Miksi keskenmenoista vaietaan?
Moi!
Lyhyesti tarinani: yritimme lasta 1,5 vuotta mieheni kanssa. Kolme viikkoa sitten sain tietää olevani raskaana. Olin onneni kukkuloilla. Pari päivää sitten alkoi kuitenkin verenvuoto ja kovat kivut. Lääkäri totesi ultraäänellä keskenmenon.
Olimme ehtineet kertoa läheisimmille ja mies oli möläyttänyt parille kaverillekin. Keskenmeno oli meille outo ja vieras asia, emmekä tiennyt siitä mitään. Olin yllättynyt kuulemaan sairaalassa, että joka viides tai jopa joka neljäs raskaus päättyy keskenmenoon alkuvaiheessa.
No, sitten eilen alkoi tekstiviestirumba niille, joille olimme kertoneet. Laitoin miehen asialle, koska en halunnut jutella kenellekään. Monelta tuli ihme kyselyjä, että mites se nyt noin keskeytyi?! Ikään kuin me tiedettäisiin. Yksi alkoi selittää miehelleni, että ei kai se vaimo ole juonut aspartaamia, kun näki dokumentin tv:ssä, missä kerrottiin, että se voi aiheuttaa keskenmenon. Mies vastasi, että yhtään pisaraa makeutusainetta ei vaimo raskausaikana ole kehoonsa laittanut. Alkoi ketuttamaan tuo ihmisten kysely mun elämäntavoista, kun juuri oli sairaalassa sanottu, että mitään mitä olen itse tehnyt ei ole voinut aiheuttaa keskenmenoa. Ymmärrän, että ihmiset olivat pettyneitä, niin olin minäkin, mutta syyllistäminen siitä ei auta, eikä tuo sitä alkiota takaisin.
Sitten onneksi oli niitäkin läheisiä, jotka viestin saatuaan kertoivat, että ymmärtävät, kuin ovat itsekin kokeneet keskenmenon. Näitä naisia oli yllättävät monta. Ymmärrän, että se on monelle tosi kipeä ja arka asia, mutta en ymmärrä miksi sitä hävetään. No, ehkäpä juuri noiden joidenkin tietämättömien syyllistyksen takia. Mutta naisena haluan itse nostaa leukani ylös ja latoa faktat pöytään. Keskenmenot ovat yleisiä, niitä tapahtuu monille, se kuuluu elämään. Yksikään nainen ei ole "selitysvastuussa" kenellekään, joka asiassa nostaa syyttävän sormen.
Satuin katsomaan juuri dokumentin Beyoncén elämästä (Life is but a dream). Siinä Beyoncé kertoo keskenmenostaan, joka hänellä oli kaksi vuotta ennen kuin sai esikoisensa. Asia tietysti kosketti sen verran läheltä just nyt, että itkin ihan täpöllä. Täytyy nostaa hattua Beyoncélle, varsinkin kuin tietää miten tarkka hän on yksityisyydestään, kun halusi kertoa tuon tarinansa.
Mitä ajatuksia ja kokemuksia teillä on keskenmenosta?
