Mitä luetaan erityislasten erityisyyksiksi?

Adoptiolapsilla on ollut ainakin seuraavanlaisia fyysisia erityistarpeita:



suu- ja/tai kitalakihalkio (joskus myös korjattuna)

sydänvika (kuten pieni reikä sydämessä tms.)

kampurajalka

kosmeettinen haitta: mansikkaluomi, toinen korva epämuodostunut

alentunut kuulo (eli on käytettävä kuulolaitetta)

näkövamma (toinen silmä sokea tms.)

hepatiitti B

alhainen syntympaino



jollain lapsilla on kehitysviiveitä (esim. motorisia), jotka johtuvat virikkeiden puutteesta. On tietenkin selvää, että pääsy parempiin oloihin ja perheeseen edesauttaa huimasti kehitystä...



Se, mikä luokitellaan erityistarpeeksi, riippuu myös kontaktista. Esimerki Etelä-Afrikasta (Abban kautta) adoptoitaessa HIV-tausta eli biologisen äidin HIV-positiivisuus ei ole erityistarve, kun taas muissa kontakteissa se sitä on! Usein myös äidin mielenterveysongelmat tai jos lapsi on syntynyt raiskauksen/insestin seurauksena, hänet luokitellaan erityislapseksi. Todellisuudessa hän on siis terve. Esim. Aasian maat suhtautuvat mielenterveysongelmiin usein aika vakavasti.



Joskus on myös niin, että lastenkodissa " tekaistaan" lapselle erityistarpeita, jos maan lainsäädäntö edellyttää, että vain ns. special needs -lapset voivat päätyä kansainväliseen adoptioon. Eli voitte kuvitella, että jos lastenkodissa on paljon lapsia, jotka kaipaisivat kipeästi vanhempia, lääkäri mielellään vaikkapa vähän kömpelön lapsen kohdalla antaa diagnoosiksi " motorinen kehitysviive" , jos lapsi sitä kautta saa perheen, jota hän ei ehkä muuten saisi....

Helpotti saada tällaista tietoa. Siis puhutaan asioista, jotka ovat selvitettävissä tavalla tai toisella. Olen ajatellut, että asiat ovat tällaisia. Ja fyysiset jutut ovat niin pieniä... Itselläni on kampura ja se siitä, siis se on niin sivuseikka.



Olen opiskeluaikaan enemmänkin pohdiskellut kiintymyssuhdekysymyksiä ja tässä kohtaa tieto lisää tuskaa. Toisaalta optimistina en näe esteitä ja ylitsepääsemättömiä ongelmia. Asioilla on tapana järjestyä. Oma lähipiirini on niin hyvää, että en ole todellisuudessa yksin, vaikka lapsen kanssa kahden tulisin asumaan. Henkisesti en olisi yksin.



Ihanaa jossitella. Voisin olla myös nimimerkki " Hiplailee lasten kumisaappaita ja kuvittelee, kuka niihin sopii, kun koko on 19"

(kenkäkaupassa omien lisäksi kengitin " lapseni" , myyjä yritti myydä punaiset kumpparit, olin liian vakuuttava, tai innoissani)

Mainitsit, että Abban kautta lapsen biologinen äiti saattaa olla HIV-positiivinen. Adoptioon tulevat lapset ovat kuitenkin ilmeisesti testattuja ja terveitä? Kun HIV on niin yleinen siellä päin, tietääkö kukaan kuinka luotettavia testit on? Voiko käydä niin, että testi olisikin aluksi negatiivinen ja sitten muutaman vuoden päästä tauti puhkeaisi?



Masusu

On väärin sanoa ei koskaan, mutta:

HIV-testin kanssa voi olla niin, että HIV-positiivisen äidin lapsella testi näyttää aluksi positiivista, koska lapsella on äidiltä saatuja vasta-aineita. Mikäli on kyse vain äidin vasta-aineista, ne poistuvat lapsesta noin 1,5 vuoden ikään mennessä. HIV-positiivista lasta ei tieten tahtoen anneta koskaan adoptoitavaksi. Jos uudessa testissä lapsi on negatiivinen, hän vapautuu vasta sitten adoptioon. Eli niin päin voi käydä, että aluksi positiivinen lapsi voi muuttua negatiiviseksi, mutta toisin päin ei, ellei lapsi saa jostain tartuntaa. Tartunnan voi tietysti saada likaisista neuloista, mutta esim. Abba on niin korkeatasoinen lastenkoti, että vaikea uskoa siellä käytettävän likaisia neuloja.



