Auttakaa aran 4- vuotiaan äitiä!

On aina ollut " vähemmän reippaampi" kuin 5v. isoveli, siis ujompi, katselee vieraita alta kulmain, ei välttämättä vastaa vieraiden kysymyksiin ym. Kerhoon en häntä saa yksin jäämään, ja perhekerhossakin roikkuu kädessä kiinni. Vieraalle ei jää hoitoon, eikä edes kylään ilman vanhempia (ehkä muutaman kerran jäänyt todella tutulle). Tuntuu, että viim. vuoden aikana tullut aremmaksi. Oli päivähoidossa 1v4kk-2v4kk -ikäisenä ja hoitoon lähtö ja jääminen oli lähes aina hankalaa. Siihen asti poika oli mielestäni ollut luottavainen aikuisia kohtaan, ei juurikaan ollut vierastanut. Mikä sitten vaikuttanutkin tämänhetkiseen tilanteeseen. Uskon, että luonne, ehkä hoidossa olemisen kokemukset ja ikä. Luin joku aika sitten, olisiko ollut Vauva-lehti, siitä, kuinka 4v. poika tajuaa olevansa erilainen kuin äiti ja, että hänen on itsenäistyttävä äidistä ja tämän seurauksena hän ikään kuin palaa takaisin äidin helmoihin, on riipuvainen äidistä, takertuva ja ujokin. Lapsella siis käy sisällä melko mylläkkä. Tämä antoi itelleni kärsivällisyyttä asiaa kohtaan. Ja jostain olen myös lukenut, että lapsen patistaminen reippauteen ei auta lasta, päin vastoin. Tulee vain hyväksyä ujompi ja arempi lapsi sellaisena ja tehdä hänelle itselleenkin selväksi se, että häntä asvostetaan ja rakastetaan sellaisena kuin hän on. Ehkä se on suurin kannustin lapselle.



Tässä joitain hajanaisia ajatuksia.

Pitääpä kaivella vanhoja lehtiä, ja etsiä tuota artikkelia.



Tässä olen joutunut tekemään myös itsetutkiskelua, eikä asiaa helpota löytää itsestäni noita samoja piirteitä. Lapsuudesta muistan hyvinkin sen kamalan tunteen, kun jouduin olemaan kerhossa-- paljoa muuta en muistakaan. Tuo tunne, joka selvästikin poikaa itkettää, on siis tuttu 30v takaa. Millaisen perinnön olen lapselleni antanut, aran ja sulkeutuneen luonteen?! Kärjistetysti noin siis, kyllä minusta kelpo aikuinen on kasvanut, mutta todellakin noihin kieltäytymisen ja paon selviytymiskeinoihin olen itsekin turvautunut ja ehkä yhäkin.



Toinen asia, joka tässä asiassa askarruttaa, onkin omat reaktiot lasta kohtaan, kuinka pystyä olemaan tukeva ja turvallinen vanhempi, kun haluaisi potkaista takalistolle (vertauskuva) ja sanoa " olehan nyt reipas ja ryhdistäydy" , vaikka tietää, ettei se mene niin. En tiedä, olenko oikeassa vai en, mutta ympäristökin odottaa 4- vuotiaan oleva iso ja itsenäinen, jonka kuuluu pärjätä kerhossa ja ollakin erossa äidistään luontevasti.

Itsesyytökset nyt tulevat mistä tahansa, tällä erää loistava kohde on kotihoito; mitä jos lapsen olisikin laittanut hoitoon jo pienempänä, olisiko lapsesta kasvanut itsenäisempi ja rohkeampi?



Oli helpottavaa kuulla, kun kerroit oman lapsesi hoitohistoriasta ja nykytilanteesta. Kiitos.

Eli jos oikeasti olisit poissa ja hän tietäisi, että juokseminen äidin helmoihin ei auta.



Tuttavapiirissä on erittäin arka, kotihoidossa ollut 3,5 vuotias lapsi ja hän jäi ensimmäistä kertaa kerhoon itkien. Kerhossa häneen kuitenkin osattiin suhtautua oikein ja parin kerran jälkeen on jo oikein reipastunut. Reippaus näkyy jo nyt myös muissa yhteyksissä.



Joten kyllä se hoitoon jättäminen on tehokkain tapa mielestäni. Tai sitten vaan hyväksyä tilanne ja kokeilla puolen vuoden päästä uudelleen.



