Keskeytynyt keskenmeno, olo on aivan kamala :(
En ole pitkään aikaan päässyt tänne kirjoittelemaan kuulumisiani, on töissä ollut niin kova kiire, että sen jälkeen olen ollut ihan poikki. Nyt kuitenkin tipahdan kokonaan pois sisseistä, sillä sain keskenmenon...
Olo on todella tyhjä, koko ajan itkettää. Mun keskenmeno alkoi 1.3 kun vuodin vähän rusehtavaa vuotoa ollessani töissä iltavuorossa. Se säikäytti mut todella, mutta jotenkin jaksoin olla sen vuoron loppuun, sillä jonkun oli pakko ne pienet sairaat vastasyntyneet hoitaa. Sanoin kyllä heti töissä, että en ole perjantaina ja lauantaina tulossa tekemään vuorojani, sillä nyt on jokin pielessä. Perjaintai-aamuna soitin heti neuvolatädille, joka oli ihana, vakuutteli ettei vielä ole mitään hätää, kun ei ollut kipuja enkä vuotanut kovasti. Itse en voinut vain jäädä kotiin odottamaan vaan päätin lähteä sairaalaan naistentautien poliklinikalla, ilman lähetettä :( Onneksi ottivat minut sisään, sillä itse olen töissä pari kerrosta ylempänä (edes jotain etuja työpaikasta) ja pääsin ultraan. Viikkoja olisi tuolloin ollut 11+0. Vauva oli kuitenkin pieni viikkoihin nähden ja sydän ei sykkinyt :(
Itse menin aivan paniikkiin, itku tuli ja kamala ahdistus. Pyysin lääkäriä ultraamaan vielä uudestaan ja hakemaan uudemman laitteen, mutta mitään ei silti näkynyt. Pieni Pamsumme oli kuollut kohtuuni. Koska tätä vauvaa oli yritetty jo jonkin aikaa antoi lääkäri minulle kuitenkin uuden ultra-ajan viikon päähän. Siellä olin viime perjantaina ja tilanne oli aivan sama. Vauva ei ollut kasvanut ollenkaan ja sykettä ei löytynyt. Lisäksi vuotoni oli alkanut muuttua kirkaammaksi ja hyytyneemmäksi, joten sain tuolloin Mifegynen, jolla aloitettiin kohdun lääkkeellinen tyhjennys. Sunnuntaina menin osastolle jossa keskenmenoa yritettiin avustaa Cytotec-lääkkeillä. Supistukset alkoivat melkein heti ja kivut olivat todella kovat. Onneksi sain niihin lääkettä, mutta eihän se kipuja kokonaan poistanut. Koko päivän ajan tuli hyytynyttä vuotoa ja mankumalla sain päivystävän lääkärin ultraamaan minut uudestaan illalla. Hän teki ensin sisätutkimuksen, jossa totesi, että vauva tai raskausmateriaalia olisi juuri syntymässä ja päätti sitten ilman puudutusta avata kohdunsuutani pihdeillä ja kiskoa tuon " möykyn" ulos. Huusin ja tärisin kivusta, kokemus oli aivan kamala. Tämän jälkeen verta tulvahti lääkärin vaatteille saakka.
Hän ajatteli kaiken jo tulleen ja päätti ultrata kohtuni. Siellä kuitenkin näkyi nestekertymä, joten hän suositteli että jatkaisimme lääkkeillä seuraavana päivänä. Näin teimme. Sairaalassa taas sama rumba seuraavana päivänä, ja illalla piti päivystyvän lääkärin tulla ultraamaan. Hänelle oli soitettu jo kuuden aikaan mutta vielä 22 aikoihin ei mitään näkynyt. Yöhoitaja päätti soittaa hänelle, päivystäjä oli vaihtunut klo 21 ja hän sanoi ettei ole kuullutkaan mitään minusta?! Eikä aikonut tulla katsomaan. Minä yksikseni sairaalassa itkin koko yön, ei nukkumisesta tullut mitään. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan rikki. Tuntui, että en ikinä selviä siitä.
