2,5-vuotias kiusaajakaveri

mutta voithan pitää omasi pumpulissa ja lopettaa heidän tapaamisensa.

Onhan se tyttö tietysti " normaali" ja uhmaikäinen. Omasi ei välttämättä vielä uhmaile? Mutta kyllä serkun täytyy ottaa tiukka linja ja puuttua jokaiseen tilanteeseen jossa lapsen agressio kohdistuu toiseen lapseen(miksei aikuiseenkin;)) Eli ketään ei tuupita, tönitä tai muutoin vahingoiteta. Kokemuksesta voin kertoa, että oma lapsesi oppii kyllä nuo tavat muilta lapsilta ja tulee kokemansa " kostamaan" . Eli kokeilee sitten itse miten näitä ko taitoja käytetään. Muista olla itse johdonmukainen, jämäkkä mutta lempeä lastasi kohtaan. Lapsi oppii vain vanhemman opastuksella tuon ettei toisia vahingoiteta. Kerrotaan hänelle mitä siitä seuraa; toiselle tulee kipeitä ja paha mieli. 2,5v kyllä ymmärtää puhetta vallan mainiosti. Mennään lapsen tasolle, katsotaan silmiin ja kerrotaan tiukasti miten asia on. Ja tämä toistetaan joka kerta kun jotain " ikävää" tapahtuu. (esim otetaan lelu toisen kädestä). Voit aivan hyvin tapailla serkkuasi lapsineen, mutta älkää jättäkö lapsia keskenään, vaan olkaa heidän kanssaan, siten voitte opettaa heitä toimimaan yhdessä. Kun kahvittelette, ottakaa lapset mukaan pöytään napostelemaan. Ajan kanssa tuo menee ohi. Serkkusi lapsi käyttää henkistä ja fyysistä yliotetta omaasi, ja häntä tulee johdonmukaisesti opettaa miten muita kohdellaan. Lapsi ei kuitenkaan ole " paha" tai " ilkeä" siinä mielessä kuin aikuinen asian haluaa mieltää, joten älä anna pienen lapsen elämän taitojen opettelun mennä lähimmäisen rakkauden yli. Itse asiassa voit auttaa omaa lastasi myös tilanteessa, ottamalla positiivisen asenteen serkun lapseen, jota huomioit esim syleilyillä ja positiivisella huomiolla muuten. Hän voi olla kiinnostunut läheisyydestäsi muttei uskalla lähestyä jos huomioit vain omaa lastasi? Ja sitten hakee huomiota negatiivisella käytöksellä, jossa sitten onnistuu. Tulos tietysti on sitten mitä on...Älä mustamaalaa toisen lasta omasi kuullen. Toivottavasti nämä lapset saavat jatkossakin opetella yhteiseloa, elämää oppii vain elämällä sitä =)

Yritän vielä paremmin vielä huomioida serkkuni lapsen, vaikka kyllä nytkin sylittelen häntä tämän tästä. Onhan hän selvästi temperamenttisempi ja " vaativampi" lapsi kuin oma rauhallinen viilipyttyni. Olen sitä mieltä, että lapsienkin on opittava elämään kaikenlaisten ihmisten kanssa. Silti omaa lasta haluaa suojella kiusaamiselta, eikä 1,5-vuotiasta tarvitse alkaa kovettaa pahaa maailmaa varten.



Toinen asia vielä, niin tämä viesti kuin sadat muutkin ovat sitä varten, että äidit hakevat tukea ja hyviä vinkkejä toisiltaan, ei haukkumista, ei herjausta eikä lynkkausta (viittaan tuohon edelliseen viestiin)!!!

Niin, minä kyllä puuttuisin itse siihen tytön käytökseen, useinhan se on niin että oman äitin sanomiset kaikuvat kuuroille korville mutta kun joku toinen sanoo niin menee paremmin perille, kokeileppa. Jatkakaa vaan tapaamisia, ja ota itse aktiivisempi linja käytöksen ohjailussa, kyllä se siitä.

