Tunnen epaonnistuneeni kasvattajana, koska poikani ei kayttaydy kuten muut paivakodissa/eskarissa, siis on mielestani liian " kiltti"

Meillä esikoistyttö on myös opettajien mukaan ns. liian rauhallinen ja kiltti. Hän on kyllä sujuvasanainen eikä loukkaannu kovin helposti. Mutta on itse sanonut ettei tykkää kiinniotto- ja tönimisleikeistä joten usein leikkii välitunnit itsekseen. On hänelle muutama hyvä kaveri joiden kanssa leikkii myös koulun ulkopuolella. Kuitenkin parikin opea on sanonut että hänen pitäisi olla " fyysisempi" ... Kotona kyllä joskus " riehuu" .



Mua vähän pelottaa mitä tuosta keskimmäisestä tulee, hän on myös rauhallinen (ja tähän asti kotona hoidettu) ja enemmän puhuvaa sorttia. Aina kun ollaan jossain paikassa missä paljon lapsia niin heti jos tulee riitaa niin meidän poitsu poistuu paikalta, ei vaan tykkää riidellä. Äh, ei nyt tietenkään ihan aina, se on selvä. Mutta siis hän ei ole tippaakaan sitä tyyppiä joka tönisi muita tms. Onneksi - vai onko se onneksi - välillä innostuu lapsiporukassa mukaan juoksemaan ja nauraa kyllä kovasti ja on sillä tavalla hyvin eläväinen mutta kun riidaksi menee niin sitten poika lähtee pois.



Kuitenkin nämä lapsoset kotona keskenään osaavat riidellä ja riehua että kai heillä on sitäkin potentiaalia.

tai kiusatun, vaan niin, että kaikki ymmärtää, ettei ketään kiusata ja kun jotain kiusataan, porukka puuttuu siihen.



Meillä ei ole tuosta kiusaamisesta kokemusta, mutta oma 3.5-vuotiaani on myös ns. kiltti lapsi ja joutuu havroin tappeluihin. Hän on kyllä ottanut paikkansa vähän pellenä ja humoristina. Eli rauhallinen lapsi, muttei mikään hiljainen tai huomaamaton. Huumorintaju ja äly hänellä on ollut aina hyvä. Tykkää myös muista lapsista ja tykkää käydä tarhassa. Tosin hän loukkaantuu välillä aika pienestä, muttei välttämättä näytä sitä siellä. Esim. kertoi kotona, että hän ei halua maalata tarhassa. Kysyin tietysti, että miksi? Ja vastaus oli, että: " X maalasi pippelin. Se oli tyhmää. Sanoin, että ei se nyt niin vakavaa ole (ja mietin, että voi ihme!:-).

Nykyään yleisenä ja ainoana tavoitteena ja ihanteena tuntuu usein olevan reipas ja aktiivinen lapsi. Ne lapset jotka viihtyvät omissa oloissaan, mieluummin välttelevät kahnauksia kuin muksivat takaisin eivätkä halua esiintyä joulujuhlanäytelmässä, koetaan ongelmaksi. Samaan aikaan korostetaan lapsen oikeutta kasvaa yksilöksi eikä tajuta että tuo ¿reippaiden¿ lasten hallitsevan aseman pönkitys rajoittaa niitä vetäytyviä paljon enemmän kuin vetäytyvien tukeminen rajoittaisi niitä reippaita. Enkä nyt tukemisella tarkoita että arkaa painostetaan reippauteen vaan juuri sitä, että katsotaan, ettei ketään syrjitä ja että kaikilla on esim. ulkona mahdollisuus tehdä sitä mitä haluaa, oli se sitten kivien järjestelyä tai hippaa.



Minusta sinun kannattaa nyt ensinnäkin itse hyväksyä se, että poikasi ei varmaan koskaan tule olemaan se luokan suosituin jätkä. Hän ehkä väistää aina niitä remuajia eikä häntä pyydetä mukaan joka takaa-ajoleikkiin. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, kunhan poika itse ei siitä kärsi. Pojan itsetunto pitäisi saada niin hyväksi, että hän kestää sen että on ehkä joskus vähän ulkopuolinen. Toisaalta ihan ryhmän ulkopuolelle ei ole hyvä jäädä - tähän voisi varmaan pyytää apua ohjaajilta. Varmasti hekin joskus jakavat lapsia esim. pienryhmiin ja silloin voisivat varmaan katsoa että poikasi pääsee itselleen sopivaan ryhmään.