Testien luotettavuutta ei liene syytä epäillä. Miksiköhän adoptioon luovuttavien maiden lääketieteen tasoon suhtaudutaan niin kriittisesti? Lastenkodit ovat kyllä usein köyhiä eikä niillä ole varaa teettää kaikkia mahdollisia tutkimuksia, mutta ne mitä on tehty, ovat kyllä luotettavia siinä missä meillä Suomessakin tehdyt. Tietäisittepä vain mikä määrä HUS:n sairaaloissa otettuja näytteitä katoaa taivaan tuuliin nykyisin kun niitä kuljetellaan pitkin Uuttamaata....



Lääketieteellistä osaamista löytyy myös paljon ja lastenkotien lääkärit ovat usein hyvin kokeneita. Sille hekään eivät voi mitään, jos lastenkodilla ei ole varaa hoitaa lasta niin kuin asiaan kuuluisi.

Eli juuri näin kuin Taikaa totesi: terve lapsi ei voi muuttua HIV-positiiviseksi.

Abban kautta adoptoitavat lapset ovat usein terveitä ja heille on tehty perusteellinen terveystarkastus. HIV-positiivisten äitien lasten HIV-seuranta on ERITTÄIN tarkkaa sisältäen useita PCR-testejä ennen kuin lapsi todetaan terveeksi. Lapsi vapautuu kv.adoptioon vain, kun hänet on todettu ehdottomasti HIV-negatiiviseksi. Eli ei voi käydä niin, että lapsi osoittautuukin myöhemmin viruksen kantajaksi!

Alle 2-vuotiaalla testi on tosiaan epävarma, mutta nimenomaan niin päin, että lastenkodissa asuva positiivinen lapsi voikin osoittautua negatiiviseksi eli terveeksi (juuri noiden äidin vasta-aineiden vuoksi, jotka ensin näkyvät veressä)



Taimi78: hyvä jos tuo erityistarvelista helpotti. Unohdin vielä, että joissain kontakteissa (kuten Intia?) myös hyvin tummaihoinen lapsi luokitellaan erityistarpeiseksi. Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi Etelä-Afrikassa näin ei tietenkään ole.

Meille kävi niin, että prosessin alussa toivoimme tervettä lasta, mutta mitä kauemmin " pureskelimme" sn-listaa ja haimme tietoa, sitä useampi erityistarve alkoi tuntua aika vaatimattomalta haasteelta!

näitä juttuja. Ylipäätään hämmästyttää, että jos kerran kv-adoptioon ei anneta hiv-positiivisia lapsia, niin miksi hiv-positiivinen biolog.äiti tekee lapsesta sitten sn-lapsen? Siis ehkä muuten kuin siksi, että lapsella olisi mahdollisuus kv-adoptioon (suvinako vai kuka tästä kirjoitteli aiemmin). Onko b-äidin hiv-tausta niin suuri psykologinen rasite, ja kenelle se on? Lapselle vai meille (tuleville) vanhemmille? Itse en yhtään osaa pitää hiv-taustaa sen kummempana juttuna muiden surullisten asioiden joukossa - muita siis ovat lähinnä hylätyksi tuleminen ja maailman epäreiluus yleensä.



Itse asiassa mietin myös, että jos meille tarjottaisiin hiv-positiivista lasta, niin voisinko ottaa hänet vastaan. Hivistä pitäisi ottaa tietenkin selvää - en tiedä siitä juuri muuta kuin " perusasiat" -, mutta mulla on sellainen käsitys, että nykyisillä lääkkeillä hiv-positiivisella voisi olla hyvät mahdollisuudet elää suht. normaali, pitkä elämä. Varmaan lapsen mahdollisten kärsimysten ja hänen menettämisesä pelko olisi koko ajan taustalla, mutta lapsen menettämistä pelkäisin varmaan joka tapauksessa, vaikkei lapsella olisi todettu mitään vesirokkoa kummempaa tautia.

Mutta jos hiv-positiivisia lapsia ei edes tule adoptioon, niin tämä pohdiskelu lienee turhaa.

