Onko normaalia uhmaikäiselle kyseenalaistaa melkein kaikki?

Poika on varsinainen kiusankappale nykyään. Kaikki on ei! Ei nukkumaan, ei syömään, ei päiväkotiin jne. uusimpana vitsauksena on kiroilu (mistä lie oppinut?). Luulisin, että on normaalia, mutta hävettää samalla kun kellään kaverilla ei ole noin käyttäytyviä ikätovereita.

ihan tutulta kuulostaa! Meillä 3.5-v tyttö toisinaan vänkkää kaikkeen vastaan. Annan hänen itse päättää pukemisista, kunhan on riittävästi vaatetta, ni sellanen on ollut jo jonkun aikaa et kun vaik jumpalle lähetään, niin siellä on housut parhaimmat, mekko kun helposti takertuu kiinni, ja kun pyydän laittamaan housut niin neiti ei millään suostu, vaan MUTTA KUN MÄ HALUAN mekon.. enkä rupea tappelemaan, vaan sanon että jaa, no, älä sitten jumpassa valito kun mekko jää jokapaikkaan kiinni ja poistun huoneesta. Ja hetken päästä neiti tulee ehdottamieni housujen kanssa ja sanoo että voisin mä nämä laittaa kuitenkin! Ja monissa asioissa se, kun ei rupea riitelemään jostain turhanpäiväsisitä asioista, asiat menee niinkuin äiti toivoo, mutta neidille on annettava se tunne että hän on saanut itse päättää asiasta :), tämä koskee siis niitä asioita joilla ei oikeesti ole mitään väliä, en tietenkään rupea neuvottelemaan esim.jos hän pikkuveljeä kiusaa, vaan sillon otan heti ohjat topakasti..

Poika 2v9kk. Todella rasittavaa, kun ihan joka asia tapahtuu hirveän väännön kera; pottailu (en mene potalle, en mene yksin), syöminen (sisko ei saa tulla häirisemään), pukeminen (ei vaatteita päälle, ei ulos, ei sisälle), peseytyminen (purraan hammasharjaa ja estetään näin äitiä liikuttamasta harjaa), liikkuminen paikasta toiseen (ei seisomalaudalla, ei kävellen, ei sinne päin), leikkimiset eri leluilla (sisko ei saa ottaa sitä tai tätä lelua) jne. jne. Tällä viikolla ensimmäistä kertaa tuntui siltä, etten pidä koko pojasta - kaikenlaisia tuntemuksia sitä vanhempana kai on vielä odotettavissakin (toki tällainen olo menee yhtä nopeasti ohikin, kun poika on taas yhteistyöhaluisempi, mitä myös joskus onneksi tapahtuu). Olen tässä kärsivällisesti odotellut koliikki-itkujen, äkkipikaisuuden, sisarkateuden, uhman ym. loppumista, mutta nyt rupeaa tuntumaan, että poika tulee aina olemaankin hmmmm... haasteellinen. Syy selviää peiliin katsomalla eli äitiinsä on tullut, joten periaatteessa ymmärrän poikaa, mutta miten itsensä kaltaisen ihmisen kanssa toimeentulo voikin olla välillä niin työlästä. Onneksi tyttö on tullut isäänsä ja päästää äidin helpolla!!



Taisi jo mennä vähän aiheen vierestäkin. Joka tapauksessa pitkää pinnaa sinnekin!