" Irtosuhteet kuluttavat ihmistä." Mitä ihmettä se tarkoittaa? :O

Jotenkin koen itse, että menneisyys on mennyttä ja etten mahdollisen tulevan puolison seksuaalisesta menneisyydestä halua edes tietää. Enkä ole ajatellut itsekään kaikkea kertoa. Ollaanko me siis parisuhteessa " tilivelvollisia" kertomaan menneistä seksikokemuksista kovinkin tarkkaan?

Kyllä minä ainakin haluaisin tietää esim. onko kumppanini käynyt maksullisissa taikka harrastanut muuta mielestäni sopimatonta. En vaan voisi elää sellaisen ihmisen kanssa. Mutta meitä on monenlaisia.

Mitä useamman kanssa on ollut, niin sitä vaikeampi on vakiintua, jos joskus haluaa sen "loppuelämän" kumppanin. Kun tottuu koko ajan vaihtamaan, niin vakiintuessa ei jaksakaan enää yrittää, kun normaaleita elämän vaikeuksia alkaa parisuhteessa tulemaan. Sitä luovuttaa helpommin ja vaihtaa vaan kumppania edelleen kun ei yksinkertaisesti ole tottunut tähtäämään pitkään ja kestävään suhteeseen.

Just tämä on yksi syy siihen, ettei suhteet kestä aikaa. Tottumuksia kun ei kerralla pysty muuttamaan.



So what? Sitä vaan, että jää paitsi kaikesta siitä mitä pitkä kestävä suhde voi antaa.

Seksikin on ihan toisella tasolla, jos on oikeasti rakkaus mukana. Mutta siitä ei tietysti koskaan enempää tiedä, jos ei pitkää toimivaa suhdetta ole onnistunut saamaan.

Joka paikassa sitä toitotetaan, mutta wtf? En tajua, voiko joku selittää, kiitos. :)



t. Nainen, joka ei muuta haluakaan kuin irtosuhteita ja vakipanoja ;O

Kuluminen on kielikuva, kuten varmaan olet ymmärtänytkin. Ihminen itse ei siitä tietysti kulukaan, päinvastoin. Saa kokemuksia. Mutta tunne ihmisen ainutlaatuisesta rakkaudesta kuluu. Romantiikka on ainakin minulla ainutlaatuisuutta, vain me kaksi, ihminen vain minua varten, ja sellaisia tunteita. Tästä kai on peräisin itsensä säästäminen sille oikealle, ja muu vastaava ajattelu. Ei ole ihan samaa ainutlaatuisuutta olla sadaskolmastoista kumppani, kuin ensimmäinen.



Eikä ihminen kulu pettäessäkään. Parisuhteessa voi käytännössä pettää mielinmäärin, jos ei jää kiinni. Mikään ei ihmisessä kulu, mutta silti vain tuntuu pahalta. Tunne ja tieto siitä, että joutuu jakamaan rakastamansa ihmisen jonkun toisen kanssa, on se paha juttu.



MUTTA, ihmiset ovat tässä erilaisia. Jos joskus vakiintuu, olisi hyvä löytää kumppani jonka arvomaailma ja menneisyys vastaa omaasi. Esimerkkinä, uusperheessä toisen puolison lapset on helpompi hyväksyä, jos on itselläkin lapsia.



Minulla puolison menneisyys - avioliitto ja lapset, mutta myös seksisuhteet ja yhdenillanjutut - syövät parisuhteen romantiikkaa. Eniten varmasti siksi, etten ole itse elänyt samalla tavalla. Tunnen, että olen löytänyt jotain niin arvokasta, ettei siihen saa eikä olisi saanut kukaan muu koskea. Toisaalta joku toinen voi arvostaa kokemusta niin paljon, ettei haittaa yhtään. Uskoisin, että tuo tasapaino parisuhteessa on tärkein. Silloin molemmat kokevat eläneensä samojen arvojen mukaan, ja voi luottaa toisen arvomaailmaan jatkossakin.



M31

Älä välitä, masturbointikin joskus aiheutti ties mitä vaivoja. Löytyy niitäkin jotka edelleen uskovat että maapallo on litteä ja avaruuslennot feikattuja.



Meille muille epärelevantteja harhakuvitelmia.

ainakin mulla yhdenyön jutut ei tuo mitään mielihyvää, vaan olo on aika paha tulee siis henkinen (moraalinen)krapula, ei niistä saa mitään. Tietty ei kai kaikki kaipaakaan läheisyyttä ja muunlaistakin kosketusta kuin pelkkää panoa.



