Vauvakin oppii valoisan asenteen

Meidän esikoiseen (3v) on ainakin tuntunut tehoavan se, että jos kaatu, lyö itsensä, tms. sitä ei jäädä murhetimaan (jos ei oikeasti satu pahasti). Normaalit puhallukset, pusuttelut ja taas menoksi. Jos aikuinen nostaa metelin jostain, niin asia korostuu lapselle liikaa. Esikoinen ei ole moksiskaan pienistä tälleistä. Tiedä sitten onko hyvä juttu sekään. Nimittäin jos joskus sattuu, eikä kukaan ole näkemässä, hän ei siitä erikseen kerro!



6,5kk ikäisen kuopuksen kohdalla en myöskään nosta meteliä, jos sattuu kolhaisemaan itsensä. Olen nimittäin huomannut, jos itse vaikka huudahdan kolhaisutilanteessa tai voivottelen, niin siitä vasta huuto alkaakin. Eli jos reagoin kolhuun ns. normaalisti, vauvakin ohittaa sen nopeasti.



Myös huumoria yritetään repiä vähän joka asiasta. Nauretaankin paljon yhdessä.



Lehden juttua en ole päässyt lukemaan, toivottavasti siellä on paljon hyviä vinkkejä! Ja laitetaan tänne lisää!

Vähän ahdistaa, koska itse tiedostan omaavani aika negatiivisen asenteen elämään, ja huomaan miksi, kun mietin kasvatustani. Juuri lapsuudestani se johtuu miksi odotan ja pelkään aina pahinta. Niin mut on vaan kasvatettu, ja siitä on vaikea päästä eroon.



Tuntuu vaikealta kuinka osaisin ylläpitää positiivisuutta lapsella kun itse olen perus-pessimisti. Aion kuitenkin yrittää parhaani, koska en toivoisi lapsestani samanlaista arkailijaa kuin itsestäni. Ja itseäni yritän kehittää myös, vielä se hieman onnistuu aikuisenakin.



Mieheni on suuri tuki tässä asiassa, hän kun on ihan päinvastaisen kasvatuksen saanut. Välillä vaan hirvittää että sen puolesta toisaalta menee näkemykset pahasti ristiin, miehen suunnittelema elämänmeno kun tuntuu välillä kovin holtittomalta tällaisen aina-varuillaan-tyypin mielestä..

Mutta yritetään. :)

Tällasia käytännön elämän vinkkejä ja muistutuksia tarvitaan. Oaisipa aina muistaa, että lapset on niitä avoimia, kirjottamattomia kirjoja, joilla ei oo pessimismi-painolastia harteillaan! Meikäläisellä vähän sama juttu kun Frimmyllä. Tarpeeksi kun on joutunut pettymään, on varmempaa ja "turvallisempaa" epäillä kaikkea jo etukäteen. Kylläpä kaikesta kielteisestä on niin vaikeeta päästä eroon, mutta lasten takia se kannattaa.

Kyllä meilläkin paljon nauretaan ja huumorilla mennään, mutta silti.. Nyt kun vielä esikoinen on alottelemassa koulutietä ja huomaan, että hänellä on itseään kohtaan melko kovia vaatimuksia. Tuli kyllä hiukan syyllinen olo, mutta niin se vaan menee, että virheistä sitä oppii. Monet vauva-lehden jutut antaa todella tärkeitä vinkkejä ja muistutuksia lapsien kasvatukseen ja heidän mallioppimiseen.

heh, jotenkin sitä vain ensin ajattelee ruoka-allergioita. Saattaapi hyvinkin johtua jostain pölyyn liittyvästä. Jännää nimittäin oli, että viimeksi oireet hävisivät nopsaan, kun helteet alkoivat!

Meni väärään paikkaan. Tälle palstalle kun kirjautuu, niin se heittää ihan eri sivulle, kuin millä oli...

Ja kyllä oli hyvä. Olen aina tiennyt, että olen paljon optimistisempi kuin moni muu. Mutta en ole koskaan osannut edes ajatella, että se vaikuttaisi niin paljon lapsiinikin.



Työelämässä pistää välillä ihan vihaksi, kun niin moni ajattelee vain negatiivisia asioita, eikä halua edes yrittää. Itse olen kantapään kautta oppinut, että etsin vastauksia mieltäni askarruttaviin asioihin niin kauan, että ne löydän. Tottakai se on aikaavievää, mutta kyllä siitä saa paljon itselleenkin.



Välillä on ihan pitänyt miettiä puistossa, että pitäisikö mun komentaa lastani useammin ja ankarammin, kun muutkin niin tekevät. Mutta tosiaan, miksi ihmeessä? Jos kaikki menee hyvin, niin ei ole mitään syytä varoittaa lasta jostakin. Tietysti pitää olla tarkkaan vahtimassa, mitä lapsi tekee, että pääsee apuun/väliin jos jotain onkin sattumassa tai on jo sattunut.



Yritän kyllä parhaani mukaan kehua lapsia onnistumisista ja auttaa yrittämään asioita uudelleen, jotka eivät sujukaan niin helposti kuin lapsi haluaisi. Mutta yhdessä asiassa ollaan menty takapakkia, enkä oikein tiedä miten päästäisiin eteenpäin. Nimittäin pukeminen. 2-vuotiaana lapsi puki itse, mutta nyt ei millään. Ja kun kysyy miksei, vastaus on: en osaa.



Nojoo, nyt ajattelen tätä asiaa vain isompien lasten kannalta. Vauvalla on sama juttu. Annan hänen tehdä kaikenlaista, ennen kuin puutun asiaan. Mitään kumoon kupsahtamista konttausasennosta kummempaa ei ole tapahtunut :).



Voisin laittaa optimismin piikkiin senkin, että meillä ei lukita kaappien ovia (paitsi ne, joissa on oikeasti jotain vaarallista: pesuaineita, teräaseita,...), lapsi saa käyttää kaukosäädintä, puhelinta ja kameraa, jos vain vanhempi on vieressä katsomassa mitä tekee. Mikään ei ole mennyt rikki - lapsikaan.

Tästä taas tulee mieleen, kuinka lähellä on kurin ja sallimuksen raja. Olenko sittenkin liian lepsu? Vauvan arteikkelin valossa voisinkin sanoa, että en ole lepsu vaan optimisti.



Optimismiin kuuluu mielestäni myös hymyily. Sen taidon unohdin itse reilut 10v sitten ja opettelen sitä taas. Kuinka piristävää onkaan, kun kaupan kassa tai vastaantulija hymyilee! Ja keneltäkäs hymyilyn oppii parhaiten: omalta lapseltaan! Lapsi kasvattaa aikuistakin todella paljon, monessa eri asiassa, kunhan vain aikuinen osaa pitää sydämensä avoinna.



Kirjoitelkaahan muutkin! Tämä on kyllä niiiin mielenkiintoinen juttu pohdittavaksi :).



Kiitokset artikkelista!