Ja jos kerho on liian hankalaa, niin jättää edes isovanhemmille tai jollekin tuttavalle/lapsenvahdille hoitoon.



Ja lapsi ei voi saada tahtoaan läpi eli vanhempi ei voi tulla takaisin vain siksi, että lapsi niin kovasti vaatii...



Ja vielä tästä tuttavalapsesta eli hän on kyllä ollut tosi arka ja aina äidin helmoissa viihtyvä ja säännölliset tapaamiset heidän kanssaan eivät ole ongelmaan olleet ratkaisuna (siis meidän lapsen kanssa), sillä silloin se äiti on kuitenkin ollut siinä saatavilla ja hän ei ole tahtonut leikkiä muiden lapsien kanssa.

se olisi tosi hyvä tapa tavat muita lapsia ja ikäovereita. Jotenkin tuntuu, että luovuttaa ei ihan vähällä saisi, muutenhan se olisi selvä viesti lapselle, että kertomallani käyttäytymisellä saa jatkaakin äidin helmoissa ja rauhassa olla vaan kotona. Niin ei loputtomasti kuitenkaan voi olla. Katson kerran, pari, miten kerhoilu näyttää jatkuvan, ja arvioin sitä toimintaa sitten uudestaan. Voi olla, että puoli vuota lisää ikää tekisi hyvää, toisaalta pelkään, ettei mikään muuttuisi. Parempi kai olisi karaista lasta ihmisten maailmaan hiukan ennemmin kuin myöhemmin.

Hei!



Ovat olleet kotona kolmiperhepäivähoidossa. Hoitaja on heidän kanssaan käynyt satunnaisesti kerhossa kerran viikossa. Alkuun se oli aivan toivotonta ja kumpikaan ei tehnyt mitään. Nykyään homma alkaa kuulemma sujua jo paremmin ja saattavat jopa osallistua toimintaan. Nykyään ovatkin käyneet vähän useammin.



Eli suosittelisin käymään ja tekemään asioita, mutta olemaan siellä lapsen tukena. Itse en edes kuvittele että saisin jätettyä yksi johonkin kerhoon, siitä ei tulisi kuin hirvittävä huuto ja ikävä.



Siis anna lapsen tottua vieraisiin asioihin vaikka sitten äidin mukana ollessa ja lapsen sitten omaa tahtiaan reipastua touhuun mukaan.

Ihanaa kuulla, että en ole ihan ainoa lajissani " ei supersosiaalisen" 4- vuotiaan äitinä! Tuolla kerhossa kaikki muut yli 10 lasta olivat touhussa mukana ja ihan tyytyväisen oloisia, katsoivat vaan piiitkään meidän itkevää poikaa.

Pidän tuntosarvet ulkona ja tunnustelen, mikä olisi kaikille paras ratkaisu.

Hei,



Suosittelen lukemaan Leena Keltinkangas-Järvisen kirjan Tempperamentti - ihmisen yksilöllisyys.



Kirjan alkuosa on vähän teoreettinen mutta asiaan päästään kyllä vähitellen. Valmiita keittokirjaratkaisuja ei tietenkään ole olemassa. Kirjan sanoma tiivistyi minusta yhteen lauseeseen: " Kasvatuksen takoituksena on tehdä erilaisella tempperamentilla varustetuista ihmisistä sellaisia, että he voivat elää yhdessä" . Huomaa: ei samanlaisia. :-) Eli kaikissa tempperamenttityypeissä on hyvät ja huonot puolensa ja tempperamenttia on syytä kunnioittaa eikä yrittää pakolla muuttaa. Sinun lapsesi kuulostaa kirjan mukaan " hitaasti lämpenevältä" tyypiltä.



Itse vähän vierastin kirjan tyyliä jakaa ihmiset neljään (??) kategoriaan. En pystynyt sijoittamaan omia lapsiani mihinkään yksittäiseen kategoriaan vaan heissä on mielestäni piirteitä useista kategorioista. Lisäksi kirjan amerikkalainen tyyli " viisas terapeutti osasi heti kertoa vanhemmille, miten menetellä" oli vähän vieras reaalimaailmassa painivalle kasvattajalle.