Vähän asian vierestä kommentoin, mutta kun tuo HIV-positiivisuus ketjussa mainittiin: äskettäin oli Suomen Lääkärilehdessä juttu, jonka mukaan jos nyt Suomessa todetaan vaikka 20-vuotiaalla henkilöllä HIV-tartunta ja häntä aletaan seurata/aikanaan hoitaa nykykäytännön mukaan, on hänen odotettavissa oleva elinikänsä 65 vuotta! Eli " ajoissa" todettu tartunta sekä seurannassa/hoidossa pysyminen mahdollistaa HIV-positiiviselle nyky-Suomessa pitkän, hyvän elämän. Viruksen tartuttavuus on tietysti otettava elellessä huomioon.

Kiitos, Adoikku, tilastosta! Aika hyvältähän tuo kuulostaa, ja luulisinpa, että seuraavan kuudenkymmenen vuoden aikana kehitetään jos ei lopullisesti parantavaa lääkettä hiviin, niin varmaan ainakin elinikää pidentäviä ja elämänlaatua parantavia lääkkeitä.

Tuossa toisessa ketjussa kyselit myös erityistarpeista ja mainitsit, että fyysiset jutut ovat ok mutta henkisen puolen ongelmat mietityttävät. Kuten tästä ketjusta käy ilmi, sn-adoptiossa kyse on yleensä jostain diagnosoidusta fyysisestä vammasta tms. Ne henkisen puolen ongelmat, joista olen adoption yhteydessä kuullut, ovat yleensä aina tulleet ilmi vasta joskus adoption toteutumisen jälkeen, lapsen kasvaessa. Ja sellaisia voidaan sitten todeta yhtä lailla " terveenä" adoptoiduilta kuin sn-lapsiltakin.



Syvästi kehitysvammaisia ei yleensä kv. adoptioon anneta, vaan jäävät kasvamaan laitokseen synnyinmaassaan. (ellei joku sitten nimenomaan toivo kehitysvammaista lasta)



Kaikkien tietämieni Suomeen adoptoitujen sn-lasten (omani mukaanlukien) erityistarpeet ovat sellaisia, joiden kanssa voi elää melkoisen helposti ja joihin on saanut hyvin apua Suomessa. Toivoisin kovasti, että yhä useampi adoptiohakija rohkaistuisi valitsemaan erityistarveadoption tai ainakin vakavasti harkitsemaan sitä.

Tiedän, että tämä ei näytä hyvältä kirjoitettuna, mutta yritän päästä lopullisesti eroon ajatuksesta " kunhan lapsi on vain terve" . Kuvittelin olevani vapaa tällaisista ajatuksista, kunnes huomaa kuitenkin niin ajattelevansa. Typerintä on se, että itse lapsena olin juuri sellainen sn-lapsi, jonka kanssa on istuttu tunti tolkulla polilla ja osastolla. Vähän ristiriitaista, vai mitä.

Toisaalta ehkä juuri se jarruttaa. Minun mallissani kaksi vanhempaa hoitivat eteentulleet tilanteet kunnialla kotiin. Kaksin aina helpompi jakaa vastuuta. Mietityttää eniten, että riittääkö yksin kyvyt pyörittää arkea sujuvasti.

Mutta aikaa on asioita sumplia. Olen onneksi ihan alussa vasta. Ja kirjoittelen tänne kaikenlaisia pelkojani ja mietteitäni. Olen iloinen, että niihin vastataan. Jos jatkan tätä rataa, olen valmis kenen tahansa äidiksi. Olen ihan vakavasti aina ajatellut, että biologisilla lapsillani olisi aika miksaus geenejäni. Olisin silloinkin kuitenkin pelkästään onnellisen otettu jälkikasvustani. Nyt tilanne tulee olemaan sama, vaikka en saatakaan lasta maailmaan. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan? :)

Pohdit Taimi sitä, että mitä kaikkea jaksat lapsen kanssa yksin. Ryhdyin miettimään, että oletko sinä tosiaan yksin? Onko sinulla sisaria, serkkuja, ystäviä, vanhemmat?

