" Pakkolevossa" suppareiden takia(rv 27+5) ja masennus hiipii sisään
Eli olen siis ollut saikulla jo kolme viikkoa supistusten ja niiden aiheuttaman tilanteen etenemisen vuoksi (pehmennyt ja lyhentynyt kohdunkaula, aiemmat synnytykset rv 37+1). Lapset ovat joka päivä päiväkodissa pitkä päivää ja mies töissä. Itse en voi tehdä kuin kevyitä kotitöitä ja niidenkin jälkeen pitää levätä. Ulkoilen päivittäin, pari kertaa korttelin ympäri - pidempi lenkki aiheuttaa supistuksia.
Nyt olen huomanut olevani masentunut ja itkuinen ja ahdistunut tilanteesta, ikävöin poikiani ja heidän kanssaan touhamista ja ulkoilua. Olen aina ollut aktiivinen tekijä ja lepääminen ottaa koville.
Miten te mut vastaavassa tilanteessa olevat/olleet olette selvinneet täysjärkisenä vauvan syntymään asti ja onko kenties suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masenukseen kun raskausaika ei sujukaan " normaalisti" ??
Onni tilanteessa on se, että saan olla kotona enkä ole joutunut sairaalaan, eli näen perhettäni ainakin iltaisin...
Kommentit (8)
Mukavaa kuulla rohkaisevia kokemuksia.
T:Kalliope, joka on menossa huomenna rv 20+4 gynelle supistusten takia.
Itse olen ollut levossa vasta 4 päivää, tosin kohdallani tämä ei varmastikaan kestä 10 vk (toivottavasti).
Päivä kerrallaan ja muutama viikko tai kaksi kuukauttakin on loppujen lopuksi lyhyt aika. Ja hyvin ne lapset pärjäävät isänkin kanssa, mutta ei se kivaa tietenkään ole kenellekään.
Paljon paljon voimia!
Mulla oli kova alkuraskauden pahoinvointi ja siihen liittyvä kilpirauhasen liikatoiminta. Joten makasin koko kesä 8vk. En viikkoon jos toiseen pystynyt poistumaan pihalta, ajamaan auto tai tekemään mitään.
Sitten totuihin siihen, että mies hoitaa lapsen, talon ja laittaa ruuat yms. Ainoa mitä itkin oli se, että en pystynyt tekemään 5v. esikoiseni kanssa mitään. Kävin sisätautulääkärillä siinä keskikesällä ja sillä reissulla terveydenhoitaja ehdotti osatolepoa. Itkin vaan siellä odotushuoneissa ja käytävillä, olin ihan loppu ja jatkuvasti sattui mahaan. Sain pahoinvointilääkkeitä jotka auttoivat ja mielialalääkettä sepramia, joka auttoi sitten kuukauden kuluttua myös. Kyselin jo sairaalassa aborttia, koska en enää todellakaan jaksanut!
Joten mene vain heti äitiyspolille tai lääkäriin, jos rupeat hiipumaan, etkä jaksa. Olen edelleen sairaslomaalla aina äitiysloman alkuun saakka. Nyt pystyn syömään ja jonkin verran liikkumaan, koko ajan vain väsyttää ja hermot ovat ihan riekaleina. Edellinen lapsi syntyi pikkukeskosena. Silloin olin valmis makaamaan vaikka sen 2kk, vaan ei tarvinnut maata kuin viikko.
Keksi itsellesi mitä tahansa mukavaa ja piristävää tekemistä! Olet sen ansainnut!
T. Ametisti+Esko 28+
Ansku28, sun tuntee ovat varmasti ihan oikeutettuja. Kyllähän se huono omatunto kalvaa, kun mitään ei saa tehdä. Voithan kuitenkin katsoa lasten kanssa piirrettyjä tai vaikka valokuvia, lapset voi tulla sänkyyn ja voit lukea heille, tai voitte vaikka piirrellä sängyllä. Kyllä sinä olet läsnä lastesi elämässä, vaikka et kaikkea voi nyt tehdäkään.