Meillä ongelmat ovat muuten ihan päivänvastaisia: tosi sosiaaliset mutta myös tosi räjähdysherkät lapset. ;-)

Meillä siis erittäin arka 4-v. poika, jolla myös pikkuveli, joka on ihan eri maata. Käyvät kerhossa mutta nyt taas joulutauon jälkeen kerhoon meno oli yhtä tuskaa. Tsemppaa kyllä siellä oikein mukavasti mutta on aina äärimmäisen helpottuneen näköinen hakiessani heidät kotiin.



Meillä poika on aina ollut arka. Alkoi puhua vasta kolmevuotiaana, on aina pelännyt muita lapsia, varsinkin arvaamattomia 1-2 -vuotiaita. Kun mennään kylään, leikkii ainoastaan näköetäisyydellä. Haluaa olla paljon sylissä ja nauttii läheisyydestä.



En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä! Nyt on tosi tylsä vaihe päällä, kun oireilee taas kerhoon menoa. Mulla alkaa pinna mennä vaikka tiedän, että se vain pahentaa asiaa. Olen yrittänyt rohkaista, puhua, kannustaa ja antaa vain olla. Mikään ei tehoa. Poika on tosi hyvä liikunnallisesti mutta ei sekään anna, ainakaa vielä, riittävästi itseluottamusta. On itseasiassa erittäin itsekriittinen ja mielummin luovuttaa kuin yrittää.



Neuvoja otetaan vastaan täälläkin.

Pakko luovuttaa tältä erää, kun ei onnistu niin ei onnistu. Poika luuli, että olin poissa kerhorakennuksesta- sanoin käyväni kaupassa. Itku kaikui kauas saakka, joten hetken päästä menin rauhoittelemaan. Sylissä rauhottui, mutta paluu kerhohuoneeseen sai aikaan itkun jatkumisen, suorastaan ulvomisen. Hysteria oli jo käsillä, itkua oli aika vaikeaa saada katkeamaan, vaikka lähdimme kotiin.

Lapsi huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, ettei enää mennä kerhoon, että tehdään jotain muuta sitten mutta ei kerhoa.

Tämä näytti nyt olevan liian iso pala, jäädä vieraiden lasten kanssa vieraan aikuisen luo, omat perheenjäsenet jossain muualla.



Saan tehdä todella hommia, että pysyn edes jotenkin aikuismaisena. Itseäni harmittaa ihan vietävästi, olen pettynyt, kiukkuinen, surullinenkin.

Pajha peikko " kaikki muut aina" : Kaikki muut lapset olivat kerhossa iloisia ja tekivät, kuten ohjaaja kehoitti. Leikkivät ja lauloivat.



Nyt sitten uusia suunnitelmia tekemään. Huokaus.

Suosittelen myös tuota Keltikangas-Järvisen kirjaa ja lapsen mukana kerhossa tai hoidossa aluksi olemista, jos se vain suinkin on mahdollista. Meilläkin jouduttiin vaikka mihin keskusteluihin, kun poika vielä useita viikkoja päiväkodissa oltuaan aina vain sulkeutui " kuplaansa" omiin leikkeihin eikä ottanut kontaktia hoitajiin tai toisiin lapsiin. Toiset vain tarvitsevat niin paljon enemmän aikaa tutustumiseen ja tottumiseen. Harmillista, että päiväkodin henkilökuntakin tuntui hoputtavan eikä ymmärtävän lapsen temperamenttia. Ujous ja arkuus ei ole meillä in, avoimuutta ja reippautta ihaillaan. Vaan kuinkas olet avoin, jos et ole sitä luonteeltasi. Sama kun käskisi vakavasti masentuneen reipastua ja ottaa itseään niskasta... Kaikkea hyvää teille, sympatiani ovat ujojen puolella!

Moi OnniKonni



Minulla on pienemmät ja ei arat lapset, joten jätä ehdotukseni sivuun jos....