Kommentit (14)
Itselläni on takana yksi keskenmeno, joka tapahtui vuosia sitten ollessani vasta vähän päälle parinkymmenen. Rankan asiasta teki se, että edes silloinen kumppanini ei tuntunut ymmärtävän, miten kipeä asia tuo minulle oli. Olin pitkään itkuinen. Päiväkirjaa kirjoittamalla purin asiaa. Yhdelle ystävälleni ja mummolleni yritin puhua tuskastani, mutta mummoni sanoi puolihuolimattomasti loukkaavan kommentin, josta pahoitin mieleni vain lisää. "No ehkä se on ihan hyvä vaan ettei sitä vauvaa nyt tullut." Jos tuon oli tarkoitus olla lohduttava kommentti, niin ei kyllä todellakaan lohduttanut, vaan pahoitin mieleni todella syvästi. Ystäväni kanssa purin asiaa, eikä hänkään ihan täysin ymmärtänyt mitä käyn läpi, kun vertasi että minun keskenmenoni ei ole yhtä paha kun jollain toisella voi olla. Itselle se oma keskenmeno on kuitenkin aina henkilökohtainen ja voimakas kokemus. Voihan sitä toki yrittää ajatella että "tilanne voisi olla huonompikin," mutta se ei tuo menetettyä alkiota/sikiötä takaisin. Ensin olet ollut raskaana, ja yhtäkkiä et sitten enää olekaan. Sekin oli minulle kova pala silloin. Kun kävin kohdun tyhjentymisen jälkeen lääkärintarkastuksessa ja kerroin pahasta olostani, niin lääkäri sanoi että itse asiassa keskenmenot ovat todella yleisiä. Ja että melkein jokainen nainen jolla on 3-4 lasta, on kokenut vähintään yhden keskenmenon. Asian yleisyys yllätti minut. Tässä samassa rytäkässä selvisi, että äitinikin oli saanut yhden keskenmenon. Koskaan aiemmin hän ei ollut puhunut asiasta. Onko tämä vaan ihmisille niin kipeä ja ehkä syyllisyyttäkin aiheuttava asia, että siitä halutaan vaieta? Itse uskon vertaistuen voimaan, ja on hienoa että täällä on aloitettu rohkeasti keskustelu tästä aiheesta. Kiitos siitä! :)
Ihmettelen, miksi keskenmenoja salaillaan. Ne ovat todella yleisiä. Sain keskenmenon alkukesästä ja olin sen takia 1,5 päivää töistä pois. Ekasta puolikkaasta päivästä sain saikkutodistukseen merkinnän "alavatsakipu" vaikka sanoin että voi laittaa keskenmeno. Olisin halunnut oikean syyn näkyviin kun nuo vatsakivut on useilla niitä motivaatiokipuja enkä halunnut että mulla olisi joku ongelma töissä. En kertonut raskaudesta kuin miehelleni ja keskenmenosta sai tietää esimieheni sekä yksi hyvä työkaveri. Jos keskenmenoista puhuttaisiin enemmän se olisi mielestäni hyvä juttu, koska tuntuu että monet luulevat sen tapahtuvan vain heille. Itseäni keskenmeno harmitti vietävästi koska se tietenkin siirsi mahdollisen raskuden pitkälle tulevaisuteen, mutta toisaalta järkeistin asian niin etten esim. masentunut asiasta. Monille aikaisenkin vaiheen keskenmeno tuntuu olevan todella vaikea paikka, siinäkin tapauksessa etä lapsia olisi ennestäänkin, joten voi olla että siksikin vaietaan. Moni pitää alkiotakin lapsenaan, joten voi olla vaikeaa puhua sen kuolemasta
Hei Jonsteri ja muut. Otan osaa suruunne.
Itsekin tuulimunan kokeneena mietin aikoinani aivan samaa, että asiasta todella vain vaietaan ja itsekseen saa kärsiä. Neuvolan tuki loppui kohdallani päivälleen siihen, kun kaavinta oli suoritettu, vaikka tukea olisin kaivannut juuri silloin eniten. Saikkua oli turha odotella. Olinhan odottanut vauvaa yksitoista viikkoa, ja sitten hups, enpä ollutkaan enää odottava äiti.
Luulenpa, että suuri syy siihen, miksi asiasta vaietaan on katsomuksellinen: toisten mielestä raskauden alkuaikainen alkio ei ole vielä vauva ollenkaan joten menetyskään "ei voi olla" suuri, ja äidiksi ja isäksi tullaan vasta kun vauva on putkahtanut maailmaan. Itse ajattelen asiaa täysin päin vastoin, eli mielestäni kun raskaustesti näyttää plussaa, alkaa vanhemmuus. Eli koen, että menetys on iso, jos raskaus (alussakin) menee kesken.
Itseäni edelleen loukkaa, ettei tuulimunaraskaus ystävän mielestä (hän on äiti itsekin) ollut "oikea raskaus" ollenkaan: odotan kolmatta, ja edelleen hän kysyy, eikö se ensimmäinen ollut jotenkin erilainen. Ei ollut. Minun olisi pitänyt jotenkin muka huomata asia, mikä on täysin mahdotonta. Samapa se, raskaus alkoi ja jotain meni vikaan. Ei siihen voi vaikuttaa.