Yksi tai kaksi hyvää kaveria olisi myös hyvä olla; olisiko eskarissa joku jonka voisitte kutsua teille tai johon tutustumista voisitte muuten tukea? Varmasti siellä on muitakin poikia jotka tykäävät myös rauhallisemmsita leikeistä, kunhan ovat kaverin kanssa kahden. Jokin harrastuskin voisi olla hyväksi, mieluummin sellainen jossa ollaan muiden kanssa mutta jossa kaikki on samanarvoisia. Partio ehkä, tai uimakerho tms. mutta ei jalkapallo tai jääkiekko, ellei poika ole niissä oikeasti aika hyvä.



Meidän esikoinen oli kotona 6-vuotiaaksi ja pidin häntä aina ujona ja arkana lapsena, jolla voisi olla vaikeuksia sopeutua joukkoon. Meillä kävi kuitenkin hyvä tuuri sikäli, että eskariryhmä otti pojan avosylin vastaan ja ihan alussa hänen suosiostaan jopa vähän kilpailtiin. Se taisi vapauttaa poikaa uskomaan itseensä ja hän puhuikin kovin innokkaasti ¿uusista kavereistaan¿. Nyt hän on ekaluokkalainen ja nauttii kaveriporukassa olemisesta ja reuhaamisesta (hän on kyllä aina tykännyt fyysisestä mittelystä ja liikunnasta, mutta nuorempana ei juuri harrastanut sitä muiden kuin isänsä kanssa...) Ei se kotihoito siis välttämättä pahasta ole, vaikka saattaakin varmaan hidastaa ryhmään sopeutumista joissain tapauksissa.

Kent, minusta tuntuu juuri samalta!



Ja eskarista olen kutsunut lapsia meille leikkimään ja poika on ollut muilla. Hänellä on kavereita siellä, mutta ryhmässä siellä toimitaan ja siinä hänellä ei tarpeeksi " kovia kyynärpäitä" . Hän ei tosin myöskään osallistu sitten hölmöyksiin. Poika kyllä tykkää riehua, mutta tosiaan katsoo ensin ennen kuin menee mukaan. Mutta kahakoissa lähtee takavasemmalle - no näinhän olemme opettaneet. Sosiaalisissa tilanteissa poika ei siis mene riittävän reippaasti mukaan. Eskarissa se meno tuntuu olevan aika paljon vapaampaa kuin koulussa ja kyseessä on vielä ryhmä mihin on integroitu kolmasosa erityislapsia (ja vaikka meno on saatu pidettyä rauhallisena, niin lapset ovat osa kyllä aika " pitelemättömiä" ).



Itse asiassa poika on motorisesti ihan ok kehittynyt ja juuri luistelu sujuu hyvin ja on kiinnostunut jääkiekosta- siellä käy myös ryhmästä yksi mielestäni ainoa melko mukava poika (joka joutui kiusatuksi syksystä - nyt ihailee ja tottelee yhtä toista poikaa ja hakee tämän seuraa, joka yrittää sitten vuorostaan tiputtaa poikaamme porukoista pois- lähinnä siksi että poikamme on tämän pojan isoveljen hyvä kaveri ja isoveli sitten kohtelee pikkuveljeään huonosti ->eli siis aika soppa ja kertoo lasten sosiaalisesta verkostosta, minulla menee pää vain pyörälle). Partio tuolle pojalle tuntuisi aika kaukaiselta ajatukselta. Harrastukset kuitenkin otetaan kuvioon sitten vasta koulun myötä. Nyt yritämme selvitä jotenkin tästä muusta.

Meidän lapset ovat myös hyvin kilttejä koulussa ja päiväkodissa. Keskimmäinen jopa hivenen ujo. Kotona saavat purkaa patoutumiaan ihan tarpeeksi riehumallakin...