Me käymme kerranviikossa perhekerhossa (seurakunnan, löytyy myös mll:n) jossa syödään porukalla aamupala, lauletaan ja leikitään ja välillä lapset voi askarrella ohjaajan kanssa. Erona teidän kerhoon, että mukana on aina vanhempi (lue: äiti), vaikka lapset leikkivät keskenään toisessa tai samassa huoneessa. Meillä ikähaarukka 0-5v. Löytyisikö lähistöltänne jokin vastaava jolla voisi päästä kerhoilun alkuun? Minusta kiva, kun porukka on suunnilleen sama joka kerta ja lapset & aikuiset ystävystyy.

kotona askarteluun ja yhdessä tekemiseen. Joku neuvoi aikaisemmin vain sitkeästi jatkamaan kerhoa ja jättämään lapsen sinne, että oppii (jollen nyt täysin muista väärin, kun on lukemisesta useampi päivä). Minusta tuo kuulosti kamalalta. Siis sellaisen äidin kirjoittamalta, jolla ei arkaa lasta ole. Kuka nyt raskii jättää OMAANSA, jos näkee, että toisella hätä. Ja se hätä on oikeasti IHAN TOTTA! Toiset lapset vain eivät yksinkertaisesti kykene jäämään vieraaseen paikkaan ilman vanhempia. Ja mitä pahaa siinä on. Ei kannata asettaa itse lapselle sellaisia tavoitteita, että lapsi käy kerhossa ym. Ne on silloin äidin omia tavotteita, ja lapsi ei välttämättä ole lainkaan kiinnostunut edes kerhoista (vain äiti on innostunut siitä, että lapsi käy). Parempi, että lapsi kokee, että on turvallista ja tuttua, kun väkipakolla yritetään viedä vieraaseen. Ei kai lainkaan lapsen etu. Uskon että arempikin lapsi rohkaistuu, kun kouluikä lähenee. Olen itse ajatellut, että oma jos oman aran 4-vuotiaani (syntynyt vielä loppuvuodesta) eskarissa käyntikin tuntuu hankalalta, sinne ei ole pakko mennä, koska sehän ei ole pakko. Mutta kouluun on sitten pakko mennä. Onneksi isoveli näyttää vuotta aikaisemmin mallia. Mutta turha murehtia vielä niin pitkälle.



Annetaan lapsillemme turvallinen kasvu- ja kehittymisympäristö ilman turhia pakkoja ja painostuksia!!

että anna ihmeessä lapsen olla rauhassa ja äidin helmoissa (noita sanoja käytit ketjun alkupuolella), kun siihen on kerran mahdollisuus!! Voi surku niitä lapsia, joilla siihen ei mahdollisuutta ole, koska suurin osa lapsista sitä TODELLA tarvitsee!!

Huomasin todella, että lapsen itku oli ihan oikea hätä, eikä hän sillä yrittänyt viestittää vain lievää epämukavuutta. Itku ei myöskään ollut tarkoitettu minun kutsukseni (kerhotäti sanoi yleensä olevan helpompi olla lasten kanssa, kun vanhemmat ovat tyystin poissa, ettei lapsi voi heti halutessaan mennä vanhempien luo), vaan se oli todellinen hätäitku! Kauhistus, että taas laitoin lapsen toimintaan oman oletukseni siitä, että lapsi samalla tavoin kuin aikuiset, yrittäisi manipuloida itkuillaan.

Luulin, että kerho on juttu, joka on parasta mahdollista lapselle kuin lapselle, kun hän täyttää 4. Useasta paikasta kun saa viestiä, että 4- vuotias kaipaa ja tarvii ikäistään seuraa. Yksoikoisesti ajattelin, että niin se sitten on, ja hyvän lapsuuden auttamiseksi totutan pojan kerhoon. Hui hai. Ne olivat tosiaan omia tavoitteitani, poika on onnellinen saadessaan olla tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten lähellä. Seuraava askel on löytää tuttuja, ja tuttupaikkoja, joissa saisi hiljalleen tavata samanikäisiä lapsia. TAAS pitää katsoa peiliin; voiko oikeasti edes olettaa, että jo vauvana hitaastilämpeneväksi osoittautunut lapsi noin vain kertarysäyksellä tykkäisi kurinalaisesta, aikataulutetusta ja ohjatusta toiminnasta?



Nii-in, onneksi on mahdollisuus olla lapsen kanssa. Onneksi ei ole pakko viedä häntä vieraiden pariin ja jättää sinne. Onneksi!!



Kiitos kovasti rakentavista kommenteistanne ja kertomuksistanne, rakastetaan ujoja lapsiamme heidän ehdoillaan eikä sen mukaan, täyttävätkö he lapsikirjojen ikäkriteerit kohdassa " sosiaalisuus" !