Mäkin olin parivuotta tosi tyytyväinen noin irtosuHteisiin ja vakipanoihin, mutten enää.



Jotain muuta jo kaipaan

teki ainakin meikäläisen kyyniseksi silloin aikoinaan kun niitä harrastin. Kumppanit alkaa tuntua runkkausvälineiltä ja se ihminen siellä välineen takana hämärtyy. Pohjimmiltani olen siis itsekin sellainen että seksi on kahden ihmisen väliseen rakkauteen perustuva juttu eikä mikään pikaruoka.

M40+

vaan kohtaaminen on omien tarpeiden tyydyttämistä. Omia tarpeita voi tyydyttää toisen orgasmin näkeminen, mutta " henkisen puolen" arviointi on paljon vaikeampaa.



Irtosuhteissa kohtaamisessa yleensä toista arvioi kuin tavaraa, seksuaalisen käyttökelpoisuuden mukaan. Siinä ei ole arvostusta mukana.



Sanoo nainen, jolla on takana HYVIN paljon myös irtosuhteita.

Vierailija:

Kuluminen on kielikuva, kuten varmaan olet ymmärtänytkin. Ihminen itse ei siitä tietysti kulukaan, päinvastoin. Saa kokemuksia. Mutta tunne ihmisen ainutlaatuisesta rakkaudesta kuluu. Romantiikka on ainakin minulla ainutlaatuisuutta, vain me kaksi, ihminen vain minua varten, ja sellaisia tunteita. Tästä kai on peräisin itsensä säästäminen sille oikealle, ja muu vastaava ajattelu. Ei ole ihan samaa ainutlaatuisuutta olla sadaskolmastoista kumppani, kuin ensimmäinen.

Eikä ihminen kulu pettäessäkään. Parisuhteessa voi käytännössä pettää mielinmäärin, jos ei jää kiinni. Mikään ei ihmisessä kulu, mutta silti vain tuntuu pahalta. Tunne ja tieto siitä, että joutuu jakamaan rakastamansa ihmisen jonkun toisen kanssa, on se paha juttu.

MUTTA, ihmiset ovat tässä erilaisia. Jos joskus vakiintuu, olisi hyvä löytää kumppani jonka arvomaailma ja menneisyys vastaa omaasi. Esimerkkinä, uusperheessä toisen puolison lapset on helpompi hyväksyä, jos on itselläkin lapsia.

Minulla puolison menneisyys - avioliitto ja lapset, mutta myös seksisuhteet ja yhdenillanjutut - syövät parisuhteen romantiikkaa. Eniten varmasti siksi, etten ole itse elänyt samalla tavalla. Tunnen, että olen löytänyt jotain niin arvokasta, ettei siihen saa eikä olisi saanut kukaan muu koskea. Toisaalta joku toinen voi arvostaa kokemusta niin paljon, ettei haittaa yhtään. Uskoisin, että tuo tasapaino parisuhteessa on tärkein. Silloin molemmat kokevat eläneensä samojen arvojen mukaan, ja voi luottaa toisen arvomaailmaan jatkossakin.

M31

Olen pitkälle samoilla linjoilla ! Juuri tuolla tavoin minäkin koen tämän asian. Ja haluaisin, että myös kumppanini ajattelisi noin. Ja tiedän, että hän arvostaa sitä, että pidän " tavaraani" sellaisessa arvossa, sekä tietysti myös itseäni, naisena, etten ole jaellut sitä " jokaiselle" .

Elämme hyvässä tasapainoisessa suhteessa, vaikka uusioperhe olemmekin, mulla lapsia, miehellä ei. Meitä se ei ole onneksi haitannut.

Ehkä jopa päinvastoin !

.

Tiedän, että irtosuhteet on eri asia kuin vakipanot, enemmän mulla onkin niitä vakipanoja, irtosuhteita hyvin, hyvin satunnaisesti.



Heräsi vielä yksi jatkokysymys, aika moni sivusi omaa ja kumppanin menneisyyttä jne. En ole ajatellut asiaa vielä niin pitkälle, että kuinka paljon tämän hetkisestä elämäntilanteesta oikeasti joskus joku mahdollinen vakituinen kumppani kyselee tai haluaa tietää... Jotenkin koen itse, että menneisyys on mennyttä ja etten mahdollisen tulevan puolison seksuaalisesta menneisyydestä halua edes tietää. Enkä ole ajatellut itsekään kaikkea kertoa. Ollaanko me siis parisuhteessa " tilivelvollisia" kertomaan menneistä seksikokemuksista kovinkin tarkkaan?