Eihän lapsi, vaikka miten normaali ja uhmaikäinen onkin, opi miten muita tulee kohdella jos sitä ei hänelle opeteta ja ohjata oikeanlaiseen toimintaan. Meillä kotona on aivan ehdoton sääntö, että ketään ei lyödä, läpsitä, potkita, tukistella tai muuten tahallaan satuteta oli tilanne millainen tahansa. Enkä hyväksy, että muutkaan lapset käyttäytyvät näin meillä ollessaan (tai ylipäätään missään) vaan jos omat vanhemmat eivät puutu niin minä puutun. Lasten nahistelut esim. jostain lelusta ovat sitten juttu erikseen, mutta edes niissä tilanteissa en katso lyömistä tms läpi sormien. Meillä on 2v 10 kk ikäinen tyttö, joka on muutoin hyvinkin uhmakas, mutta hyvin on meidän perheen pelisäännöt menneet perille ja osaa leikkiä muiden kanssa käymättä toisten kimppuun ja jakaa tavaroita ja odottaa vuoroa.

Ymmärrän miten pahalta sinusta tuntuu katsoa vierestä, kenestä tahansa äidistä on varmasti kamalaa jos omaa lasta kiusataan (lapsen ikään ja kokoon tai kiusaamisen laatuun katsomatta, kiusa se on pienikin kiusa). Kukas tässä maailmassa lasta puolustaisi, ellei oma äiti? Mielestäni voit hyvin puuttua noihin kiusaamistilanteisiin, etenkin jos ne tapahtuvat usein teillä. Jollei tämän isomman lapsen äidin puuttuminen ole riittävää, voit ottaa selkeästi sen linjan, että selität lapselle, ettei teillä saa ottaa kädestä, töniä tai lyödä vaan siitä seuraa esim. se, että lapsi joutuu itse pois leikistä (vaikkapa nyt sitten sohvalle istumaan tms.) Ja joka kerran, kun lapsi ottaa kädestä jotain, tämä lelu vaaditaan häneltä takaisin, se että kielletään ottamasta mutta annetaan hänen silti pitää lelu, peittoaa kiellon kokonaan. Voisit ehkä hieman korostetusti selittää lapselle kun omasi itkee, että katso miten paha mieli tuosta tulee, saako sinulle tehdä noin ja jollei lapsen äiti ala pikkuhiljaa puuttua tehokkaammin noihin tilanteisiin, keksisin jotain muuta tapaamisiin, esim vaikka, että aina tapaatte jossain ulkona, jossa lapsilla on muutakin puuhaa kuin seurata toisen tekemisiä. Toivottavasti saatte tilanteen rauhoittumaan, sillä on surullista jos tuollaisen asian vuoksi välit viilenevät=( Jospa se kevät toisi rauhan teidänkin leikkeihin=)

Yleensä näissä keskusteluissa vaan asenne on se, että tempperamenttisten lasten kanssa ei haluta seurustella ja että heidän olis paras pysyä poissa kerhoista ja leikkipuistoista, etteivät viilipytyt (sinun termisi) jää jalkoihin. Ja heidän vanhempansa eivät ole kunnolla kasvattaneet lapsiaan, joten oikeastaan heidänkään kanssaan ei haluta olla tekemisissä.

Sen serkkutytön äiti saattaa tahollaan viettää unettomia öitä, kun tyttö kaikesta yrityksistä huolimatta tuo oman tahtonsa liian voimakkaasti esiin. Ja hänestä on tosi rasittavaa vietää aikaa lapsen seurassa joka ei osaa pitää puoliaan ja pohtii, mitä asialle tekis - vai olisko tapaamiset paras lopettaa kokonaan, kun se on itselle niin stressaavaa...