Itse mietin, olisiko hyvä lueskella esim. netistä keskosuudesta ja ennenaikaisesta synnytyksestä. Kun asiasta tietää paljon, on ehkä vähän helpompi ymmärtää se, miksi nyt on välttämätöntä elää näin ja motivoituminen on helpompaa. Kannattaa jutella tunteista myös neuvolassa tai äitiyspolilla, missä varmaan käyt seurannassa.
Voimia ja tsemppiä sulle, sinä pidät nyt huolta niin arvokkaasta asiasta, että tunne suurta ylpeyttä siitä!
popz
Kävin juuri läkärillä kontrollissa ja tilanne ei onneksi ole edennyt kohdunsuulla. Suppareiden vuoksi lepoa pitää kuitenkin jatkaa ja vasta rv 33 jälkeen saan alkaa taas touhuta (joulukuun puoliväli). Eli rauhallista elämää nyt vain ja kyllä tästä kaiketi selviää, tärkeinä on nyt vauvan kasvaminen mahassa. Kontrolli taas kahden viikon päästä.
Lasten kanssa tosiaan voin puuhstella myös levosta käsin, ja toisaalta onhan tämä heille pehmeä lasku siihen, ettei äiti ole enää aina heti saatavilla vauvan synnyttyä - isikin kelpaa! Koitan nähdä asian valoisat puolet... :)
Yksi lapsistani on syntynyt viikolla 24, edellisen kanssa aloin makaamaan 28 viikolla kohdunsisäsuun auettua, makasin viikolle 34 jonka jälkeen sain liikkua normaalisti, raskaus kesti viikolle 39. Nyt se tilanne että viikkoja 27+3 ja supistelee aika paljon. Kohdunsuu oli vähän pehmentynyt 2 vkoa sitten. Kontrolli nyt torstaina. Kaiken lisäksi vauvan napanuorassa on liikaa takaisinvirtausta, ja vauva on kasvanut vähän heikommin. Olen ihan hermona että miten meidän kummankin käy, joudunko minä taas makuutukseen mikä olisi pienenpi paha vai joudutaanko vauva ottamaan pois napanuoran liian takaisin virtauksen vuoksi. Temppiä sulle jos joudut makuutukseen ja koita iloita siitä että vauvasi voi hyvin! Mä itse pelkään koko ajan että vauva ei saa tarpeeksi ruokaa napanuoran kautta..
josta 3 vkoa sairaalassa tiputuksessa ja loput kotona vessa- ja suihkuluvalla, muuta ei saanut eika voinut tehda. Esikoinen oli tarhassa ja mies teki kirjaimellisesti KAIKEN (oman vastuullisen paivatyonsa lisaksi) seka tytolle etta minulle. Sukulaisia tilasimme matkalippuja maksamalla auttamaan (asumme ulkomailla eika meilla ole laheisia taalla). Se _oli_ veemaista ja tosi pelottavaa aikaa, ja hormonit pisti tilanteen paan sisalla viela hullummaksi. Selasin nettia, luin naistenlehtia (kirjoja en pystynyt lukemaan, sen verran stressaantunut olin koko ajan) ja soittelin puhelimella. Nyt onneksi koko aika alkaa olla jo unohduksissa ja meilla on nippanappa taysiaikaisena syntynyt, terve 21 kk poika. On kuitenkin hienoa etta saat liikuskella ja voit esim. kayda kavelylla ja tehda kevyita kotihommia, se laajentaa jo elinpiiria hurjasti. Ja tosiaan lopulta tuo aika on aikuiselamassa NIIN lyhyt ja se hyoty lapselle puolestaan NIIN suuri, etta vaikka joutuisit jopa ihan kokovuodelepoon niin se on sen arvoista. Tsemppia!
Yritän nyt jotain kirjoittaa omasta kokemuksesta...
Eli vuosi sitten keväällä jouduin sairaalaan kun raskausviikkoja oli n. 24. Varsinaisia supistuksia en tuntenut mutta alamahalla oli kovaa painetta ja veristä limatulppaa alkoi tulemaan. Kohdunkaula oli huomattavasti lyhentynyt ja sisäsuukin oli auki. Makasin sairaalassa ensin kolmisen viikkoa. Kaksi poikaa (nyt 5v.4kk ja 2v.11kk) ja mies odottelivat kotona. Synnytys saatiin onneksi tuolloin pysäytettyä!