Ja jatkui kerhoon asti. Vein veljekset sinne kuitenkin ja kolmituntinen oli mennyt ihan ok. Itkuun purskahti, kun hain heidät. Aion kuitenkin edelleen viedä heidät sinne, sillä syksyllä meni kaikki niin hienosti ja se selvästi teki hyvää aralle esikoiselleni. Pikkuveli onkin sitten aivan eri maata ja ihmettelee vain miksi isoveikka on niin surullinen mutta on kai tottunut jo hänen tunteenpurkauksiin.



Jännittää jo etukäteen ensi viikon kerhopäivät. Yritän aina keksiä jotain kivaa kerhopäivien iltapäiviksi, jotta esikoisella on jotain mitä odottaa ja minkä vuoksi tsempata.



Itse lähden syksyllä töihin ja siksi vien heidät tänne kerhoon, josta tulee heidän päivähoitopaikka ja eskari sitten myöhemmin. Pahaa kyllä tekee ja pelottaakin jo ajatus julmasta koulumaailmasta...

Hän oli pph:lla 3-vuotiaaksi asti, jolloin jäin kotiin vauvalomalle ja otin hänet myös kokonaan kotiin. Minua huoletti että jos pidän hänet kolme vuotta vain äidin helmoissa, esikoulu tulee olemaan kovin vaikeaa ja yritimme hänen kanssaan niin puistotätiä kuin jumppakerhoakin, mutta hän ei halunnut jäädä minnekään yksin.



Lopulta pistin hänet 4-vuotiaana kerhoon, jossa jo oli hänen paras (ja oikeastaan ainoa) kaverinsa. Välillä oli aamuja että poika jäi kerhoon itkua vääntäen, jälkikäteen hän sanoi aina, että oli ollut kivaa. Koko kerhoajan eli 6-vuotiaaksi asti hän jännitti kamalasti kaikkea poikkeavaa ohjelmaa kuten retkiä tai juhlia tai sijaisia. Osa niistä jäikin meiltä väliin, osaan pakotettiin mukaan.



Kaikki jotka tunsivat pojan silloin, olivat varmoja että eskari ja hoidon aloittaminen tulee olemaan vaikeaa. Niin minäkin. Mutta poikapas sujahtikin ryhmään ihan itsestään, vaikka ei tuntenut sieltä ketään etukäteen. Hän sai heti kavereita, oli kaikessa toiminnassa innokkaasti mukana, ja syksyn ekassa keskustelussa opettaja ihmetteli, miksi minä olin ollut etukäteen niin huolissani pojan pärjäämisestä :-) Nyt poika on reipas ja luotettava ekaluokkalainen, joka hoitaa omat asiansa mallikkaasti ja pyytää tarvittaessa apua aikuiselta. Hän harrastaa jalkapalloa eikä vilkaisekaan äitiin päin, kun pääsee kentälle ja näkee kaverinsa. Yöllä hän tulee yhä joskus viereen ja kiukkuaa välillä kotona kuin uhmaikäinen, mutta se on minusta normaalia.



Nyt kun ajattelen asiaa, olen sitä mieltä että tuo kerho oli pojalle hyväksi, koska hän kuitenkin tykkäsi siitä. Hän sai siitä sellaisen kokemuksen, että vaikka aluksi jännittää ja pelottaakin, loppujen lopuksi voi olla hauskaa. Toisaalta en ole varma tarvitsiko hän sitä kuitenkaan niin paljon kuin silloin kuvittelin. Se että eskari ja koulu ovat menneet niin loistavasti, johtuu varmaan enemmän pojan kasvamisesta ja kehittymisestä kuin mistään ¿karaisusta¿. Hän vain oli 6-vuotiaana valmis esikouluun, ihan niin kuin opetusviranomaiset suuressa viisaudessaan ovat laskeneetkin...