Niin, ei meidän eskarissa ainakaan ollut sallittua tuuppia toisia penkeillä. Opet kyllä järjestivät lapset paikoilleen, ja ojensivat, jos lapset alkoivat riehua liikaa tai kiusata toisiaan.

Poika selvisi ihan hyvin eskarista vaikka oli lähinnä vain yhden kaverin kanssa. On nyt jo reipas tokaluokkalainen ja ekan luokan aikana koko luokan pojat ikään kuin ajautuivat yhteen ja toimivat aika kivasti keskenään.

Opettajalle kyllä suuri kiitos, sillä hän jaksoi tosissaan paneutua luokan asioihin ja ihan tietoisesti loi sellaista me-henkeä oppilaisiinsa.

Minäkin olen opettanut, että toista ei satuteta vaan mennään tilanteesta pois. Mielestäni eskarin ohjaajien pitäisi pitää joukot jonkinlaisessa järjestyksessä ja valvoa hyvien tapojen noudattamista, jne...

Tsemppiä vaan. Kohta lapsesi pääsee kouluun...vai tuleeko eskariryhmä kokonaisuudessaan samalle luokalle?

Eli sitten valinnanvaraa kavereissa on enemmän ja ryhmän muutoksen myötä voi tulla uusia kaveriryhmittymiä, kuten myös ongelmia. Toivoisin että poikamme ei olisi niin altavastaaja ekalla luokalla kaveriryhmien muodostamisessa. Näyttää kuitenkin hieman pahalta.

minua juuri kummastuttavat nuo kommentit koulusta että pitäisi olla fyysisempi. Ilmeisesti se sitten tarkottaa että pitäisi osata töniä ja riehua, koska kyllä meidän tyttö tykkää juosta, ja pelaa kerran viikossa sählyä ja on mielellään leikkipaikoilla purkamassa energiaa. Taaperomme samoin. Eli ihan samat " ongelmat" kun teillä...

Hän on kotona kasvatettu, vaikka menikin hoitoon 1-vuotiaana.



Poikamme oli perhepäivähoidossa eskariin asti, jossa sitten tulikin ongelmia toisten poikien kanssa. Jouduin saomaan pojalleni, että jos toinen tulee lyömään niin saa lyödä takaisin. Korostin kuitenkin, että en halua kertaakaan kuulla tädeiltä, että hän on lyönyt ensimmäisenä. Kun poikani sai luvan lyödä puolustaakseen itseään, johan rupesi pärjäämään porukassa. Tämä on valitettava juttu, mutta pojat toimivat juuri näin. He hakevat fyysisesti paikkansa ryhmässä.. Eli minäkin tavallaan olin toiminut väärin, kun olin aina painottanut, että keneenkään ei saa pahalla koskea missään tilanteessa. Nyt poika on jo koulussa, eikä ongelmia ole. Hän ei lyö ketään, mutta puolustautuu tarvittaessa. Toisin mitään kahakoita ei ole ollut ja kavereita on paljon. Hän on itseasiassa pidetty kaveri.

mutta iitseasiassa taitaa olla aika jarkeenkaypa juttu. Tyttomme itkee heti jos hanta lyodaan ja jaa holmona seisomaan paikalleen.Eli ei lahde pois. Ei varmasti itke kipua vaan pettymystaan toiseen lapseen. Nain olen asian tulkinnut. Talla Hollanissa lapset kasvateaan yleisesti puollustmaan itseaan. Eli toni ja lyo takasin jos joku tekee niin ja se on ollut itselleni aika kova paikka sulattaa. >Toisaalta tuo edellinen kirjoittaja sai minut miettimaan asiaa...En halua lapsestani kuisattua ja yksinaista.

Jos yhtään lohduttaa ystäväni psykologin ja psykiatrin lapselle kävi juuri samoin. Ja se jos kuka, oli täydellisesti kasvatettu.