Seuraavana aamuna minut ultrasi lääkäri, joka totesi tuon nestekertymän vielä olevan siellä. Hän määräsi minut kaavintaan, sillä olin ollut ravinnotta edellisestä illasta saakka. Oloni alkoi heikentyä, joten minulle päätettiin laittaa tippa, sillä tietoa siitä koska pääsisin saliin ei ollut ja olin ollut ilman ravintoa ja nesteitä jo 12 tuntia. Sama ulkomaalainen naislääkäri, joka oli ultrannut minut aamulla tuli laittamaan tippaa. Hän ei osannut sitä laittaa, ei staassanut, pitänyt suonesta kiinni :( Tunsin itseni neulatyynyksi ja viiden yrityskerran jälkeen meinasin pyörtyä. Minun teki huonoa ja aloin itkemään. Tämä lääkäri vain totesi kylmästi: ÄLÄ ITKE! Se ei tee hyvää anestesialle.
Odottelin tunnin verran, jolloin anestesialääkäri tuli laittamaan tippaa ja hän sai sen kerralla laitettua. Kaavintaan pääsin klo 13.30 ja heräämössä olin jo klo 14 aikohin. Kotiin pääsin illalla klo 19. Henkisesti toipuminen vie vielä varmasti aikaa, luottamus eräisiin lääkäreihin on mennyt. Harmi sinänsä, sillä joudun työskentelemään heidän kanssa kun olen samassa talossa töissä.
Hoitohenkilökunnan (niin lääkärit kuin hoitajat) asenteet ovat olleet todella negatiivisia ja kielteisiä. Itkeä ei saisi ja sairaslomaa ei pitäisi saada ollenkaan, eihän se vauva kerennyt edes kunnolla olemaan. Tiedän, että tämä on heille jokapäiväinen asia, mutta itselleni se sattui kohdalle ensimmäisen ja toivottavasti myös viimeisen kerran. Kipulääkkeen saaminenkin oli niin vaikeaa, että sitä ei tehnyt edes mieli aina pyytää. Hoitajilla oli kaikilla eri mielipiteitä mm. vierailuajoista, ultraamisesta, kännyköiden käytöstä sekä liikkumisesta. Jos toinen hoitaja oli sanonut toista seuraava hoitaja tuli haukkui kun et noudattunut osaston ohjeita, jotka olivat hänen mielestään aivan erilaiset.
Tässä siis meidän tarina, tänään viikkoja olisi ollut 12+5 :( Kaipaan niin kovasti vauvaamme :`(
Katosi tuulen,
lyönnit pienen sydämen.
Jättäen jälkeensä,
arvet ikuiset.
Kommentit (7)
Itselläni oli keskeytynyt km 2vuotta sitten rv 11+3 ja sen jälkeen olemme saaneet vauvankin, joten kaikki on sen puolesta tosi hyvin.
Musta ainakin tuntuu, että km ei unohdu kokonaan ikinä, ei kai tarvitsekkaan. Harvoinhan sitä enää muistelee, mutta vieläkin se tulee välillä mieleen.
Itsekkin koin silloin, että hoitohenkilökunnan oli tosi vaikea suhtautua km ja itkuiseen potilaaseen. Käytös oli joillakin jopa törkeää, mutta onneksi löytyi myös ymmärtävä hoitaja heräämössä, jonka kanssa sain jutella keskenmenosta.
Km aikaan erottui todelliset ystävät, jotka oikeasti ymmärsivät ja jaksoivat kuunnella ja kysellä kuinka jakselin.
Kampaajani on myös aivan ihana ihmisenä, sen sain myös kokea, kun kerroin keskenmenostani silloin. Me itkettiin siellä yhdessä ja hän sanoi, että vaikka vauvamme olikin vain pieni möykky(lainatakseen erään lääkärin sanontaa), niin hän sanoi, että on aivan varma, että vielä me joskus näemme hänet, että siellä se pikkuinen odottelee jossain pilvenreunalla ja kun vihdoin tapaamme, niin kysyy missä olet äiti viipynyt?
