa hellyyttä ja hoivaa.
Adoptiohankkeeseemme isovanhemmat ovat suhtautuneet ihan kannustavasti, joskin laimeasti. Välillä korviin särähtää, kun kuulen puhetta esim. ¿kasvattilapsesta¿ tai ¿mustasta saarasta¿.
Myös meillä on annettu ymmärtää, että pieni ja vaalea tyttönen olisi tervetulleempi kuin pikimusta pojankoltiainen.
Yksi isovanhemmista sanoi, että he voivat adoptoida bio-lapsemme, sitten kun se ¿vieras¿ lapsi tulee. Hmmmm¿
En tiedä, miten kestän, jos lapsi ei saa tarvitsemaansa huomiota tai jos häntä kohdellaan eriarvoisena perheessä.
Mitähän tälle pelolle voisi tehdä....
Kuten edellä olevista viesteistä huomaat, epäröintiä esiintyy aika yleisesti. Omista kokemuksista voisin kertoa, että omat vanhempani, jotka asuvat pienehkössä kaupungissa eivätkä ole mitään matkailijoita, ovat alusta asti suhtautuneet adoptioomme lämpimästi ja kannustavasti. Heidän molempien suvuissa on useampiakin lapsia, jotka eivät ole kasvaneet biologisissa perheissään, mikä varmasti vaikuttaa suhtautumiseen. Äitini sisaruksista osa on ollut sotalapsena Ruotsissa ja Ruotsin perheet ovat olleet sota-ajasta lähtien ikään kuin perhetuttuja, joihin pidetään vieläkin yhteyttä, myös muu suku kuin ne jotka ovat siellä asuneet. Suhtautuminen lapsiimme on siis ollut hyvin positiivista ja normaalia, ehkä hiukan innokkaampaa kuin muihin lastenlapsiin, ainakin aluksi. Ainakin sisarukseni kertoivat, että kun tulee vieraita, meidän lasten kuvat kaivetaan heti esiin. Ehkä suhde on nyt normaalistunut, kun esikoisemme on ollut meillä jo yhdeksän vuotta.
Mieheni äiti on tehnyt työtä itsensä kanssa ja on minusta nykyisin ihan ok. Miehen isä sen sijaan on toivoton tapaus. Hän päästelee suustaan sellaisia kommentteja kuten " Kyllä me nuo teidän lapset hyväksytään vaikka ovatkin sieltä Kolumbiasta" , ja tarkoittaa tietysti aivan päinvastaista. Eihän tuollaista tarvitse sanoa ääneen, jos asia on selvä. Lapset vaistoavat torjunnan eivätkä kovin mielellään kyläile. Onneksi nykyisin on sellainen välimatka ja tilanne muuten, ettei tarvitse mennä koskaan yökylään. Miehen isä myös kuvaa lapsiamme videolle ja kameralla ja näyttelee kuvia ihan vieraille ihmisille ja selittää kaikenmaailman kohujutun alkuja joissa ei edes ole mitään perää. Hän ei muista lastemme nimiä oikein, vaikka ei ole mikään dementikko. Kaiken kaikkiaan asenne on niin vino kuin vain voi olla. Olemme ratkaisseet ongelman niin, että vierailemme hyvin harvoin. Joskus vain mieheni menee yksin, koska lapsetkaan eivät enää nykyisin halua. Lapset myös ovat koko vierailun ajan hyvin varautuneita ja ei ollenkaan omia itsejään. Varmasti he vaistoavat sekä meidän tunteet että myös isoisänsä asenteet ja varautuneisuus johtuu siitä. Koskaan ei voi tietää, mitä se mies möläyttää, jos nyt näin pelkistäisi sitä tilannetta, missä olemme, kun siellä vierailemme. Mutta älkää antako tämän pelottaa, koska adoptiopäätös on teidän ja kyseessä on teidän elämänne. Meillä tilanne tietysti sikäli tasapuolinen, että molemmat lapset ovat adoptoituja. Onneksi kuitenkin on toiset isovanhemmat, jotka ovat todella tärkeitä ja rakkaita lapsillemme.
Tavallaan mukavaa huomata, että muutkin joutuvat tämän asian kanssa painimaan (vaikkei mukava asia olekaan!). Meidän vanhempiemme perheissä on myös kokemusta kasvattilapsista, silloinhan oli vielä aika tavallista, että lapsia kasvatettiin naapurissa tai sukulaisilla. Onneksi meidän vanhemmista kukaan ei suoranaisesti ole rasistinen, vaan kyse lienee enemmän nimenomaan tuntemattoman pelosta, ja siitä, että heidän mielestään asiat " kuuluu tehdä" tietyllä tavalla... Toivon todellakin, että kun lapsi tulee meille, isovanhemmat osaavat sopeutua muutokseen, ja tajuavat, että se on tosiaan meidän lapsi, ja pysyvästi perheessä. :/ Niinkuin edellinen vastaaja sanoikin, lapset kyllä huomaavat, jos joku on heidän kanssaa epäaito tai vaivaantunut.
