Odotanko turhaan?
Olen 34-vuotias ja pelkään, etten koskaan saa lapsia. Erosin nuoruudenrakkaudestani kolmikymppisenä ja kohtasin nykyisen kumppanini (kohta 41 v.) kaksi vuotta sitten. Vuoden tutustumisen jälkeen aloimme seurustella, ja mies muutti hyvin nopeasti asumaan luokseni.
Nyt kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että seurustelen Peter Pan -miehen kanssa. Aluksi kaikki oli ihanaa ja tuntui, että tässä ollaan nyt oikeasti vakavissaan liikkeellä (olin alkuun hieman epäileväinen, sillä miehellä oli ennen seurusteluamme muutaman kuukauden salasuhde parikymppisen tytön kanssa eikä yhtään todella vakavaa suhdetta takana). Mies kuitenkin esitteli minut perheelleen ja suunnitteli kovasti yhteisen asunnon ostamista. Perheenperustamisestakin puhuttiin...
Viimeisten kuukausien aikana suhteemme on kuitenkin alkanut vakavasti rakoilla. Jos yritän puhua tulevaisuudesta ja vauva-asioista, mies ahdistuu. Sanoo kyllä haluavansa lapsia joskus, mutta ei vielä. Pitäisi kuulemma saada vielä (nelkymppisenä...) elää. Minä taas en tahtoisi odottaa loputtomiin. Biologinen kelloni tikittää ja olen koittanut saada miehen ymmärtämään, ettei niitä lapsia noin vain saada (lähipiirissäni on tästä lukuisia esimerkkejä). Yhteisen asunnon hankintakin on jämähtänyt yhteen pankkivisiittiin. Ahdistaa, kun tuttavat kyselevät, miten meidän asunnonostoprojektimme etenee ja mies vetoaa työkiireisiin yms. Todellinen syy taitaa olla, ettei miestä enää kiinnosta.
Olen alkanut epäillä, että mies on suhteessa kanssani vain, koska on jo nelikymppinen ja siinä iässä "pitää" jo vakiintua. Miehen päivät kuluvat töissä ja kaikenlaisissa aktiviteeteissa, parisuhteelle jää aikaa vain viikonloppuna. Rakkaudesta ja tunteista puhutaan enää harvoin, ja seksiä on vain muutaman kerran kuussa. Olemme keskustelleet asiasta monet kerrat, ja mies itse sanoo, että varmaankin alitajuisesti pakenee kahdenkeskisiä hetkiä, ettei tarvitsisi aina keskustella suhteestamme, vauvoista ja asunnoista jne.
Ymmärrän hyvin, että miestä ahdistaa, mutta tilanne on vaikea minullekin. Tiedän, että meillä on tunteita toisiamme kohtaan, mutta emme tunnu haluavan samoja asioita. Ja koko ajan aika kuluu...
Yritän kovasti olla painostamatta miestä, mutta toivoisin niin, että hänkin haluaisi perheen kanssani. Välillä en voi olla ajattelematta, että olisi parempi erota turhaan viivyttelemättä, että jossain voisi olla meille molemmille sopivampi kumppani...
Kommentit (2)
kauniista sanoistasi, OtsAma. Lopullista vastausta ei tietenkään täältä löydykään, mutta jo asian jakaminen muiden kanssa auttaa.
Lähdimme viikonloppuna reissuun pitkästä aikaa kahdestaan ja mies suostui lopultakin puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan. Oli kuulemma halunnut vältellä konflikteja, mutta sanoi ymmärtävänsä nyt, että puhumattomuus ongelmia vasta aiheuttaakin.
Lopputulos oli kuitenkin se, että mies ei tunne olevansa vielä valmis sitoutumaan minuun sillä tasolla, mitä asunnon ostaminen saatikka sitten perheenperustaminen edellyttää. Mies sanoo ymmärtävänsä, että en halua enää pitkään viivytellä, mutta ei osaa sanoa, koska voisi itse olla valmis. Miten tästä eteenpäin, en tiedä. Mies tuntuu olevan tyytyväinen nykytilanteeseen, mutta minä en ole varma, kuinka kauan uskallan odottaa, että miehen mieli muuttuu...
Luin kirjotuksesi, ja en harmi kyllä osaa sanoa muuta kuin että miehen puhumisahdistuksesta (?) huolimatta olisi tosi tärkeää että pääsisitte puheyhteyteen ja sitä pienin askelin kirkastamaan omia ajatuksia/fiiliksiä/toiveita toisillenne.
Uskon, että tietämättömyys ja epävarmuus miehen toiveista ahdistaa sinua kovasti. Teidän molempien vuoksi toivon, että saisitte sovittua yhteisen rauhallisen hetken, jolloin istuisitte alas yhdessä pohtimaan näitä asioita.
Jaksamista, tsemppiä ja kaikkea hyvää Sinulle!!