Lapset ovat pienenä kaoottisia, ilkeitä ja itsekkäitä. Mun lelu, et ota. Mun äiti, et mee sen syliin. Jos lapsi ei opi toimimaan näiden herttaisten pikkuilkiöiden kanssa, lopputulos voi olla juuri se, että lapselle epäloogiselta tuntuva itsekkyys on kamalaa.



Aikuinen on looginen, toimii lähes aina ennakoitavissa olevan järkevästi. Ottaa aina huomioon ja ajattelee paljon lapsen hyvää. Toinen lapsi tai varsinkin ryhmä on lapsellinen, omaa etua ajava ja suoraan sanoen hemmetin ilkeä.



Olen sitä mieltä, että tarhan tehtävänä sosiaalinen kasvattaminen toimimaan muiden lasten kanssa ryhmässä on yksi tärkeimmistä tehtävistä mikä tarhalla on. Sen takia suosittelen lasten laittamista tarhaan 3-vuotiaana. Tyttäreni tarhassa huomaa jo nyt (3v.) klikkejä, sorsimista ja valtataisteluja. Se on sydäntä särkevää, mutta lasta ei voi eikä saa liikaa suojella siltä. Lasten oikkujen kanssa toimimaan oppiminen tarvitsee kasvamista, että lapsi opejen avustuksella toki oppii toimimaan muiden oikkujen kanssa.

lähtee edelleen yleensä pois tappeluista. Juuri eilen hän kertoi että yksi toinen poika oli hänet tönäissyt maahan ja lyönyt mahaan. Meidän poika oli kuulemma livahtanut alta pois ja mennyt kertomaan opettajalle, joka torui tuota lyöjää. Ja se siitä, sen jälkeen poikani oli palannut leikkimään muiden kavereidensa kanssa, eikä tapaus tuntunut häntä kovin paljon vaivaavan.



Mutta ehkä se ero meidän pojan ja joidenkin teidän lastenne välillä onkin fyysisyydessä yleensä, ei niinkään siinä lyökö takaisin? Meidän poika kun kyllä painii kavereidensa kanssa ja osallistuu nujuleikkeihin yleensä mielellään. Tämä taas johtuu varmaan suuresti isästään, joka on aina painiskellut poikien kanssa ja reuhannut niin, että minua usein jo hirvittää. Olen jopa naputtanut miehelle siitä, että ei pitäisi riehua niin holtittomasti etenkin kun jotakuta yleensä aina ennen pitkää sattuu, mutta ehkä mies onkin tehnyt hyvän teon. Meidän pojat on tottuneet hyväntahtoiseen nujuamiseen, ja siihen että joskus siinä tuoksinassa vähän kopsahtaa.



Toisaalta meidän poika on sen verran sisukas ja äkkipikainenkin, että uskon että jos hän ei olisi päässyt alta pois, hän olisi lyönyt takaisin ihan ilman minun ohjeitanikin. Ja silloin tuo toinen kaveri olisi tietysti myös lyönyt takaisin, ja käynnissä olisi ollut täysi tappelu. Minusta tilanteesta irrottautuminen on siis edelleen ihan pätevä ohje, kunhan se ei ole pakenemista, siis ei " juokse karkuun" vaan " tuuppaa lyöjä kauemmas ja mene joko muiden kanssa leikkimään tai kertomaan aikuiselle" . Aikuisten homma on sitten pitää huoli siitä, että tuollaiset tapaukset jäävät yksittäisiksi ja ettei ketään jätetä porukan ulkopuolelle ilman omaa syytä.

Opettelemme pojan kanssa pitämään puolensa. Nyt osaa jo " kiristää" kavereita ja jutella " luottokaverien" kanssa ja kysyä neuvoa. Lisäksi poika sai osittain itseluottamustaan takaisin, kun totesi itse minulle että hän on kivempi kaveri kuin sellainen, joka ei käyttäydy toisia kohtaan aina kivasti. Tämä on minusta pojalta erinomainen huomio. Myöhemmin kaverien kanssa ei välttämättä olekaan haluttu kaveri sellainen, joka kohtelee toisia huonosti, vaikka ulkoisesti tälläisellä kaverilla voikin olla erittäin hyvä " status" poikajoukossa (sisäisesti tälläisellä lapsella ei aina välttämättä kuitenkaan mene hyvin).