Olen miettinyt tätä paljon minäkin... tuntui, että kv-adoptio oli hyväksyttävien ja ymmärrettävien asioiden listalla äitini mielessä siihen päivään asti kun kerroin meidän ottaneen selvää mahdollisuudesta aloittaa adoptioneuvonta. Reaktio muuttui sillä hetkellä. Keskustelu tyrehtyi kun hän halusi sillä istumalla tietää olemmeko nyt todellakin sitten LopullisenVarmastiJaIkuisesti näin päättäneet (vaikka emme ole edes neuvontaa aloittaneet) ja ymmärrämmekö yhtään kuinka lapset revitään omasta kulttuuristaan jne, jne.
Yritin myöhemmin selittää hänelle kirjeessä mistä oikeastaan onkaan kyse ja kuinka pitkä ja epävarma prosessi on, ihan perusasioita tyyliin lapsi ei tule meille ensi viikolla vaan ehkä viiden vuoden kuluttua. Mitään vastausta siihen viestiin en ole saanut ja vuosi on kulunut. En ole halunnut ottaa asiaa uudelleen puheeksi kun sitä voi vielä lykätä, kypsytelköön asiaa ihan rauhassa. Se oli hänelle vaikea aihe syystä, jota en vielä ymmärtänyt. Muilta osin välimme ovat ihan normaalin avoimet ja hyvät.
Ikävä kuulla, että monen tähän keskusteluun osallistuneen sukulaisten kohdalla asia on vaatinut totuttelua. Toisaalta se vähän helpottaa omia ajatuksiani sitä miten kaikki sujuu. Joskus huolettaa miten tämäntapainen asia vaikuttaa sopivuuteemme adoptiovanhemmiksi, lapsihan tulee kuitenkin myös osaksi sukua.
Meillä toiset isovanhemmat rakastavat tytärtämme ihan yhtäpäljon kuin bio lapsenlapsiaan.
Toiset isovanhemmat rakastavat tytärtämme puheissaan, mutta ikäväkyllä eivät teoissaan. Toiset lapsenlapset mummolaan mennessään saavat leluja (siis lelulaatikko kaivetaan komerosta) ja lauluja, halauksia ja rakkautta, mutta meidän tyttösemme ei niitä saa. Mummi kyllä kaikille kertoo kuinka rakas ja tärkeä myös meidän tyttömme on.
Yksi teko kertoo enemmän kun tuhat sanaa... Surullista...
Lähinnä isäni suhtautuminen mietityttää, hän kun on muutenkin aika rasistinen ihminen. Mutta sinänsä itselle tää juttu on aika selvä. Jos ei kaikki meidän lapset ole tasa-arvoisessa asemassa (eli bio- ja mahd. adoptiolapsi(et)) niin taitaa olla isovanhempien turha odotella kovin usein kyläilemään. Uskon ja toivon, että rakkaus ja halu tavata lapsenlapsia menisi kuitenkin ennakkoluulojen ohi ja että aikaa myöten oppisi pappa rakastamaan myös adoptoitua lapsenlastaan.
Meillä on teidän tilanteeseen se ero, että meillä ei ole biolapsia, mutta vastaan nyt kuitenkin.
Meidän adoptioaikeet otettiin vastaan ihan myönteisesti, mutta kun kohdemaasta tuli puhetta niin ilmeet menivät vakaviksi. Harkitsemastamme maasta kun tuli ilmeisesti " väärän värisiä" lapsia. Varsinkin yksi lähisukulainen oli todella järkyttynyt ja itse mietin itku kurkussa, että miten tilanteesta selvitään. Meille maavalinta tuntui niin oikealta, mutta miten tulla toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei valintaamme (ja ehkä lastamme) hyväksy? Välillä ahdisti aika paljonkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ainakin meidän tilanteessamme kävi niin, että kun sukulaiset tutustuivat lapseen, ei kukaan ole enää ihonväriä enää hetkeen muistanutkaan (tai ainakaan sitä kommentoinut). Itse luulen, että se vastahakoisuus johtui ihan silkasta ennakkoluulosta.
Pahimpina aikoina ajattelin, että tämä on meidän elämämme ja me teemme omat ratkaisumme. Jos sukulaiset eivät niitä pysty hyväksymään niin se on heidän asiansa. Voimia pähkäilyyn!