Sairaalassaoloaika mietityttää jo nyt päivittäin...muita?

Kättärillä viime vuonna oli perhehuoneissa isommatkin lapset monilla mukana, ihan tavallisella osastollakin.

Se olisikin aivan ihana juttu.

Sairaalassaoloaika jännittää enemmän kuin itse synnytys. Esikoisesta en ehtinyt olemaan kuin 3 yötä, mutta nekin tuntuivat unettomana ja kipeänä todella tuskaisilta. Syöksysynnytyksen jälkeen jälisupistukset olivat kammottavat, eikä hoitohenkilökunta kunnolla ymmärtänyt, miten suurissa tuskissa olin. Mieskin oli jo kotona koisimassa. Henkilökontaktit olivat siellä jotenkin hirmuisen kylmiä. Yksityisyyttä ei ole ja perhehuoneeseen minimaalinen mahdollisuus.

Pelottaa, miten pystyn nukkumaan ja jääkö unettomuus päälle sen jälkeen. Tällä kertaa tosin aion viedä (helpommin sanottu kuin tehty) vauvan yöksi hoitohuoneeseen, enkä jää turhaan asiaa itkemään, vaikka hoitajilta epämiellyttäviä eleitä tulisikin. Luulisi, että toisella kertaa osaisi jo pitää siellä paremmin puoliaan, tosin siinä hormonimyrskyssä kaikki on mahdollista.

Mulla riesana ennenaikaiset supparit ja pelottaa myös, että jos vauva syntyy aiemmin ja joudutaan olemaan sairaalassa kauemmin.

Vasta rv 21 menossa ja nämä sairaala-asiat ovat siis olleet mielessä siitä asti, kun esikoinen syntyi.

Esikoinen on kaksi vuotias.Ollut kyllä yötä hoidossa mutta kolmen yön ero tuntuu kamalan pitkältä.Murehdin viime viikkoon asti miten kestän sen sairaalassa oloajan kun siellä ei saa nukuttua jne.mutta nyt alkaa omat voimat olla lopussa ja odotan jo että pääsen " lepäämään" .Tyttö on ollut aivan mahdoton noin viikon ajan.Esittää vauvaa ja itkee haluaa olla sylissä jne.Itse taas kaipaisin hiljentymistä ja omaa rauhaa ennen synnytystä.Voihan se olla että mieli vielä muuttuu mutta nyt näissä tunnelmissa.



Ja ajatella että kyselin polikliinisen synnyttämisen mahdollisuutta puolessa välissä raskautta.Ei ole täällä mahdollista eli sairaalassa pitää olla aika tarkalleen se kolme vrk.



Rvko 39+1

Sairaalasta pääse kyllä pois jo kahen päivän jälkeen tai sit vaikka heti, omalla vastuulla tietysti. toisaalta voi olla ihan kiva olla rauhassa pari päivää vaan vauvan kanssa niin et saa imetys ym. käyntiin kunnolla ja rauhassa. isälle ja varmaan lapsille on myös yleensä aika liukuvat vierailu-ajat. ainakin meillä porvoossa.



my_selene ja Remppa rv17

Mulla ei ole kotona mitään muuta ikävöitävää kuin pari kissaa, joten uskoisin sen suhteen selviytyväni siitä reissusta. Toki kissaikävästä voi aina parit itkut tirauttaa, vaikka ei tokikaan vastaa ihmisten ikävöimistä :)