Uskon, että aivan yksin sinun ei tarvitse lapsen kanssa taivaltaa läpi elämän iloja ja suruja, varmasti saat tukea. Tosin tukeminen ei minusta tarkoita sitä, että lähettelee ystävänpäiväkortteja vaan sitä, että tulee marraskuisena räntäisenä yönä kello kolme avuksi, jos apua tarvitaan!!

Minusta sinä olet kypsän ja vilpittömän tuntuinen aikuinen, josta varmasti tulee hyvä äiti. Meidän ei tarvitse olla huippuvanhempia, riittävän hyvä vanhempi riittää!!... Rohkeutta adoptiotaipaleellesi.

Täällä keikun yöllä... Loman etuuksia. Vaikkakaan ei ajatus kulje vapaallakaan, jos väsy painaa. :)

Keskustelu (minun osaltani) paljastaa lisää blokkeja ajattelussa. Siis että vain parisuhteen kautta syntyy lapselle hyvät olosuhteet. Yksinhuoltajuus on ehkäpä samanlainen asia kuin erityisyys, että vaatii hieman pureskelua. Enemmän se vaatii toisaalta itseltä uskallusta ja oikeutusta. Onhan minulla lupa toivoa lasta yksin, vaikka en tarjoakaan tulokkaalle isää. Miehenmalleja kyllä muuten.



Kiitos Suvinalle kannustuspuheesta! Ihan todella. En tosiaankaan ole yksin, siis YKSIN. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan se kylä. Minulla se on tulevissa isovanhemmissa (jotka jo nyt ovat tohkeissaan), veljissä, ystävissä, sukulaisissa. Kyllä-minä-itse-pärjään-ilman-apua-ihmiselle kasvunpaikka luopua siitä, mihin aina yleensä nojaa. Muita ihmisiäkin on helpommin liki, kun ei aina jäpitä tätä " minä itte" .



Kauniita unia. Jatketaan päivänvalolla!

Eli huomasin, etta tassa ketjussa ainakin pari kertaa mainittiin, etta HIV-positiivisia lapsia ei vapautuisi kansainvaliseen adoptioon. Suomeen HIV lapsdia ei ehka tule, mutta ainakin Etiopiasta adoptoidaan Jenkkeihin HIV-positiivisia lapsia ihan tarkoituksella. Mun mielestani onkin tosi upeaa, etta naillakin lapsilla (tosin kovin harvalla) on mahdollisuus omaan kotin ja vanhempiin. HIV kun ei (kuten edella mainittiin) enaa ole parissa vuodessa kuolemaan johtava sairaus.



SN-jutut on kylla sellanen aiha mika mietityttaan ja joika kertaa saan todeta kuinka rajottunut ma lopulta niiden suhteen olen. Periaatteessa olisin valmis hyvaksymaan mita vain, mutta sitten todellisuudessa kuitenkin toivon mahdollisimman tervetta lasta:( Jokin aika sitten telkasta tuli dokumentti adoptoivista perheista taalla Belgiassa ja yksi perhe oli adoptoinnut 4 lasta Intiasta ja dokumentissa kuvattiin neljannen lapsen hakumatkaa. Kaksi nuorinta lasta olivat sn-lapsia, kummallakaan ei ollut lainkaan jalkoja ja nuorimmalta puuttuivat myos kasivarret kynarpaiden alapuolelta ja kadet. Ihania pikku-neiteja molemmat!

Nyt hämmentää. Luin juuri toiselta adoptiopalstalta keskustelua synnytyksessä tai imetyksen myötä hivin saaneiden vauvojen elinikäennusteista, ja siellä oltiin sitä mieltä, että nimenomaan pikkulapsilla ennuste on tosi huono (että suurin osa hiv-vauvoista kuolee kymmeneen ikävuoteen mennessä, jos oikein muistan). Ilmeisesti aikuisten jo valmis vastustuskyky toimisi sitten paremmin viruksen kanssa. En tiedä...

Ma oon kasittanyt, etta jos laakitys aloitetaan ajoissa, ei hiv-positiivinen lapsi ole mitenkaan erityisen lyhytikainen. Taalla on jotain juttua HIV+ -adoptiosta:



http://www.adoptionadvocates.org/AAI/FAQ_Adopting_HIV_positive_kids.htm

Ihania lapsia! Toivottavasti mahdollisimman moni loytaa oman kodin!

http://www.ahopeforchildren.org/