Meillä oli juuri tuon ikäisenä tämä tönimis-vaihe pahimmillaan ja olin aivan rikki sen vuoksi. Meille oli juuri syntynyt vauva ja tuntui, etten kertakaikkiaan voi mennä lasten kanssa mihinkään, sillä tyttöni alkoi heti töniä toisia tms. Juttelimme asiasta tytön kanssa, kielsimme tiukasti moisen ja monesti lähdimme kesken kaiken poiskin. Mikään ei tehonnut, vaan tuntui, että asia vain paheni, mitä enemmän siihen kiinnitettiin huomiota.



Voisinpa melkein vannoa, ettei tuttavasikaan nauti tapaamisestanne. Ainakin itse muistan, miten kiusallista oli yrittää viettää aikaa " viilipytty-lapsen" seurassa, kun kaikki aika ja energia meni kieltämiseen. Erityisesti se tuntui pahalta, kun huomasi, miten tietyntyyppiset aikuiset alkoivat ajatella tytöstäni pahasti. Totta kai jokainen pitää oman lapsensa puolta, mutta tälläinen " riiviökin" on vain pieni lapsi, jolta ei voi odottaa aikuismaista käytöstä.



Tönimistä ei voi sallia, mutta ehkä sen estämiseksi kannattaisi kokeilla jotain muuta kuin ainaista kieltämistä. Vaatii aikuisilta aktiivisuutta, mutta esimerkiksi maalaaminen, laulaminen jne. piti ainakin meillä tilanteen hallussa.



Nyt, kun tyttö on vuoden vanhempi, ei tälläistä enää ole. Tilanne meni ohi ihan itsestään aikanaan, nyt meillä uhmataankin jo paljon mutkikkaammalla tavalla. Tosin tyttö edelleenkin viihtyy aktiivisessa seurassa paremmin, mutta rauhallisemmatkin lapset saavat olla rauhassa. Tällä hetkellä äiti on " tyhmimys" , jonka pitäisi suurimman osan ajasta tajuta olla hiljaa! ;) (Ja taas yritetään pysyä " aikuisena" ja venytetään sitä pinnaa entisestään...)

Eikä siitä, että lapsi ei äitinsä kaikista yrityksistä huolimatta lopeta kiusaamista. Vaan lapsen äiti ohjaa häntä pehmeästi, eikä riittävästi puutu kiusaamiseen. Minusta on ihan ymmärrättävää, että harmittaa.



Meillä on temperamenttinen, vilkas ja uhmakas poika, mutta alusta saakka olemme tehneet selväksi, että toisia lapsia ei saa töniä, läpsiä, heittää hiekkaa yms. Poika on vajaa 3-vuotias, ja ottaa leikkikaverinsa huomioon uskomattoman hyvin. Olen varma, että pehmeämmällä ohjauksella pojasta olisi kasvanut todellinen tyranni. Poikamme kaveri on perusolemukseltaan paljon rauhallisempi ja vetäytyvämpi kuin poikamme. Hänen äitinsä ohjaa poikaa tosi pehmeästi, tyyliin " Olisitko Pekka kiltti, etkä kaataisi Mikkoa?" Kaverista onkin kasvanut myös tällainen kiusaajapoika :-( Aina lyömässä, tönimässä, kaatamassa ja ottamassa pojaltamme leluja sekä määräilemässä. Konfliktitilanteissa poikamme ei koskaan vastaa lyömällä takaisin, vaan ihmettelee vaan silmät suurina, " äiti, onko Pekka vihainen?"



Kyllä minua harmittaa, kun kaverin äiti ei paljon komenna poikaansa. Itse olen kovalla työllä opettanut pojallemme kuinka toisten lasten kanssa leikitään ja nyt tuntuu, että hän saa siitä kärsiä joutuessaan alakynteen kiusaajakaverin kanssa :-( Täytyy kokeilla tässä ketjussa ehdotettuja asioita, kiitos.