Mitään " suosittua" kingiä pojastamme en edes halua, mutta haluaisin hänestä reilun kaverin, jolla on MUKAVIA kavereita ja seuraa. Luulen että nyt esikoulussa ja koulun alkutaipaleella lapsen pitää oppia puolustamaan itseään " kovillakin keinoilla" , nyt opettelemme tätä. Yläasteella viimeistään (usein kai näkyy jo ala-asteella) kai tulee ikä kun muodostetaan laumoja, joissa on " kingi" , silloin on varmasti tärkeää että pojalla on jonkinlainen mahdollisuus pärjätä tässä porukassa (ja tässä me aikuiset yritämme auttaa ja ymmärtää pojan paineet).



Sen jälkeen elämässä ovatkin sitten varmaan muut arvot vallalla. Lopputuloksen näkee sitten vasta paljon paljon myöhemmin.



Ja mitä tulee tuohon " nujuamiseen" , niin poika harrastaa sitä kavereiden kanssa joihin luottaa (ei haittaa vaikka kaveri on puolta isompi tai paljon vanhempi), silloin vetäytyy kun joukossa on poika joka saattaa suuttuessaan alkaa potkimaan yms. oikeasti vahingoittamaan. Myös minä olen lukenut jo Sinkkosen kirjan, enkä väittäisi että ongelma on pojassamme (joka on opeistani huolimatta jotenkin niin poikaa), vaan ongelma on kyllä minussa, joka olen ollut liian idealisti kasvattaessani pojastani " kiltin" ja nyt vähitellen huomaan tyhmyyteni. Nyt sitten alamme muuttamaan tilannetta, kyllä tuo poika nopeasti " oppii tavoille" toisten lasten joukkoon.

Onkohan meillä sitten vain ollut niin erinomainen tuuri, että kohdalle on sattunut tavallista mukavampia lapsia ja parempia hoitajia, kun en ole koskaan kokenut tarvetta opettaa lastani lyömään takaisin, jotta hän pärjäisi päiväkodissa tai koulussa? Puolensa pitäminen on eri asia, esim. sitä että ei tarvitse antaa lelua pois vaikka joku sitä yrittää ottaa tai että ei tarvitse aina tehdä mitä toinen käskee. Siinäkään en koe ongelmaksi, jos lapsi antaakin sen lelun tai myöntyy toisen ehdotuksiin - joskus se on se fiksumpi joka väistää... Niihin porukoihin joissa tapellaan ja alistetaan erilaisia en edes haluaisi lasteni pääsevän mukaan - ja ainakin meidän ympäristöstä löytyy paljon vanhempia ja lapsia jotka ajattelevat samoin.



Minusta on hirveän surullista, jos koet että sinun pitää nyt luopua ihanteistasi, että lapsi pärjäisi tässä kovassa maailmassa. Minä kun olen päättänyt että jotta tämä maailma ja ihmiskunta pysyisi edes jotenkin inhimillisenä, minun täytyy pitää kiinni omista ihanteistani ulkopuolisista paineista huolimatta. Se tarkoittaa valitettavasti lasteni kannalta mm. sitä että he eivät voi koskaan päteä pleikkarilla tai Pokemon-korteilla; he jäävät joskus ilman ilmapalloa, koska en anna heidän etuilla jonossa; ja ehkä heiltä jää jokin status saavuttamatta, koska en aio hyväksyä lyömistä kuin äärimmäiseksi itsepuolustukseksi. Uskon kuitenkin että jos poikien itsetunto on hyvä ja he ymmärtävät, mistä nämä säännöt johtuvat, se ei heitä vahingoita ja heistä tulee parempia ihmisiä aikuisena. Ja maailma pelastuu :-)

Itse asuinalue meillä on kiva rauhallinen pientaloalue, tuuri vaan on ollut huono. Muutimme tänne juuri siksi että koulu on pieni ja päiväkotikin on todella hyvä (no tämä käsitys on muilla paitsi niillä vanhemmilla joilla lapset on integroidussa erityisryhmässä, mutta tätähän en tiennyt etukäteen) ja alue sopivasti " lapsen kokoinen" .



