Leikki-ikäisen " viha" äitiä kohtaan

Meillä äiti alkaa parin-kolmen päivän jälkeen olla maailman tyhmin, jos ollaan kahden kotona esim. flunssan takia. Lapsi kaipaa ilmiselvästi kavereita ja muitakin naamoja kuin äidin.



Kun sitten pk:iin pääsee, on äiti taas paras kaveri, jota halataan lujaa pk:sta hakiessa.

ja aivan vastaava tausta. Esikoinen 5-vuotias poika, joka on aina ollut läheinen isänsä kanssa, mutta kuopuksen syntymän jälkeen (on nyt 1 v 8 kk) hänestä on tullut entistä läheisempi isänsä kanssa. Usein meillä homma kotona meneekin niin, että isä touhuaa pojan kanssa ja minä taas kuopuksen (tytön) kanssa. Eli pojat keskenään ja tytöt keskenään.



Meillä poika ei ihan mitään tuollaista ole minulle sanonut, mutta usein kyllä hyökkää sanallisesti vastaan. Esim. kerran hänelle tuli riitaa isänsä kanssa ja poika alkoi sitten tilittämään, että kun äiti on aina tuollainen ja aina hänelle niin ilkeä ja hän pelkää olla minun kanssani kahden kotona. Olin aika ymmälläni tuosta tunteenpurkauksesta. Lisäksi hän selvästi vähän vähättelee minua eli jos kiellän, saattaa sanoa, että en minä sinua usko, kun olet VAIN äiti ja isää nuorempi, että isää vain uskon. Kyllä hän sitten osaa heittäytyä tosi helläksikin ja kertoa minulle, miten rakas hänelle olen ja että olen maailman paras äiti...



Meillä selvästi ongelmana on se, että homma on ajautunut tähän " pojat" ja " tytöt" -moodiin ja tästä olemme nyt tietoisesti pyrkineet pois. Eli olen nyt tosissani panostanut, että tekisin pojan kanssa kahden kivoja asioita. Että löytäisimme taas sen yhteyden, joka meillä joskus oli, mutta mikä varmaan tuon pikkusisaren syntymän jälkeen katosi.

monestikin.

Viime syksynä laitoin neuvolan kehotuksesta pojan päiväkotiin virikehoitoon.5kk kirkuvaa ja potkivaa lasta sinne yritin kuljettaa, jo edellisenä iltana aina kysyi,;eihän tartte mennä huomenna pk:iin.

Sitten hoitajatkin kyllästyivät siihen kun koko aamuulkoilu ajan hän vain itki portin vieressä eikä osallistunut touhuihin.

Nyt ajateltuna tuo viha minua kohtaan alkoi noihin aikoihin.Ehkäpä hän koki että minä yritin pakottaa hänet sinne vastoin tahtoaan.Otin hänet siis joulun jälkeen sieltä pois.Jotenkin hän ei tunnu sopeutuvan toisten leikkeihin, tai ei ainakaan vaikuta niitä kaipailevan.

Ainut leikkikaveri on 2v. pikkuveli ja tietäähän sen mitä se on.Ikätovereiden seuraa olen yrittänyt tarjota, mutta ei halua leikkiä kenenkään (vanhankaan) kaverin kanssa enää.

Nyt neuvola ehdottaa uudestaan pk:n yritystä jotta alkais soputua tulevaan eskariin.

En kyllä tiedä mitä pitäis tehdä.

Minulla ei ole tuon ikäistä, vaan vasta 3-vuotias eli tuo kehitysvaihe ei ole tuttu. Mietin kuitenkin tuossa kirjoituksessasi sitä, että lapsesi siis on ollut kotihoidossa viisi vuotta eikä halua leikkiä samanikäisten kavereiden kanssa.



Oletko ottanut asian puheeksi neuvolassa, minusta kannattaisi jutella jonkun lastenpsykiatriaan erikoistuneen kanssa, koska tuo tilanne on aika erikoinen. Siis se, ettei oman ikäisten seura kiinnosta. Kun vertaa esimerkiksi omaan poikaan (joka on siis selvästi nuorempi) juuri mikään ei kiinnosta niin paljon kuin leikkiminen samanikäisten ja vanhempien lasten kanssa, toki äidinkin kanssa vielä leikitään. Tietenkin lapset ovat erilaisia ja se täytyy hyväksyä.



Ei kai siinä mitään sen kummempaa ole takana, mutta ainakin oman mielenrauhani vuoksi juttelisin jonkun kanssa asiasta. Neuvolasta tuskin löytyy tarvittava asiantuntemus, mutta saattaisi osata neuvoa eteenpäin.

Oletteko käynyt katselemassa samanikäisiä kavereita puistosta? Joskus lapset tarttee vaan pitemmän ajan sopeutuakseen uuteen tilateeseen. Jos teidän esikoinen on vaan ollut niin mustasukkanen kuopuksesta, kun olet vienyt häntä päiväkotiin ja mennyt kuopuksen kanssa kotiin.