Lapsesi toimii varmaan ihan ikäisensä tavoin. Lasten maailma on aika julma, mutta opettavainen ja parhaimmillaan mielenkiintoinen ja hauska paikka. Esikoiselle (ilmeisesti omasi on ainokaisesi?) on varmaan tosi vaativaa ja aikaa vievää totutella lelujen viemisiin ja tuuppimisiin tai muuhun kohellukseen. Leikit ovat varmaan tähän asti olleet pitkälle aikuisten kanssa touhuilua. Muistan hyvin oman esikoiseni seisoneen hiekkalaatikon reunalla suu ymmyrkäisenä, kun lelut vietiin kädestä ja ohi mentiin milloin milläkin tapaa hiekka lentäen. Tosi vaikea itse suhtautua, kun näkee että omaa lasta ikään kuin vedätetään ja ei ole järkevää minunkaan mielestäni alkaa opettamaa. että " ota vain lelu takaisin toisen kädestä" tms. (mitä muuten tapahtuu). Mutta täytyyhän lasta kuitenkin kannustaa puolustamaan itseään. Itse olen yrittänyt auttaa omaa lastani ainakin aluksi (kyllä nämä lelujen ottamiset ja tönimiset tulee varmaan omankin lapsen kohdalla tutuksi) sanomalla vaikka:- voit pyytää lelun takaisin, koska se oli sinulla ensin. Tai ehdotan vaihtokauppaa tai toista leikkiä tai jotain muuta. Tosin en haluaisi olla ihan joka juttuun puuttamassa koska pitäähän sitä " valvotusti" yrittää tulla itsekin toimeen.

Serkkusi lapsi kuulostaa minusta myös aika tavalliselta 2.5 v. ja vaikka kuinka äiti kieltäisi tms. ei asia varmaan mene pitkään aikaan perille. Pääasia, että äiti kieltää tai puuttuu! Silloin lapsikin oppii ajan kanssa.

Vaikeita ja (äidin) sydämensärkeviä tilanteita tulee vielä paaljoonn... Voimia ja tsemppiä niihin!

mitä itse olen kokenut, että on tosiaan koko ajan paikan päällä ja puuttuu joka kerta jos joku vie kädestä lelun, että " toisen kädestä ei viedä leluja, annatko takaisin" ja jos ei anna, niin menee siihen ja antaa lelun yhdessä, ja jos raivo tulee, niin tulkoon, äkkiä lapset oppivat ettei toiselta saa viedä mitään. Pokkaa siinä tarvitaan että kehtaa kasvattaa muidenkin lapsia... Mä koen noi tilanteet kiusallisina jos ollaan jossain kylässä, mutta meillä minä päätän meidän talon säännöt! meilläkin on kaksi temperamenttista lasta, mutta eihän se sitä tarkoita etteikö he kätöstapoja olisi oppineet :), ja pienestä pitäen kun ne opettaa niin osaavat isompinakin hienosti käyttäytyä. Joku kirjoitti ettei se toinenkaan perhe nauti vierailuista, mutta ei asia välttämättä niin ole, jotkut ei vaan huomaa eikä yksinkertasesti välitä kasvatusasioista.. Mä teenkin niin et jos nähdään lapsellisten kavereiden kanssa, elän lasten ehdolla, vaikka jääkin sit aikuisten juttuseura vähemmälle, ja pyydänkin sit vaik lenkille ihan aikuisten kesken kun haluaa aikuista juttuseuraa :). Muistui mieleen et meillä oli viime kesänä viikottainen mammapiiri jonkun kotona, ja siellä oli 5-6 tytön ryhmä 3-4 vuotiaita, ja vanhin tästä ryhmästä keksi että minun tyttö jätetään leikkien ulkopuolelle ja yllytti muutkin sorsimaan meidän tyttöä. Mutta kun mä olin tarkkana ja puutuin joka kerta kun kuului että " älä tule " Tiina" meidän piiriin" tai " älkää ottako " Tiinaa mukaan leikkeihin" ja sanoin että kaikki saavat leikkiä ja kaikki otetaan mukaan leikkeihin, ja pidin huolen että näin kävi, niin ei sitä kauan jatkunut. Tämän sorsijan äiti ei tapansa mukaan puuttunut mitenkään. Onneksi pari muuta äitiä huomasi ja sanoivat että jos heidän lapsensa käyttäytyy niin, niin tottakai siihen on puututtava. Mutta just näinhän kasvatetaan niitä että yksi on pomo ja päättää ketä sorsitaan. Ja nyt kun tyttöni on 4-vuotias, on upeaa miten hän osaa ottaa muut huomioon, olen monta kertaa kuullut kun hän pikkuveljeään moittii että " miltä susta tuntuis jos sua ei otettais leikkeihin!" .