Tämä mun juttu ei koske siis samanlaista mietiskelyä kuin keskustelun aloittajalla, mutta ajattelin nyt tästä kuitenkin kirjoittaa. Ehkä on muitakin sairaalakammoisia..? Itse jännitän sairaalassa olemista ihan vaan sen sairaalan vuoksi. Mua inhottaa ja pelottaa sairaalat, terveyskeskukset, kaikki - ja vaikka ei ole edes mitään hirveän pahoja kokemuksia sairaaloista, ikinä en ole sairaalassa potilaana edes ollut. Mutta se vaan tuntuu jotenkin ahdistavalta olla siellä sitten... mitä kaikkia toimenpiteitä sitten onkaan luvassa. Miten sitä saakaan itsensä tsempattua oikeaan mielentilaan, ettei ala ahdistaa se ympäristö? Ja kaikki se käytäntö, kuinka siellä toimitaan... Miten joku vessassa käyminenkään onnistuu, jos on kamalan kipeä? Ja sitten se siellä osastolla oleminen muiden ihmisten kanssa samassa huoneessa ja lääkäreitä ja hoitajia tuppaa ovesta sisään ja ulos ja itse on tyyliin housut kintussa itku kurkussa siellä epätoivoisena, kun ei homma sujukaan kuin kuuluisi. Entä jos en " shokiltani" ja kivuiltani pystykään tekemään samalla tavoin kuin muut äidit synnytyksen jälkeen?



Eli kaikkea semmoista enemmän ja vähemmän tavallista, mitä nyt vaan voi etukäteen inhottavaksi asiaksi kehitellä... Ei se olo varmasti ole (ihanasta tuloksesta huolimatta) kovin hehkeää ensimmäisinä muutamina päivinä siellä osastolla. Toki kaikki kivut ja vaivat, mitä jää synnytyksestä jäljelle, vaikuttaa pelkoon näin etukäteen myös. Toivotaan nyt, että kaikki sitten loppukesästä menee hyvin, ja olen pelännyt ja stressannut turhaan.

Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Olemme vajaan 2v. esikoisen kanssa tosi läheisiä, hän on ollut hoidossakin vain pari kertaa vähän aikaa. Suurimpaan osaan asioista kuten hampaidenpesu tai sänkyynlaittaminen hän huolii vain äidin. Tiedän että helppoa ei tule olemaan sitten kotonakaan vauvan ja taaperon kanssa, mutta silti eniten ahdistaa juuri tuo sairaalassaoloaika. Itku tulee silmään jo pelkästä ajatuksesta, että pitää olla erossa kauemmin kuin tunnin pari...

Siis ihanaa kun on jotkut muutkin pelkää samaa asiaa. Mulla esikoinen on 2vuotta kun pikkuinen syntyy ja muakin pelottaa ihan kamalasti et miten jaksan osastolla. Eikoisesta jouduin olemaan 3päivää ja itkin koko sen ajan. Hoitajat tosi törkeitä ja epäystävällisiä ja mua vaan ahisti. Kaiken lisäksi poikamme ei ole ollut hoidossa muutamaa tuntia kauempaa ja eroahdistus on mulla jo nyt.. :`( Synnytys ei pelota, ei sit yhtään. Kun sieltä vaan pääsis ajoissa kotia.

itseä ei ero esikosta enää huoleta koska olen ollut 3 vuorotyössä jo vuoden. kun menin töihin niin ihan kamalaa oli. itkin kaksi viikkoa joka ilta ja vihasin miestäni koska syytin häntä jotenkin siitä että ymmärsi sen että yhden ihmisen palkka ei riitä. töissä oli kamalaa aluksi mutta kun huomasin esikon pärjäävän (hoitaja tuli meidän kotiin) niin paha olo hälveni. Nyt välillä harmittaa että isillä ja esikolla menee yöt niin hyvin minun ollessa yövuoross =).

suosittelen että yrittäisit viedä lapsesi yöhoitoon ennen sairaalaa. parempi se jännitys ja tuska on kokea nyt eikä sitten kun muutenkin itkettää hormoonit ja uusi tilanne. Varmasti hoito menee hyvin ja ainut joka tilanteessa itkee olet sinä äiti. =) eikös ne mummolat ole yleensä lasten suosikki paikkoja =). tai mene itse muualle ja ota hoitaja teille niin koti ja sänky on lapselle tuttuja. Varmasti lapselle myös helpompaa jos äiti ei ole ekaa kertaa poissa elämästä 3 yötä kerralla! muutama yö ilman äitiä tekee varmaan hyvää!