Ihmettelen, ettei päiväkodissa olla oltu kärsivällisiä poikanne suhteen kun hän on ikävöinyt. Kyllä isotkin lapset saa ikävöidä ja näyttää sen siinä missä pienetkin. Kuitenkin päiväkotipäivä on ollut teidän pojalle uusi tilanne. Sopeutuminen voi joskus viedä kauankin aikaa. Tiedän sen työskenneltyäni itse päiväkosdissa, jossa eräs kolme vuotias ikävöi voimakkaasti vuoden ajan ja vasta seuraavana vuonna sopeutui hoitopäiviin ja otti kontaktia kavereihin. Kyseinen lapsi ei koko vuoteen puhunut aikuisille eikä lapsille halaistua sanaa, vaikka kotona puhui kovasti. Tämä päiväkotiryhmä ei ollut iso ja aikuisia oli riittävästi ja poikaa syliteltiin ja hänelle juteltiin päivän tapahtumista. Kuitenkin hän tarvitsi pitkän ajan sopeutumiseen ja hoidon hyväksymiseen.



Suosittelisin teidänkin pojalle osapäivähoitoa, vaikka kolmena päivänä viikossa, että hän tottuisi ajatukseen olla perheestä erossa. Muuten voi olla, että puolet eskariajasta, tai enemmänkin, menee hoidon harjotteluun, eikä eskaritehtävistä tule mitään.



Kun poika on noin iso, hänelle voi jutella päiväkodista ja siellä tehtävistä kivoista jutuista. Tärkeää olisi saada lapselle positiivinen kuva hoidosta ja kavereista. Kärsivällisyyttä tarvitaan kuitenkin puolin ja toisin.

asiasta ja sieltä sitä päiväkotia kovasti tarjotaan.Muuta apua kuin lähinnä silmien pyöritystä en ole saanut.

Olemme käyneet muutaman kerran perhekerhossa ja se taas sujuu tosi hyvin.Lähtee mielellään ja leikkii (yksin)sievästi.Pikkuveli on mukana.Olen ajatellut minun läsnäolon jotenkin vaikuttavan koska sinne meneminen sujuu hyvin.

En saa millään häntä tervehtimään ihmisiä.

Nolottaa monesti kun menemme/kerhoon/kylään/kauppaan niin missään ei sano päivää tai hei hei.Olen yrittänyt monestikin keskustella asiasta ja opettaa esimerkillä(tervehdin häntä aamulla tai pienenkin eron jälkeen että tulisi tavaksi)mutta ei, ei kuulema halua(?)



Ensi viikolla aloitamme nyt sitten taas sen pk:n, johtaja sanoi että se jääminen tehdään väkisin jos ei ole itse ole yhteistyöhaluinen.Lapsi kysyy että miksi minut pakotetaan sinne kun en tahdo mennä.



Mieltä lämmittää...

joten kehitysvaihe on minulle tuttu juttu. En nyt sen kummemmin osaa kommentoida tilannetta, muuta kuin sen verran että minulle viesteistäsi tuntui paistavan kovasti se, kuinka neuvoton itse olet lapsen käyttäytymisen johdosta. (Tämä siis EI ole kritiikkiä vaan ulkopuolisen huomio!!) Mielestäni on täysin ok olla neuvoton moisessa tilanteessa, koska lapsen käyttäytyminen ja puheet poikkeavat noinkin vahvasti keskiverrosta ja olet mitä ilmeisemmin jo yrittänyt monenlaisia hyviä konsteja tilanteen parantamiseksi. Tuntuu, että esikoisellasi on varmaan jotenkin ahdistunut tai paha olo, kun se purkautuu äitiin kohdistuvina agressiivisina puheina. Voit lohduttautua sillä, että lapsella on varmaan sinuun mitä parhain luottamussuhde koska uskaltaa pahaa oloaan sinuun purkaa. Lapsi ei osaa läheskään aina nimetä tunteitaan eikä edes välttämättä niiden oikeaa kohdetta, kuten arnica esimerkiksi sanoi että lapsen ollessa kipeänä kotoa äiti onkin se tyhmä eikä suinkaan itse tilanne että joutuu olemaan kotona sairastamassa.



Näistä syistä ehdottelisin minäkin hakemaan neuvoja ja apua sekä itsellesi kasvattajana että mahdollisesti lapsellekin, jos ei neuvolasta tunnu saavan niin varmaan mll:n toimistosta osattaisiin neuvoa eteenpäin, minne kannattaa lähteä apua hakemaan.

Mutta

Eilen aloitettiin pyöräily. Tänään lapsi (5 v) halusi jo pidemmälle lenkille. Pillimehu, vesipullot ja keksipaketti reppuun ja menoksi. 5-6 km lenkin jälkeen pyörätön äiti itsensä läkähdyksiin asti juosseena luuli tuupertuvansa väsymyksestä kotiovelle. Lapsi oli onnessaan ja paistatteli loppupäivän kuin " naantalin aurinko" .



Taitaa olla lenkkeilyä tiedossa..