Siis äitihän kyllä puuttuu tilanteeseen ihan asiallisesti. Valitettavasti tuo on normaalia 2,5-vuotiaan käytöstä ja kokemuksesta voin sanoa, ettei se varmasti kivalta lapsen äidistäkään tunnu. Minä ainakin vein lapseni pahimmassa vaiheessa pois näistä ikävistä tilanteista (pihalta, kylästä yms.) jos rupesi näyttämään siltä, ettei leikit oikein suju. Mutta tietysti voi jonkin aikaa olla tapaamatta. Muutaman kuukauden päästä tilanne saattaa jo olla ihan erilainen.

Jo otsikko sai karvat nousemaan pystyyn. " 2,5vuotias KIUSAAJAkaveri" .



Ei 2,5 vuotias ole kiusaaja. Ei, vaikka hänen toimintansa sinua/lastasi kiusaakin.



Jo aiemmissa viesteissä todettiin, että tuo on normaalia 2,5vuotiaan käytöstä ja että siihen pitää kuitenkin puuttua, vaikka se normaalia onkin. Siitähän lapsi juuri oppii mikä on oikein ja mikä väärin. On hienoa, jos sinun -viilipyttylapsesi- voi oppia vain katsomalla toisen virheitä, ei tarvitse tehdä väärää itse! Ole tyytyväinen!



Mutta tosiaan... Juuri noin monet tuon ikäiset lapset käyttäytyvät, mutta se ei tee heistä huonompia tai vähemmän rakastettavia. Minusta oli sinulta aika epäkypsää sanoa, ettet pidä enää koko lapsesta, vai miten se nyt menikään... Huh, jos itse saat joskus lapsen, joka ei olekaan -viilipyttylapsonen-, vaan enemmän vaahteranmäen eemeli-tyyppinen tenava.

Lapsen äitihän tekee jo tarpeeksi, jos kerran toruu ja kieltää lastaan. Käytöshän kuuluu ikään, ja temperamenttinen lapsi, mitäs enää voi tehdä enempää?



Paras ja mukavin vastaus tähän aloitukseen on tuo, että puutut nätisti itse niihin tilanteisiin sen kummemmin meteliä tästä nostamatta, jos häiritsee eikä lapsen äiti sitä aina tee, tässä tapauksessahan hän siis jo tekee kaikkensa? Minä ainakaan en suuttuisi, jos omaa villikkoa 2.5-vuotiastani toisen lapsen vanhempi myös vähän valvoisi, jos ei oma silmä riitä joka paikkaan, kun näitä lapsia on enempikin kuin tuo yksi... Ja kertakomennukset kun ei riitä. Leikkihetkiä voi myös miettiä, milloin olisi paras hetki lasten yhdessä leikkiä, kun eivät ole väsyneitä tai nälkäisiä. Jos olette kylässä puolin ja toisin, niin voittehan rauhoittaa tilanteet tarjoamalla jotain välipalaa ja kyläillä niin, että lapset ovat virkeimmillään. Tai sitten lyhentää vierailuja, ja ohjata tekemisiä, etteivät tosiaan leiki yksikseen, vaan yhdessä teette jotain ja jos alkaa riehunta, niin keksitte jotain muuta uutta huomion kohteeksi, ettei mene pelkäksi tönimiseksi ja lelujen ryöstöksi. Ja pahimmat riitaleluthan voi aina piilottaa pois kyläilyjen ajaksi kokonaan. Kyllä sitten puolen vuoden-vuoden päästä taas leikit alkaa sujua paremmin ja sekin aika taas tulee joskus, kun mammat voi rauhassa vaan kahvitella ja lapset leikkii itse itsekseen.