joku jännitti sairaalassa oloa muuten. Kaikki toimivat omalla tavallaan. MIelestäni kuitenkin osastolla ollessa (olin esikon kanssa 5 pvä kun arvot heitteli) kaikki äidit näytti yhtä väsyneiltä, itkeneiltä ja onnellisilta ja kaikki vaappui samallalailla. =) osastolla olevat isät eivät muita huomanneet kuin oman naisen ja lapsen.ja kun tehtiin tarkastuksia niin verhot vedettiin esiin. Ja kaikki itkevät osastolla aivan 100 varmasti kun hormoonit jylläävät. se ihan nauratti huonetovereiden kanssa että jee; mulla tulee vissiin pian maito rintoihin kun nyt mua itkettä vuorostaan kaikki. ja sit nauratti samalla ku itki. normaalia!

vessakäynti jännitti mua myös mutta sain sairaalassa neuvon suihkuttaa lämpimällä vedellä samalla ku on asiolla. ja ummetuslääkettä pyysin varmuudeksi että kaikki olisi helpompaa.



joo, kyllä se on outo ja koskettava kokemus olla sairaalassa. varsinkin kun ei pääse kotiin heti niinkuin muutkin. selvisin siitä vaikka vihasin sairaalassa oloa. ja aion selvitä nyt toisen kanssa myös. kyllä te muutkin selviätte!! =)

tsempiä!

Sektio edessä. Ja sen takia tiedän, että 3-4vrk on minimi mitä sairaalassa joudun olemaan. Kolmas lapsi tulossa. Esikoisen aikaan ei minulla ollut edes mikään kiire sairaalasta kun halusin imetyksn alkavan ensin sujumaan hyvin. Kakkosen aikaan taas ikävöin esikoista (2v silloin) tosi paljon. Tiesin, että pärjää erittäin hyvin isänsä kanssa eikä ikävöi minua vaikka olikin ekaa kertaa minusta erossa. ja nytkään en hänen puolesta niin stressaa. Onhan jo melkein 5v. Mutta kakkonen on 2,5v eikä ole ollut yhtään erossa minusta. Ja on muutenkin aivan äidintyttö. Isä ei kelpaa juuri mihinkään. Mieskin jo stressaa, että miten tytön kanssa pärjää. Ja itse tiedän, että tulen ikävöimään häntä kaikista eniten. Kamalinta on, se kun tulevat sairaalaan katsomaan mutta lähtevät sitten kotiin ja itse joutuu vielä jäämään. Itku tulee siinä vaiheessa.

Esikoisen kanssa v. 98 olin osastolla neljä päivää joista viimeisen vuorokauden itkin ja laskin tunteja että pääsen kotiin. Tunsin olevani osastolla tosi yksin enkä saanut juurikaan neuvoja/opastusta esim. imetykseen joka ei sitten koskaan onnistunutkaan, kun ainoa neuvo oli maitokeittiölle josta löytyy vauvalle maitoa...

Toisen lapsen kanssa suunnittelin synnyttäväni poliklinisesti, mutta toisin kävi kun vauva ei ollutkaan terve ja joutui lastenosastolle. Tuolloin kerkesin olla osastolla vauvan kanssa 2 päivää, jonka ajan yritin kertoa hoitajille huolestani vauvan voinnista, joka ei mielestäni ollut normaalia. Mutta kukaan ei kuunnellut ennen kuin vauva oli kuolla syliini hoitajien edessä. Vielä arvostelivat aikomustani synnyttää poliklinisesti eli ei jäänyt kovin lämpimät muistot siltäkään reissulta.

Kolmatta odottaessa pelkäsin todella osastolle joutumista ja kävin pelkokeskustelussakin äitipolilla asian takia. Papereihini kirjattiin että haluan mahdollisimman nopean kotiutumisen, mikäli omassa eikä vauvan voinnissa ole mitään estettä sille. Jouduin kumminkin 2 tuntia synnytyksen jälkeen osastolle odottamaan kotiinpääsyä (6h pitää olla seurannassa) kun saleissa oli ruuhkaa. 10 tunnin päästä lastenlääkäri kävi tarkistamassa vauvan ja sanoin lähteväni kotiin. Vastaukseksi sain että " ei täältä mihinkään lähdetä ennenkuin kolme päivää on täynnä" .