Paljon jaksamista surua kohdanneille
Hei,
Täälläkin keskenmenon läpikäynyt. Tapahtui viikolla 12+, mutta emme olleet vielä kertoneet onneksi juuri kelleen. Minusta oli ihanaa kertoa olevani raskaana, mutta jotenkin pelkäsin asian vatvomista jos raskaus keskeytyisi. Siksi päätimme odottaa ja kuinka kävikään. Ihmettelen myös miksi ihmiset kysyvät syytä. Eihän se herranjestas olisi tapahtunut jos siihen olisi voinut itse vaikuttaa.
Tsemppiä teille jaksamiseen <3 Täällä yritetään myös toipua.
Olen aloittanut blogin aiheesta, missä käsittelen keskenmenoa ja haaveileen tulevasta. Käykää kurkkaamassa.
Neiti syyskuu, kiitos tuosta blogistasi! Luin sen kyynelsilmin. On oikeasti ihan järkyttävää, että olet noin kauan joutunut kärsimään tuosta keskenmenosta ja sen jälkeisistä vuodoista ja kivuista. <3
Koen itseni siinä mielessä onnekkaaksi, että mulla tyhjennys tapahtui luonnollisesti ja nopeasti ja saatiin heti kättärin lääkäriltä lupa alkaa yrittämään uudelleen. Mulla raskaushormoonit laski nopeasti ja vuotoa tuli 2-3 viikkoa. Seuraavan menkat oli jo normaalit ja kovasti yritetään tässä uudelleen. Nyt on piinaviikot juuri meneillään.
Mun elämä murentui kättärillä siihen, kun lääkäri sanoi, että sikiötä ei näy, vaan jäljellä on vaan tyhjä repsottava pussi. :'( Ne sanat on jääny kummittelemaan mun päähän ja tiedän myös, että ne tulee varjostamaan tulevia raskauksia. Mua auttoi paranemisessa se, että asiasta sai puhua. Oon muusikko, joten sävelsin kappaleen tuosta menetyksestä ja se auttoi, kun sai itkeä laulun tekstin läpi tehdessäni sitä. Biisi taitaa jäädä pöytälaatikkoon, mutta mulle sen rustaamisesta oli iso apu.
Täältä iso halaus ja kiitos sulle, kun jaoit tarinasi! <3
Hei! Olhaan tuttuja Kuukausipinoista. Joskus taisin kevhällävähän itkiä keskenmenojani palstalla mutta nyt haluaisin vain keviästi kirjotella mukavia.
Olen ennen esikoistani saanu 5 keskenmenoa, 4 niistä vkoilla 10-12. Yksi meni pidemmälle (vko16) ja ultrassa lääkäri sanoi tuhahtaen, "nythän se selvis miksi se on niin pieni. Eihän se ees hengitä." Sillon loppu usko jumalhan ja mureni koko elämä, mieskin lyyhistyi kasaan, Näytöllä näkyi pieni nukkuva nyysy pää kumarassa... meijän pieni enkeli. Se kuva kulkee sydämessä. Siitä muistuttaa Isto Hiltusen Rakkauden laulu, tuli radiosta kotimatkalla. Se ei sitte ittesthän lähteny tulemaan vaan loppujen lopuksi oli vielä kaavinnat jne..
Kilpirauhasvaivat oli syynä keskenmenoihin.
Paljon voimia ja "nähdään" pinossa <3
Eiku ei nähhäkkään.. mie olen elokuisissa jo ja siehä plussaat heinäkuisista :D
Pahoittelut kaikille keskenmenon kokeneille! : (
Omasta keskenmenostani rv 13 on nyt pari viikkoa. En olisi itse uskonut miten iso suru keskenmenosta tulee. Oli jo ehtinyt suunnitella ja miettiä asioita, sitten kun se syntyy puolen vuoden päästä.. Edellisellä viikolla olimme nähneet juuri keskimääräisen kokoisen ja liikkuvaisen sikiön ultrassa ja luulimme kaiken olevan hyvin. Seuraavalla viikolla tuli kuitenkin kutsu ylimääräiseen ultraan/istukkanäytteenottoon down-epäilyn vuoksi. Siinä selvisi, ettei sydän enää lyönyt. Sain lähetteen sairaalaan, jossa tehtiin lääkkeellinen tyhjennys.