Poikamme käy eskaria, jonne on integroitu erityislapsia, joista useampi kiusaa, lyö yms. Lisäksi sattumoisin pari näistä on kuitenkin omalta alueelta ja tulee samalle luokalle kouluun- en tiedä erityisdiagnoosista- veikkaisin käytöshäiriöitä. Lisäksi ongelmia tuottaa yksi veljespari lähes naapurissa, joilla on vapaa kasvatus ja joista ei pääse eroon, koska liikkuvat kaikkialla vapaasti ja kaverisuhteita ilman heitä on vaikea päästä muodostamaan. Toinen veljeksistä on samassa eskariryhmässä ja " käyttää valtaa" eskarin " normaalilapsiin" (joihin tämä veljeksistäkin kuuluu). Normaalilapsia eskari-ikäisistä pojista on vain 4, jolloin tuo pienemmän veljeksen toisten dominointi onnistuu hyvin, varsinkin kun yksi näistä " normaalilapsista" joutui jo syksystä yhden " erityislapsen" kiusaamaksi ja nyt ihailee tätä dominoivaa lasta, lisäksi on yksi ihan kiva poika, mutta jonka vanhempien kanssa on vaikea pitää yhteyttä, koska heillä nyt eroprosessi ja lisäksi siis meidän poika. Eskarissa eivät usko tilannetta, vapaa-aikana samalla alueella tiedän jo kaksi muuta äitiä itseni lisäksi, joilla ollut ongelmia noiden veljesten kanssa. Jostain syystä poikamme on kuitenkin näistä veljeksistä isoveljen hyvä kaveri ja siksi pikkuveli taitaa nokkiakin meidän poikaa (no isoveli on kyllä kiusannut pienempää veljeään ja nyt pienempi harrastaa samaa muille)-> tästä siis syntynyt soppa, joka heijastuu meihin. Näitä kahta ongelmakäyttäytyvää erityislasta (toisella myös kotona ongelmakäyttäytyneet veljet) ei ole paljoa vielä vapaa-aikana näkynyt, mutta tulee varmasti näkymään iän myötä. Heidän kanssaan pojan on kuitenkin pystyttävä toimimaan päivittäin myös jatkossa.



Valitettavasti tämä on meidän todellisuutta. Siinä kyllä joutuu luopumaan osasta ihanteistaan, jos haluaa lapsen selviytyvän. Onhan alueella mukaviakin lapsia ja vanhempia- varmaan suurin osa, mutta valitettavasti nämä ovat sitten hitusen eri ikäisiä tai lapset ovat toisessa " normaalilasten" eskariryhmässä (jossa kokopäivähoidossa) ja poikamme tietenkin ikävä kyllä tuossa integroitujen erityislasten ryhmässä. Siinä ei paljoa seuraa valikoida.



Taitaa vaan nykyisin lukemani mukaan käytöshäiriöt ja ongelmat lapsilla lisääntyä, lisäksi kunnat integroivat näitä lapsia mielellään normaaliluokille. Lisäksi on näitä normaalilapsia, joilta puuttuvat " rajat" ja käytös ei kovin kivaa. Tämä asettaa omat vaatimuksensa lapsille ja olen vihdoin kai " herännyt todellisuuteen" - idealismilla ei tee paljoakaan mitään. Tietysti puolustan tietynlaista rajoja ja hyvää käytöstä- mutta täytyy kyllä löysentää tästä omaa käsitystään ja opettaa poika pärjäämään. Kyseessä on kuitenkin nyt ihan eri ikäinen, kuin jotkut 3v ja kyseessä ei ole enää lelun ottamista toiselta kädestä.

... jokainen isä tai äiti toivoo, että hänen lapsensa päivät täyttyisivät riemuisasta yhdessäolosta tai, että hänen lapsensa olisi joukossaan suosittu, joskus jopa suosituin. Meitä jokaista vanhempaa myös kalvaa toisinaan se ajatus, entäpä jos asiat eivät olekaan niin? Ja ainahan ne eivät myöskään ole.