Välttely ja karttelu kokonaan, ja mulkoilu, selän takana puhuminen, sekä välien katkaiseminen ja pilaaminen sekä lapsen äidin syyllistäminen huonoksi kasvattajaksi on inhottavinta, mitä voit tehdä.

Siitä että äiti tekee jo tarpeeksi kun toruu ja kieltää ja ettei enempää voi tehdä ja siitä että tuo käytös kuuluu ikään. Eiköhän äidin pitäisi katsoa myös että lapsi toimii kieltojen mukaan? Ei pelkkä kieltäminen auta, tuon ikäisen lapsen kanssa pitäisi TOIMIA. Itse käyttäisin seuraavia:

*Ennakointi, jokavaatii valitettavasti vieressä olemista ja leikkien seuraamista. Tällöin voi ehtiä väliin ennen kuin kiusaamista tapahtuu ja kun tilanne näyttää kehittyvän huonoksi, voi lasta ohjata oikeaan toimintaan tai keksiä aktiviteetteja.

*Tarvittaessa kielto (jos kiusanteko on ehtinyt jo tapahtua), jonka voi tietenkin pukea myös pyynnöksi ja lapsen ikään sopiva yksinkertainen selitys perään.

*kiellon toteuttamisen seuraaminen ja jos ei auta, niin leikistä pois vienti.



Tietenkään tuon ikäinen lapsi ei tahallaan kiusaa, mutta lapsen toiminta onkin aikuisen vastuulla.

Anniina76:

Hänen äitinsä kyllä toruu häntä ja käskee pyytämään anteeksi mutta mielestäni hän voisi olla ankarampi.

2,5-vuotias on vielä todella pieni, vaikka omaan lapseesi verrattuna saatat pitää häntä jo hyvinkin isona ja kehittyneenä. Serkkusi lapsi on juuri oppimassa puhumaan sujuvasti, harjoittelee kuivaksi oppimista, opettelee itse pukemaan ja riisumaan vaattensa sekä opettelee sosiaalisia taitoja leikin kautta.

Jos ajattelet tuota kaikkea ja todella yrität asettua lapsen asemaan, niin ymmärrät kuinka paljon asioita tuon pienen tytön elämässä tapahtuu. Hänen äitinsä opettaa omalla käytöksellään, mikä käyttäytyminen on hyväksyttävää ja mikä ei.

2,5-vuotias on vielä pieni vaippapöksy ja suosittelen sinulla ja lapsellesi paljon vuorovaikutustilanteita muiden lasten kanssa. Näin pystyt näkemään niin sanotusti " metsän puilta" ainokaisesi kanssa.

Seuraavalla kerralla kun näet serkkusi, niin kiitäpä häntä siitä, kuinka jämäkästi hän kasvattaa (-> rakastaa ja välittää) lastaan.

ja muutkin, jos lapsi siitäkin huolimatta, että äiti toimii täsmälleen kuten neuvoit, on edelleen tottalematon ja käyttäytyy ei toivotulla tavalla. Kaikille lapsille kun ei kasvatus tehoa yhtä helposti kuin toisille.

Ja tuossa jo muutamat muut äidit osasivat sen kauuniimmin sanoiksi pukea, että elämä sellainen lapsen kanssa todella hankalaa.

Kuvitelkaapa sellaisen lapsen äitiä ; elo lapsen kanssa kotonakin on rasittavaa, kun kaikesta pitää uhmata ja vääntää. Tämä henkisesti ja fyysisesti rasittunut äiti on todellakin " kahvipöytäterapian" tarpeessa, mutta kun lapsen kanssa ei uskalla lähteä edes perhekerhoon, kun viilipytyt jäävät jalkoihin ja muut äidit katsovatpaheksuen..... Ja sitten ihmetellään miksi äideillä on jokus paha olla. Ammattiapua voi hakea, sekä äidille ja lapselle, mutta sen saaminen voi olla kiven alla.