Tämä oli ensimmäinen lapsemme. Harmittaa, että lapsen saaminen siirtyy niin paljon eteenpäin km myötä. Toivon, että seuraava raskaus kestäisi ja lapsi olisi terve.
Olen myös törmännyt tuohon, että monet kertovat, kuinka monella heidän tutullaan on ollut keskenmeno. Ei niistä kyllä paljon puhuta. Ehkä tuon yleisyyden vuoksi myös terveydenhuollon ammattilaisten suhtautuminen asiaan on joskus niin rutiininomaista, vaikka yksilön kohdalla asia onkin merkittävä ja surullinen.
Lapinnoita tiesi oikein... heinäkuussa 2014 meille syntyy esikoinen! Sain viime viikolla (päivä edellisen kirjoitukseni jälkeen tässä ketjussa) kaksi selkeää viivaa testiin. Tietysti nyt on kova huoli siitä, että meneekö kaikki hyvin, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Ehkä tällä kertaa, jos keskenmeno tulee, olen paremmin valmistautunut siihen henkisesti. Mitä vaan voi sattua näin alussa kun ollaan ja asialle ei voi itse mitään. Nyt pitää vaan elää ja olla normaalisti ja nauttia raskaudesta ja yrittää pitää pahoinvointi kurissa.
Jonsteri rv 4+4
Lapseni Mariani
Sinut riekon höyhenille laitoin
Sinulle kulleronkukan taitoin
Ripustan sinun komsiosi
elämänpuun oksalle
Että tuuli sitä tuutisi
Aikain taruja kertoisi
Hyväilköön sinua päivän silmä
kun nyt ajan matkaa teet
Aurinkoporon paakoissa
Aurinkoporon pulkassa
Olkoon tähdet tiukuinasi
Pohjantähti tuikkunasi
Olkoon huulillasi riekonnauru
Sydämessä lapin laulu.
-Kalervo Uuttu
Onnea Jonsteri !!
http://aamualkoisuudelmilla.blogspot.fi/2013/11/viikko-13.html
Jatkoa blogille.
Kiitos tsemppauksista täällä <3 Olette muut täällä jatuksissa ja toivotaan myötätuulta meille kaikille.Vastatuulessa on tullut kuljettua jo tarpeeksi.
Itse toivon että viimein pääsisin kaavintaan, keskenmenosta joka tapahtui rv13:lla on nyt kulunut samat 13 viikkoa. Uusi yritys mielessä, toivottavasti pääsemme viimein yrittämään.
Siltä varalta, että jos joku vielä tätä ketjua lukee, niin tuli päivittämään tännekin tilanteen, että keskenmenohan siitä sitten tuli... taas. Raskausviikolla 8+5 sain lääkkeet tyhjennykseen, jotka otin kotona ja täytyy myöntää, että se edellinen itsestään alkanut keskenmeno oli niin paljon helpompi, kuin tuo lääkkeellinen. Nyt kuumeilen taas lasta ja roikun pinoissa.
Ajattelin, että olis jotenkin helpompaa henkisesti kestää toinen keskenmeno, mutta väärässä olin. Tämä oli paljon vaikeampi. Vaikka infoa oli jo entuudestaan ja kovasti kättärillä vakuuteltiin, että syy ei ole minussa, niin kuitenkin se "viallisuuden" tunne on varjostanut siitä asti. Jos kolmas alkanut raskaus päättyy keskenmenoon myös, niin en tiedä miten selviän siitä henkisesti. Onneks mulla on ihana mies. Tsemppiä kaikille muille keskenmenon kokeneille!