Itsellämme on noin 3-vuotias tytär ja useat vanhemmat ovat sanoneet minulle, että kaverisuhteilla on merkitystä vasta kun lapsi tulee eskari-ikään ja vasta silloin voi nähdä aavistuksen siitä kuinka kivikkoiseksi lapsen yhdessäolo muiden lasten kanssa muodostuu. Karikoita on kuitenkin luvassa jokaisen lapsen elämään, joillekin enemmän ja joillekin vähemmän. Totta vai tarua?



Lapsemme entisessä tarhassa oli muutamana viimeisenä viikkona sellaisia päiviä ja tilanteita, että itsekin pohdin kovin miten hän yleensäkin mahtaa pärjätä ¿kovapäisimpien¿ hoitolasten joukossa (sillä näit aina löytyy tarhasta kuin tarhasta). Tytär on osoittanut voivansa leikkiä niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa mutta oli päiviä kun häntä oli lyöty kasvoihin, oli törmätty kirjan kanssa suoraan kasvoihin, oli otettu kontaktia joista oli näkyvillä mustelmia?



Emme tavanneet iltaisin lapsemme hoitajia ja siksi yritimme kysyä häneltä itseltään, miten päivä oli mennyt? Ilmeni, että ryhmässä oli lapsia, jotka löivät toisia lapsia. Kerran soitin tarhaan asiasta ja sain sen käsityksen, että lyömiseen liittyvät tilanteet ovat hallinnassa mutta mitä minä siitä tiedän miten hallinnassa?



Lapseni päivä tarhassa on minulta täysin pimennossa ja jos jonkun hoidettavan lapsen ¿ongelmakäyttäytymistä¿ ei haluta vatvoa tarhan suunnalta avoimesti ¿ niin vatvomatta se myös jää. Epäilys lapseemme kohdistuvasta lyömisestä tms. vaikutti kuitenkin ajatuksiini ja huomasin seuraavani hänen toimiaan muiden lasten kanssa tarkemmin.



Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin huoli hänen hyvinvoinnistaan mutta toinen oli se, että emme halunneet hänen ryhtyvän itse lyömään tai ottamaan oppia siitä, että lyömällä tai potkimalla tämä elämä eletään. Voin olla aika naivisti tässä mutta minusta aikuisten tehtävä on puuttua asiaan, väkivalta ei ratkea väkivallalla.



Tytär oli kuitenkin iloinen, eikä vastustele päiväkotiin menemistä, jos olisi ¿ niin varmasti se olisi vaikuttanut meidän vanhempien reaktioon toisella tavoin. Pohjana tässä on, että olemme ajatelleet, että hän kyllä pärjää. Olemme painottaneet hänelle, että jos joku lapsi on ilkeä, haukkuu toisia tai lyö tai potkii ¿ tulee aina pyytää aikuinen paikalle. Jonkun verran tämä on toiminut ja tätä linjaa pyrimme myös vahvistamaan. Yritämme myös opettaa häntä, että yhdessä leikkiminen on tärkeää. Toista lasta ei saa jättää ulkopuolelle. Nämä ajatukset ovat ehkä pisara meressä mutta ne ovat meidän, hänen vanhempiensa arvoja ja ne haluamme myös hänelle siirtää.



Toisaalta joskus näin aikuisten maailmaa katsoessani, ajattelen kuinka hullunkurisia asioita tyttärellemme välitämmekään. Eihän elämä tunnut sujuvan meiltä kaikilta aikuisiltakaan hyvän yhteiselon merkeissä. Ns. näennäisen hyviään elinympäristöömme piiloutuu kyräilyä naapureiden tai työkavereiden kesken, eivätkä monet meistä halua olla tilapäisissä tilanteissa missään tekemisissä itselleen vieraiden ihmisten kanssa. Toisinaan arvostelemme muiden aikuisten käyttäytymistä tuon tuostakin hyvinkin kepein perustein.



Elä tässä nyt sitten ihmisiksi. (¿;)