4-vuotiaan hieman aran pojan kaverisuhteet mietityttää...
Meidän esikoinen on 4-vuotias poika ja tällä hetkellä mieltäni painaa hieman hänen kaverisuhteensa. Hän käy tarhassa 4 kertaa viikossa. Menee sinne aina mielellään, kertoo leikkineensä usein eri kavereiden kanssa jne.
Lunteeltaan hän on enemmän tarkkailija ainakin aluksi ja isoissa porukoissa, ei mikään " kingi" , ei varmasti tulekaan olemaan, eikä tarvitsekaan. Uusissa tilanteissa hän on aika arka, ns. hitaasti lämpeävä lapsi, toisaalta todella sosiaalinen ja kavereita kaipaileva.Kuitenkaan ei mikään rämäpää, jollaisiksi usein pikkupojat mielletään.
Välillä minua askaruttaa hänen kiltteytensä kavereita kohtaan. Tuntuu ettei hän pidä tarpeeksi puoliaan. Tänään pihaleikeissä ei päässyt mukaan muitten poikien pallopeliin ja jäi vain vähän surkeana seuraamaan sivusta " kohtaloonsa alistuen" . Ja äidin sydäntä tietysti raastaa...Toisaalta ei itse ottanut tilannetta kovin vakavasti vaan etsi muuta seuraa. Muutenkin on joskus todennut että xxxx ei leikkinyt mun kanssa, joten leikin xxxx:n kanssa. Mielestäni se onkin hyvä asenne, ettei ota liian vakavasti. Toisaalta olen kyllä huomannut hänen tietyllä tavalla ihailevan juuri näitä " rajuja" poikaporukan johtohahmoja. En haluaisi, että semmoinenkaan menee liiallisuuksiin, vaan että osaa olla oma itsensä.
Olemme hiljattain muuttaneet eikä hänellä ole varsinaista parasta kaveria tai omaa porukkaa eikä juuri tarhan ulkopuolisia kavereita. Siksi tilanne vähän askaruttaakin. Pieniähän nämä murheet ovat mutta pelottaa vähän tulevaisuudessa miten aina löytää oman paikkansa juuri tästä kiltteydestä johtuen. Toisaalta olen onnellinen että hän itse ei ole mikään kiusaaja-tyyppi tai pomottaja, vaan kohtelee muita todella kivasti. lapsethan ovat erilaisia tempperamenteiltaan...
Tällaisia ajatuksia siis minulla. Olisi kiva kuulla teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne jos samankaltaiset asiat mietityttävät!
Kommentit (5)
Minulla on hiukan samanlaisia murheita vähän pienemmän tyttöni kanssa. Meidän neiti on 2v ja leikkii tosi mielellään yhdessä toisten lasten kanssa, ei siis mitään rinnakkaisleikkeijä vaan todella leikkii. Mutta muut 2v eivät luonnollisestikaan leiki hänen kanssaan, ja nyt hän on puistossa ruvennut hakeutumaan n 4-5 vuotiaitten seuraan. Sen ikäiset eivät myöskään halua leikkiä kakisvuotiaan kanssa kuin vähän aikaa, eihän 2v ole yhtä taitava kuin 4v. Tilanne varmasti tasoittuu, mutta välillä kirpaisee kun näkee, miten toinen hakee seuraa eikä löydä.
Näin olen itsekin järkeillyt ja ajattelenkin, mutta sitten kun näkee jonkun kurjan tilanteen niin sitä rupeaa murehtimaan. Varmasti näitä tilanteita on päivittäin kaikilla lapsilla, en vain ole niitä näkemässä ja siksi vähän yliherkkä...Kyseessä vielä esikoinen, joten kaikki on uutta.Ehkä tähänkin tottuu kun on joutunut vähän näitä asioita mietiskelemään.
Ja se on totta, että oma epävarmuus tekee hallaa.Siksi olenkin mielestäni onnistuneesti sen piilottanut enkä edes keskustellut asiasta, jos lapsi ei itse sitä koe ongemlmaksi.
Usein nämä tarkkailijaluonteet ymmärtävät ryhmän dynamiikkaa ja akvereiden tunteita paljon paremmin kuin ne suuna päänä olevat " johtajat" . Heillä kun on malttia katsoa ja kuunnella mitä muut tekevät sen sijaan että tuijottaisivat vain omaa napaansa. Älä siis huoli vaan luota siihen että poika pärjää loistavasti kunhan vain saat pidettyä hänen itseluottamuksensa niin hyvänä, että hän ei koe satunnaisia torjumisia suurena iskuna - eikä myöskään ala matkia niitä pomottajia.
Meidän esikoinen oli myös pienempänä arka ja hitaasti lämpiävä. Kun hän lisäksi oli kotihoiodssa esikoulikään asti, murehdin moneenkin kertaan sitä, että hänellä ei ole tarpeeksi kavereita. Puistossa hänelle kelpasi vain se yksi paras kaveri (joka oli paras vain koska häntä tapasimme useimmiten, oli siis tutuin ja turvallisin), kerhossa hän kyllä leikki kaikkien kanssa mutta lähti leikistä jos se ei mennyt hänen mielensä mukaan.
No, nyt poika on ekalla ja on jo eskarista lähtien ollut hyvin suosittu sekä poikien että tyttöjen (jotka tosin on yök) parissa. Hänen parhaat kaverinsa ovat oikein mukavia poikia, mesoajien ja tönijien kanssa hänellä ei ole mitään tarvetta olla. Minulla on tunne että voin luottaa siihne, että hän pärjää sosiaalisesti ja näkee realistisesti oman paikkanssa ryhmässä, ei ole muiden vietävissä eikä ole valmis tekemään mitä vaan päästäkseen porukkaan. Eli summa summarum, tuo varhasilapsuuden arkuus taisikin olla vain hitautta ja valmiuksien keräämistä, joka nyt tuottaa hedelmää.
Itseäni suorastaan raivostuttaa, kun huomionhakuisia, omaa itseä jatkuvasti esille tuovia ja puheliaita lapsia pidetään pelkästään sosiaalisina. Niin kuin se olisi joku mittari, kuinka paljon saa huomiota revittyä itselleen ja omaa ääntänsä kuuluville!
Mielestäni nimenomaan tietynlainen ujous ja tarkkaileva asenne ovat sitä sosiaalisuutta, jota pitäisi osata enemmän arvostaa. Tähänhän kuuluu juuri se, että osaa ottaa toisetkin huomioon. Tuntuu tosiaan välillä, että koko käsite " sosiaalinen" (niin lapsi kuin aikuinenkin) on nykypäivänä aivan vääristynyt!
Moni 3-vuotias ei osaa yhteisleikkiä lainkaan ja se on normaalia! 3-vuotiaat kuulemma leikkivät yhdessä, mutta eivät yhteisleikkejä.
Parhaat kaverit jne tullevat vasta myöhemmin. Eikä monella tuntemallani pojalla ole edes yhtä parasta kaveria. Milloin on kiekkojoukkue, milloin joku muu " jengi" eli porukkaan kuuluminen tuntuu olevan tärkeää ei paras kaveri.
Jos lapsi on sosiaalinen, luota vain lapseesi! Kyllä hän parjää, äläkä edes mieti mitään muuta! Lapsesi vaistoaa epävarmuutesi ja se taas murentaa hänen itsevarmuuttaan, uskoa onnistumiseen jne.
Siinäpä sitten kierre selvitettäväksi ja kellään ei ole kivaa.