Lue keskustelun säännöt.
Mä en vaan enää jaksaisi olla naimisissa.
25.06.2015 |
Ei siitä ole mitään iloa, onnea tai hyötyä. Ainakaan kymmeneen vuoteen ei ole ollut minkäänlaista rakkautta, seksikerratkin saa tällä vuosituhannella laskettua melkein sormilla ja varpailla. Voi mennä päiviä, ettei ole mitään keskusteltavaa. En luota mieheeni sillä tavalla, että haluaisin kertoa hänelle asioitani, koska hän on pettänyt luottamukseni niin monta kertaa (enkä nyt tarkoita seksuaalista pettämistä, vaan sitä että asiani juorutaan työkavereille tai lapsillemme tai niitä käytetään aseena minua vastaan). Kotityöt hoidan kaikki yksin, ei ole sellaista työtä joka olisi oletusarvoisesti puolison hommaa. Kyllä se joskus jotain tekee, mutta pääasiassa ei tee päivän aikana muuta kuin käy töissä ja katsoo telkkaria.
Tästä avioliitosta ei löydy käytännössä mitään muuta hyvää kuin se, että täällä ei riidellä. Ei riidellä, koska ei ole mitään riideltävää. Me vaan ollaan.
Lähtökohtaisesti en haluaisi erota, koska olen vähän vanhanaikainen. Mielestäni usein erotaan liian helposti. Mutta en tiedä, miten jaksaisin tätä vielä viisikymmentä vuotta.
Kommentit (4)
Hanki muuta tekemistä. Voihan kivan harmitonta miestä pitää vaikka kesällä ovenpönkkänä. Vähän kuin semmoista kiveä, johon on maalattu päivänkakkaroita ja "Tervetuloa".
Terveisin toinen samoissa fiiliksissä. 40+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 19:18"]Hanki muuta tekemistä. Voihan kivan harmitonta miestä pitää vaikka kesällä ovenpönkkänä. Vähän kuin semmoista kiveä, johon on maalattu päivänkakkaroita ja "Tervetuloa".
Terveisin toinen samoissa fiiliksissä. 40+
[/quote]
Joo, no näin se melkein meneekin. Paitsi pahanhajuinen ja hoitamaton mies toimii kyllä lähinnä karkottimena... Tässä tökkii nyt eniten se, että kaipaisin seksiä, ja ovenpönkkämieskin on kuitenki mies ja seksin hankkiminen olisi pettämistä. Plääh. Ap
Sama tilanne. Olen "vain rahan vuoksi avioliitossa" elävä, koska käsivamma vei osittain työkyvyn, enkä pärjäisi taloudellisesti yksinhuoltajana enkä edes yksin. Tuntuu, että oma ja lapsen elämä menee hukkaan tässä platonisessa ja rakkaudettomassa suhteessa, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Tässä teatterissa ei ole riitoja eikä väkivaltaa, on sekin kai jotain. Itsetunnon kun on vuosia sitten haudannut maan alle, tämän kestää joten kuten. Ystäviä ei enää ole, en jaksa esittää onnellista heille, enkä toisaalta halua paljastaa totuuttakaan. Ajattelin hankkia jonkun harrastuksen tai vapaaehtoistehtävän, jonka varjolla voin olla paljon pois kotoa, en vielä tiedä mikä se olisi...
Miksi menit hänen kanssaan naimisiin?