Koko sairaalassa oloajan itkin ikävää, oli ikävä poikia ja miestä ja kotia! Ja tietenkin huoli vauvasta oli kova koska sanottiin että aikaisilla viikoilla vauva tulee syntymään joka tapauksessa!
Sitten kun pääsin kotiin, itkin ilosta koko pitkän kotimatkan. Ja kun pääsin kotiin aloin itkemään, koska alkoi masentamaan ja ahdistamaan!?! Se oli kyllä aivan kamalaa kun mitään ei saanut tehdä ja mihinkään ei voinut osallistua!!! Ajattelinkin ensin että menen takaisin sairaalaan, että siellä olis " helpompi" maata. Kotonakaan en siis saanut tehdä mitään muuta kuin vessassa ja suihkussa käydä nopeasti. Edes istua ei saanut.
Kesällä oli tietty vähän helpompaa kun makasin pihalla ja katselin lasten touhuja.
Näin sitten mentiin, välillä kotona ja tilanteen taas huonontuessa välillä sairaalassa. Ja nyt täytyy kyllä sanoa, että en todellakaan tiedä kuinka siitä selvisin?!?!?!?!? Aikalailla itkua ja murhetta tuo koko aika oli! Ja supistusten estolääkkeistä tuli ainakin minulle jotenkin epätodellinen ja huono olo.
Välillä jopa ärsytti niin paljon että tuumasin että menenpä ulos poikien kanssa, ei ajatellut enää järjellä että tämä on nyt vauvan parhaaksi vaan jotenkin tuli surku jo niitä olemassa olevia lapsia.
Lääkärithän siis veikkailivat että vauva syntyy paljonkin ennenaikaisena. No päästiin raskausviikoille 34 ja sain liikkumisluvan, lääkkeet lopetettin ja vauva edelleen köllötti tyytyväisenä masussa. :) Sitten aloinkin " riehumaan" ! ;) Tein innolla kotitöitä ja touhusin poikien kanssa. Itku muuttui iloksi!
Ja lopuksi tässähän kävi niin että elokuun 25. synnytys käynnistettiin yliaikaisena!!!!! Terve ja rauhallinen tyttö syntyi klo 18.39. Synnytys kesti kaikenkaikkiaan n. 39min, koska paikat olivat niin valmiit. Niin tais muuten olla jo viikolta 36 3-4cm auki...
Tytön syntymän jälkeen nautin vauvanhoidosta enemmän kuin koskaan. Mulla meni ehkä tuo olo jo vähän yli, kun välillä tuntui että haluaisin lähteä vain vauvan ja miehen kanssa johonkin pois ja sulkea muun maailman ympäriltä. Olin aluksi ehkä liiankin kiinni vauvassa koska menettämisen pelko oli niin voimakas lähes koko odotuksen ajan. Olin todella suojelunhaluinen vauvaa kohtaan, enkä oikein tykännyt siitäkään että joku olisi ottanut vauvaa edes syliin. Mutta kyllä se olo siitä tasaantui/muuttui normaaliksi! Varsinaisesti masennuksesta mulla ei kyllä ollut tietoakaan!
On varmasti hieman sekavaa tekstiä mutta josko saisit siitä jotain selkoa...
TSEMPPIÄ SULLE!
Ja tietenkin näin jälkeen päin voin sanoa että kyllä se aika loppujen lopuksi menee nopeasti, itse tuli MAATTUA siis 10vkoa! Kohta ajattelet vauvan kanssa että mikä siinä makaamisessa nyt oli niin kauheaa... ;D
Mun piti ainakin jossain vaiheessa antaa tavallaan lupa itselleni, että nyt saan maata ja pitääkin...
Lue kirjoja ja katsele elokuvia ja ilman huonoa omaatuntoa koska sun tosiaan pitää saada se aika kulumaan!