Sinuna en pakottaisi lasta mihinkään mikä selvästi ahdistaa häntä, mutta en antaisi hänen aina valita sitä kaikkein turvallisinta vaihtoehtoakaan ja olla vaan kotona. Kyläilkää paljon, käykää tapahtumissa, menkää paikkoihin joissa on muitakin lapsia. Etsikään tosissanne leikkikavereita. Anna lapsen maksaa itse jäätelönsä, ojentaa kirjat kirjastonhoitajalle, pitää ovea auki naapurintädille. Kehu hirveästi jälkikäteen äläkä vertaile häntä muihin (paitsi muihin arkoihin lapsiin, lastakin lohduttaa jos huomaatte jonkun toisenkin jännittävän tai ujostelevan...). Jutelkaa siitä, mikä häntä arastuttaa ja miettikää vaikka jokin palkkio, jos hän selviää uudesta tilanteesta hyvin. Jos esim. parturi sujuu hienosti, niin sen jälkeen ostetaan lakut uuden tukan kunniaksi jne. Uskon että ikä hoitaa paljolti tuota ¿vaivaa¿, mutta myös kannustusta ja tukea tarvitaan. Ja ennen kaikkea pitää pitää huoli siitä, että lapsen itseluottamus pysyy korkealla, vain sen turvin pystyy tsemppimään silloinkin kun ujostuttaa.

Olen niin monesti meinannut itse kirjoittaa juuri tästä samaisesta aiheesta! Minulla on 3-vuotias, hyvin ujo ja rauhallinen poika. Poika on aina ollut hitaastilämpenevä, mutta luulin hänen hieman reipastuneen perhepäivähoidon alkaessa noin vuosi sitten. Poika on jäänyt hoitoon mielellään ja vielä kesällä poika oli tosi reipas.



Mutta nyt olemme menneet isoin harppauksin taaksepäin: pojasta on tullut entistäkin arempi ja meihin vanhempiin takertuja. Kylään mennessä poika takertuu jalkaani kiinni ja menee yleensä ainakin tunti, ennenkuin suostuu tekemään tuttavuutta kenenkään kanssa. Hän on alkanut myös pelätä väenpaljoudessa; kaupoissa, junassa jne. Myös hoitoon jääminen on nykyisin vaikeaa. Poika takertuu viejän jalkaan ja haluaa vain halata, eikä haluaisi erota. Minua tämä surettaa kovasti.



Aina välillä minun on vaikeaa asettua pojan asemaan, sillä olen itse sosiaalinen ja rohkea ihminen. Olen yrittänyt lukea aiheeseen liittyviä kirjoja ja artikkeleita, jotta ymmärtäisin poikaani paremmin. Silti aina välillä pelottaa ja ahdistaa pojan tulevaisuuden puolesta: löytääkö hän koskaan ystäviä, millainen hänen koulunaloituksensa ja tulevaisuutensa on tässä sosiaalisuutta ihannoivassa maailmassa. Ja miten osaisin häntä parhaiten tukea tämän asian kanssa.



Oli ihana lukea kertomuksianne omista ujoista lapsistanne! Minä kun olen välillä luullut, että poikani on ainoa tällainen ujo pikkukaveri :).

Meillä neuvolasta kehotettiin lukemaan Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittama Temperamentti kirja. Nyt kirjaa ahmineena, siellä on vinkkejä juuri tuollaiseen!!

Joista toinen on ERITTÄIN arka ja ujo. Aloittivat pph:n luona 3-vuotiaina, meni ihan ok koska se oli rauhallinen paikka jossa vain 2 muuta lasta. Toki hoidon aloitus oli yhtä takkuilua, eivätkä olisi halunneet sinne jäädä. Mutta pakkohan se oli, kun minulla alkoivat työt!



Tänä syksynä aloittivat sitten vielä kerhonkin, koska meille on tulossa kolmas lapsi ja ajattelin, että luultavasti lopettavat pph:lla ja saavat sitten sen sijaan käydä kerhoa. Mutta kyllä oli aloitus tosi takkuista! Kaikki muut lapset leikkivät kerhossa iloisesti, minun kaksikkoni nysväsi vieressäni. Eivät tehneet elettäkään mihinkään leikkeihin muiden lasten kanssa. Pelkäsivät mennä laulutuokioon ja minun piti olla 5 cm päässä heistä tai paniikki iski:(. Tokalla kerralla oli jo tarkoitus, että lapset ovat siellä yksikseen ja olin varoitellutkin, että äiti lähtee pois. Kovin olivat paniikissa, sen huomasin ja itkuhan siitä tuli ja takertumisia. Sinnikkäästi vain silti lähdin pois vaikka sydämeen otti:(. Kerhon täti oli ihana, hän otti heti lapset lähelleen ja lohdutti ja puhui heille rauhoittavasti!