Ja vielä tuosta tavaran " jokaiselle" jakamisesta... En koskaan mene sänkyyn ihmisen kanssa, johon en tunne jonkinlaista vetoa, tietysti irtosuhteissa yleensä on kyse vain ja ainoastaan seksistä, mutta irtosuhteitakin harrastan, silloin kun harrastan, vain ihmisen kanssa, jossa on jotain, mistä muutenkin tykkään. Ja vakipanothan on kaikki periaatteessa niin kivoja ja mukavia ja puoleensavetäviä, että niiden kanssa on kiva tavata muutenkin, vaikkakin pääsääntöisesti joka tapaamiseen se seksi liittyy.



No, on tässä mietittävää... :/

ja ainahan on vielä se kolmaskin mahdollisuus hoitaa asiat irtosuhteiden ja vakipanojen lisäksi, eli parisuhde. Jo siihen pystyy.

:o)

Vierailija:

Ja vakipanothan on kaikki periaatteessa niin kivoja ja mukavia ja puoleensavetäviä, että niiden kanssa on kiva tavata muutenkin, vaikkakin pääsääntöisesti joka tapaamiseen se seksi liittyy.

No, on tässä mietittävää... :/

mun oman kokemuksen mukaan lähes kaikista enemmän tai vähemmän seksiin perustuvista " suhteista" on jäänyt vähän ikävä maku suuhun. Niissä ei ole voinut muutenkaan oikein olla oma itsensä, vaan on ollut liikaa kysymyksiä ja selvittämättömiä asioita, väärin tulkintoja ja niin edelleen. Mua on rassannut se, että ei ole oikein voinut olla oma itsensä, tai ei ainakaan ole tullut hyväksytyksi omana itsenään. Roolin vetäminen taas pidemmän päälle on vähän rasittavaa.

Vakipanosuhdehan menettelee silloin, kun itse on niskan päällä ja toinen vähän ihastunut. Silloin saa hyvää kohtelua, riittävästi ihailua, pystyy johdattelemaan suhdetta. Sitten jos se toinen ei ole varsinaisesti kiinnostunut, pitää muistaa, että sen sijaan että mies tulisi antamaan aina kun itsellä tekee mieli, hän voi viritellä verkkoja aivan toisillle vesille ja pitää muitakin vakipanoja.

vaan en halua. Tai siis olen ainakin ennen pystynyt, nyt pitkän suhteen päättymisestä sen verran lyhyt aika, että ei juuri parisuhde kiinnosta. ;O

Vierailija:

ja ainahan on vielä se kolmaskin mahdollisuus hoitaa asiat irtosuhteiden ja vakipanojen lisäksi, eli parisuhde. Jo siihen pystyy.

:o)

ap

onhan mullakin... En keskustele muusta seksielämästäni oikeastaan kenenkään heistä kanssa enkä halua kuulla heidän seksielämästä. Eikä heistä kukaan kuvittele olevansa mulle ainoa.

Voin kyllä vakkareiden kanssa olla ihan oma itseni, tuo roolin vetäminen kuulostaa aika hassulta...

Vierailija:

Niissä ei ole voinut muutenkaan oikein olla oma itsensä, vaan on ollut liikaa kysymyksiä ja selvittämättömiä asioita, väärin tulkintoja ja niin edelleen. Mua on rassannut se, että ei ole oikein voinut olla oma itsensä, tai ei ainakaan ole tullut hyväksytyksi omana itsenään.

sen sijaan että mies tulisi antamaan aina kun itsellä tekee mieli,

Ja tuohon viimeiseen täytyy kommentoida sen verran, että itse en ilmoittele kenellekään, että nyt tekee mieli, homma toimii toisin päin.

No... Tämä nyt on tämän hetkinen kuvio, voihan se olla, että jossain vaiheessa alkaa taas parisuhde houkuttaa, mutta nyt on hyvä näin. Tämä on vain vähän arka asia parisuhteellisten ja perheellisten ystävien kanssa keskusteltavaksi, siksi halusin keskustelua täällä. Kiitos, mietinnät jatkuu mulla varmaan vielä... :)

ap

ole tämä perinteinen avioliitto pihtauksiineen ja kiukutteluineen

m