Kiitos Jonsteri että olit nostanut tätäkin pinoa, en ollut tätä huomannut kun etsin aiemmin keskenmenoa käsitteleviä keskusteluja. Itsellä siis esikoisen yritys päättyi alkuraskauden keskeytyneeseen keskenmenoon (mahdollisesti tuulimuna) joka käynnistettiin lääkkeillä 8+5 ja kaavittiin perään puolitoista viikkoa lääkkeiden otosta. Niin kuin joku jo kirjoittikin, niin elämäni rankimpia kokemuksia tämä ja karisi kyllä viimeinenkin viattomuus/luonnollisuus raskautumisyrityksestä. Tämän jälkeen tuntuu, että yrityksessä mennään enemmän raivolla kuin tjottailulla eteenpäin :(
Keskustelun otsikkoa vielä kommentoidakseni, että miksi keskenmenoista vaietaan. Me vaikenimme koko raskaudesta sillä juuri alun vaikeuksien pelossa emme halunneet turhaan innostaa lähipiiriä, esikoinen kun olisi ollut kyseessä. Ja kappas vain kuinka kävikään... Lisäksi olen määräaikaisessa työsuhteessa monien muiden naisten tavoin. En ollut kertonut raskaudesta työpaikallakaan ja nyt en ole halunnut kertoa keskenmenosta, sillä en halua kollegoitteni ja esimieheni ajattelevan että salasin raskautta työsuhteessa "keplotellakseni". Varmasti valitettavasti monella naisella myös työsuhteen jatkumista ajateltava raskautumisen yhteydessä - itse en edes halua jatkaa samassa työssä nykyisen sopparin päätyttyä mutta uskon, että sellainen kuva työpaikalla tulisi että yritin ajoittaa raskautta sopimuksen jatkon aikoihin. Tyhmää, mutta näin se nykymaailma pyörii...
Hei! Ihan ekaks pahoittelut keskenmenosta ja tsemppiä jatkoon! Se on kova paikka ja ihmettelee miks just meille kävi näin. :( itselle tuli keskenmeno toukokuussa, oltiin 7+4 viikoilla, kun lääkäri totesi keskenmenon ultralla. Minulta ei lähtenyt heti tulemaan vuotoa kuin vähän, joten sain lääkkeet, joilla kohtu tyhjennettiin. Se oli tuskallista, kun ei oltu kerrottu kenellekkään vielä raskaudesta enkä siinäkään vaiheessa siitä kenellekään kertonut. Mieheni kanssa kaksin surimme. Olisin kaivannut kovasti juttuseuraa asian käsittelyssä. Onneksi neuvolassa oltiin ymmärtäväisiä ja sain sieltä tukea. Siinä vaiheessa ei osannut ulkopuolisille kertoa asiasta vaikka tiedän monta joille on niin käynyt. Syyttelin alussa itseäni asiasta kunnes päätin lopettaa surkuttelun ja totesin ettemme olisi voineet tehdä mitään asialle. Toki ne ajatukset edelleenkin pyörii mielessä useinkin varsinkin kun on niin vasta tapahtunut. Nyt kun haaveilen uudesta raskaudesta niin km kummittelee taustalla ja pelko uudesta keskenmenosta on mielessä. Täytyy vaan jotenkin koittaa olla ajattelematta sitä liikaa. Tosin itse ajattelen, että jossain tuolla on meijän enkelivauva :) Se lohduttaa ettei ole yksin asian kanssa. Pikkuhiljaa pystyy puhumaan siitä läheisimmille ihmisille ja he ovat olleet ihanan ymmärtäväisiä onneksi. Mutta koen tapahtuneen yhdeksi rankimmaksi asiaksi mitä minulle on tapahtunut. Toivottavasti ihmiset uskaltaisivat asiasta rohkeammin puhua, kun Se koskettaa kuitenkin niin montaa ihmistä. Ihana, että kirjoitit tänne teidän kokemuksesta! Kiitos siitä :) Se on asia mitä ei enää koskaan haluaisi kokea. Voimia jatkoon teille kovasti! Onneksi aina löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät edes osan niistä tunteista mitä keskenmeno tuo tullessaan.