Kun palasin hakemaan lapsia, ei heillä ollutkaan mitään hätää. Eivät olleet itkeneet. Seuraavalla kerralla protestointia oli selvästi taas, jos ei molemmilla niin toisella. JOskus tämä arempi lapsi on myös purskahtanut itkuun heti minut nähdessään. Ilmeisesti jännittää niin kovin ettei uskalla itkeä kerhossa mutta jännitys purkautuu kun hän näkee minut.



Nyt joululoman jälkeen toisella lapsista oli taas vaikeuksia lähteä kerhoon. Sanoi ettei halunnut jne. Sinnikkäästi olen heidät vain sinne silti vienyt, tyhmä äiti:). Kun katson kokonaisuutta niin minusta heillä on silti ollut kerhossa HAUSKAA vaikka ovat vastustaneet sinne menoa! Aina kertovat mitä kivaa ovat leikkineet, mitä uusia lauluja ovat oppineet jne. Selvää muutosta ON tapahtunut.



Luulen, että lapset enemmänkin jännittävät kerhoon menoa, mutta sitten sinne tullessaan huomaavatkin ettei se ehkä nyt niin paha paikka olekaan? Vähän kuin itsellä kun joskus jännittää jotain uutta paikkaa, mutta silti on jälkikäteen ihan kivaa ollut...:-). Näin olen ajatellut.



Toki minäkin olen itkenyt ja miettinyt, teenkö hallaa lapsilleni. Mutta toisaalta uskon, että heille on tästä hyötyä. Emme voi vain istua täällä kotosallakaan, en usko heidän siitä " reipastuvan" . Kun ei meillä tässä lähellä ole edes lapsille mitään leikkikavereitakaan.



Muistelen vain omaa lapsuuttani. Vanhempani yrittivät viedä minut tarhaan 5-vuotiaana. Kävin viikon ja kärsin, sitten sain jo lopettaa ja olin kotona kouluikään saakka. Kyllä siitä oli minulle selvää haittaa, että olin ollut vain kotosalla! En tuntenut ketään kouluun mennessä, en osannut olla ryhmässä lainkaan. Kouluun sopeutumisessa meni VUOSI. Lopulta koulussa oli ihan kivaa, mutta tosiaan vasta tokalla, kun olin vihdoin oppinut tuntemaan kaikki. Tämän takia en halua samaa lapsilleni. Ajattelen, että heille on oikeasti hyvästä oppia tuntemaan ne lapset joiden kanssa menevät kouluun.



Tässä minun mielipiteitäni.

Oman poikani erityisyys alkoi näkyä siinä vaiheessa, kun menin hänen kanssaan ekoja kertoja perhekerhoon, jossa vanhempi on lapsen mukana. Itkua vieraasta paikasta, kävelee ympyrää pöydän ympäri, kaataa toisen lapsen tuolin, piirissä alkoi kosketella toisia ihmisiä eikä malttanut istua. Itku silmässä sieltä muutaman kerran kotiin lähdin ja se jäi siihen. Sitten aloin tutustuttaa tarhaan (jossa oli vain pari aamua viikossa, nykyisin uudessa paikassa kokopäiväisesti). Hän kyllä tykkäsi toisista lapsista ja tykkää edelleen, ei vaan osaa olla heidän kanssaan, kosketti liikaa. Tällä lapsella on siis neurologisia erityispiirteitä. Kiva kuulla, ettei se kaikkilla muillakaan lapsilla aina onnistu. Itse olin puoli vuotta kerhossa 5-vuotiaana, mutta kivoin täti lähti, enkä sitten suostunut menemään. Mulle siitä ei ollut haittaa silmin nähden. Koulun aloitus sujui hyvin. Eristäytyvä ja yksinviihtyvä luonne olen, mulla kuitenkin oli serkkuja kavereita ja isommat sisarukset. Joskus olen kuullut, että kerhossa on äiti ollut mukana useammankin kerran, kun lapselle jääminen on ollut hankalaa. Siskoni aroista lapsista sille joka oli ollut elämänsä aikana pienenä hoidossa ja 3-4v. kerhossa,sitten kotona ennen eskaria, tälle oli esikoulu vaikea, koulu sitten sujui. Nyt nuorempi veli oli vuoden tarhassa, joka oli hankala, ei viihtynyt niissä puuhissa, niin hänelle on esikoulu sen jälkeen ollut helppo.