Voimia sinulle jaksaa eteenpäin. Yritä löytää ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jaksavat kuunnella. Puhu tai kirjoita keskenmenosta, mua se silloin ainakin helpotti.
15.3 Ultrattiin ja sikiö ei ollut kasvanut lainkaan rv 10 ja sikiö oli kuuden viikon ikäistä vastaava eikä sykettä enää ollut:(
Maanantaiksi on sovittu aika kaavintaan ja olo on tyhjä ja surullinen.
Oma vauvamme kuoli tammikuussa rv12. Silloin minäkin koin ensin lääkkeillä hirveän keskeytyneen keskenmenon, kunnes onneksi kaavittiin. Jäi silti todella " paha maku" asiasta. Ymmärrän tunteesi ja olotilasi. Sure rauhassa suruasi, sillä vain aika parantaa. Meille kävi niin onnekkaasti, että tulin heti kaavinnan jälkeen seuraavista kuukautisista uudestaan raskaaksi ja nyt vähän jännittyneenä odotellaan uutta. Ultrassa tekisi mieli ravata jatkuvasti katsomassa onko vauvalla kaikki hyvin, sillä kovin positiivinen ja luottavainen en osaa vielä olla. Halauksia ja paljon voimia sinulle!
Niin viaton ihmiselämä liukui pois. Sinulle oisi suonut sen vauvan. Mitäpä muuta voin sanoa, kuin olet mietteissäni ja toivon voimia sinulle!
en osaa sanoa miään, tiedän ettei mitkään sanat tuossa tilanteessa lohduta. Itse koin saman helmikuussa, rv oli silloin 11+6 ja vauvamme oli lähtenyt enkeliksi jo rv 9+2.Se oli hirveä järkytys,aivan kamala shokki koska raskausoireet jatkuivat koko ajan eikä mitään oireita keskenmenosta ollut. Keskenmeno todettiin np-ultrassa.
toivon sulle kovasti jaksamista. Kyllä se elämä vielä hymyilee vaikka nyt ei varmastikaan siltä tunnu!
olen todella pahoillani. oikeita sanoja tilanteeseen on vaikeata löytää. itsekin olen keskenmenon kokenut rv 15. se on niin vaikea kokemus, joka ei unohdu koskaan. asia vaan täytyy hyväksyä, että jaksaa.
voimia sinulle elämään!
Mä olen todella pahoillani teidän puolestanne. puolitoista vuotta sitten kävin saman tapahtuman läpi, tosin mulle osui vain mukavia hoitajia ja lääkäreitä kättärillä.
Kerää voimia ja tee kirjallinen vaikka nimetön valitus kyseisen paikan johtajalle, voi olla että sua kohdeltiin eri tavalla koska olet osa henkilöstöä, mutta eihän se hyvänen aika oikeuta jyräämään toista tuollasessa tilanteessa!
Itku tuli silmään kun tapahtumasi luin, lämmin, luja halaus sinulle, toivottavasti miehesi on tukemassa sinua ton asian kanssa.
Sanattomaksi vetää, tahtoisin lohduttaa, mutta kokemuksesta tiedän, ettei niitä taika sanoja taida olla.
Toivon sulle kaikkea hyvää ja voimia tulevaan. Toivottavasti myös toivut hyvin ja vielä jonakin päivänä saat oman terveen pienokaisen syliisi önisemään.
Raskauduin uudestaan viime lokakuussa, marraskuussa se otettiin pois vasemmasta munatorvesta, sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään, tosin naikkarilla mitään vikaakaan ei löydetty.
Yläkerran sedällä on omat juttunsa, toivon vain että mun käsikirjoitukseen kuuluisi oma lapsikin.
Eihän tässä auta kun odottaa ja toivoa.