Käskin lukea paperini ja sain (pelottelujen kera) luvan lähteä. Terveydenhoitaja kävi meillä seuraavana päivänä ja parina seuraavana me kävimme vauvan kans neuvolassa punnituksella. (Vaikka pakkanen paukkuin 30 asteessa tuolloin).

Tämän neljännen toivon saavani synnyttää poliklinisesti ilman että mun tarvii mennä osastolla käymäänkään. Kävinkin tänään juttelemassa asiasta synnytysosastolla.

Joissain sairaaloissahan ensisynnyttäjätkin kotiutetaan tosi pian (2vrk) synnytyksestä, mutta ei siellä missä minä synnytän. Osastolle joutuminen pelottaa jos jokin menee pieleen. En pysty nukkumaan enkä syömään siellä. ahistaa olla erossa muusta perheestä ja jotenkin siellä on niin yksin. En minä ainakaan ole hirveästi osannut jutella vieruskavereiden kanssa vaikka jotkut kuulemma löytävät sieltä elinikäisiä ystäviä.

Saattoipa tulla asian vierestä, mutta halusin kertoa että poliklininen synnytys on yksi vaihtoehto osasto" pelkoon" . Kovasti siitä pelotellaan kyllä, eikä paljoa puhuta. Mutta jos kaikki menee hyvin niin en minä näe syytä jäädä sairaalaan makaamaan ja itkemään.

jos ette pysty nukkumaan. Myös panacod on oiva apu niin jälkisupistuksiin, särkyihin mutta myös sen rauhoittavan unettavan vaikutuksen takia.

Minulla oli viimeisimmästä synntyksestä aivan ihana kätilö, joka antoi salista lähtiessäni vinkiksi pyytää illalla hoitajalta panacodia. (turvallinen lääke myös imettäessä)

Sain myös ekana iltana unilääkkeen, vanhasta jo tiesin etten nukkuisi koko yönä. Toisena iltana otin tuon panacodin ja auttoi hyvin jälkisupistuksiin, mutta helpotti myös nukahtamista koska olo oli hyvin raukea ja rentoutunut.

Rohkeasti kertomaan hoitajalle jos olo tuntuu ahdistavalta tai kurjalta, apua saa aivan varmasti.

mulla se vaan ei liity kotona oleviin lapsiin. Mulla se kauhu ja inho liittyy itse sairaalaan ja sielläoloon. Yleensä koitan välttää sairaalassakäyntejä kaikin mahdollisin keinoin mitä voi kuvitella. Osastoilla vierailut on yhtä hirvitystä, enkä ole milloinkaan joutunut itse sairaalaan makaamaan.

Nyt on minä hetkenä hyvänsä edessä esikoisen synnytys joka sinänsä ei pelota laisinkaan vaan juuri tuo sairaalassaolo. En voi kuvitella nukkuvani täysin tuntemattomien ihmisten ympäröimänä (en ole koskaan voinut), vaan tarvitsen oman yksityisyyden ja täydellisen rauhan. Kahden hengen huoneeseenkaan en halua, koska siellähän huonetoverin puoliso ja mahd. lapset liikkuu vapaasti. En uskalla edes toivoa saavamme perhehuonetta, synnytysvalmennuksessa asiasta mainittiin mutta samaan hengenvetoon todettiin että huone on ilmeisestikin jaettu kahden hengen huoneeksi, joten se siitä. Jos vielä sattuu sellainen ruuhka-aika jolloin joutuisin käytävälle niinkuin voi olla myös mahdollista, niin se on kaikkein pahinta mitä voin odottaa! Todennäköisesti karkaan koko laitoksesta siinä vaiheessa...

Enkä myöskään lähde hakemaan sairaalasta ystäviä, haluan vain olla rauhassa ja totutella uuteen tilaneeseen yksin mieheni kanssa!

Tiedän että ensikertalainen ei ihan yhden päivän jälkeen pois pääse ja vielä jos jotain yllättävää sattuu, joudun jäämään pidemmäksikin aikaa... En varmasti nuku, enkä syö. Kaikin keinoin aion päästä kotiin heti kun vaan on mahdollista, mutta koskaan ei voi tietää etukäteen...