Ja ihan oikeasti paras apu olisi ymmärrys ja suvaitsevaisuus toisilta äideltä !

ja meistä jokainen opettelee omaa vauhtiaan kävelemään, puhumaan ja käyttäytymään ym. ... On surullista jos vanhemmat eivät aina muista tätä vaan alkavat syyllistämään lapsia ja vanhempia näistä kurjista tilanteista. TAI siis tilanteen " tekijöitä" eli lapsia jotka joidenkin mittapuun mukaan ovat ilkeitä ja vanhempia jotka ovat välinpitämättömiä. Meitä aikuisia on moneen lähtöön ja toimeen on useimmiten tultava. Tätä esimerkkiähän meidän pitäisi kai myös lapsillemme opettaa. Joskus jollain on huonompi päivä ja hommat menee pilalle niin käy kaikille joskus. Näin haluaisin opettaa omille lapsilleni. Jos yksi tai muutamat lapset saavat aina huonoa palautetta ja kieltoja olemisestaan ja tekemisestään niin helposti myös lapset ottavat käytöspoliisin roolin ja alkavat toimia sen mukaan mikä kuuluisi aikuisten tehtäväksi. En tietenkään tarkoita, että lasten kiusaamista, lyömistä tms. tarvii hyväksyä, päinvastoin! Mutta ehkä se mitä yritän sanoa, että on ikävää jos jo ihan pienenä leimataan tuhmaksi tai kamalaksi vaikka lapsi vasta opettelee elämäntaitoja.

Niin ja se, jos aina vain kielletään ja moititaan lapsi varmaan alkaa myös käyttäytymään tällä odotetulla eli negatiivisella tavalla. Kieltää saa ja pitää ja ryhtyä tarvittaessa myös eri toimenpiteisiin kieltojen toteutumiseksi, mutta kieltää ka kehottaa voi myös rankasti syyllistämättä niin lapsia kuin vanhempia.

Huh, tuntuu, että olemme kaikki samaa mieltä mutta emme vaan ymmärrä toisiamme =) Todellakin lapsi opettelee elämään ja kaikki tämä kuuluu siihen elämän opetteluun. Joku oppii kerrasta, joku tarvitsee useamman kerran oppiakseen. Mutta aina se, mikä on normaalia, ei ole silti sallittua.



Nythän ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi tästä lapsesta: hän on minulle hyvin rakas, aivan kuten äitinsäkin. Ja koska tämä tyttö on minulle läheinen, minulla välillä palaa pinna häneen (aivan kuten omaankin lapseeni). Miksi se ei ole sallittua, kun tälläkin palstalla äidit joilla menee hermot omiin lapsiin, saavat siihen muilta tukea? Turhautumiseni johtuu siitä, että vaikka minulla menee hermot, en voi sitä näyttää. Enkä ole uskaltanut puuttua torumisiin ja kieltämisiin. Syy, miksi pidän äitiä lepsuna on se, että hän ei ole johdonmukainen torumisissaan. Välillä torutaan ja välillä lapselle annetaan periksi. Moni on sitä mieltä, että minä voisin selittää lapselle meidän pelisäännöt. Se on hyvä idea ja minun täytyy kerätä siihen rohkeutta.



Olen samaa mieltä, että lapselle ei ole hyväksi kuulla vain EI, ÄLÄ jne. Siksi tämä tilanne onkin kaikenpuolin vaikea. Tyttö saattaa alkaa käyttäytyä tämän mallin mukaan ja toisaalta taas poikani saattaa huomata, että ahaa, tuolla tavalla saankin huomion itseeni.



Ehkä meidän aikuisten pitäisi paremmin koittaa tehdä ympäristö ja olosuhteet sellaisiksi, että tästä päästään eroon mm. huomioimalla lapset paremmin ja miettiä ruokailu- ja nukkuma-aikoja.