Pohdintaa 6 v pojan ongelmakäyttäytymisestä ja omasta osuudesta

Meillä oli koko viime vuosi päiväkodissa suuria ongelmia 5-6 v:n poikamme kanssa. Opettaja valitti, että poika härnää ja kiusaa muita, hän on levoton, harvoin keskittyy, on aggressiivinen, jne. jne.

(Todettakoon tähän väliin, että poika on hyvin voimakastahtoinen ja rohkea. Jos joku isompi häntä lyö, niin hän takuulla lyö takaisin. )



Opettaja sanoi, että hän ei enää pärjää pojan kanssa, poika joutui psykologin testeihin, äitinä minä puhutteluun, ja psykologi kysyi heti kotioloista.



Minä mietin, pohdin ja itkin, soitin neuvolaan ja kaikkea, että missä on vika. Usein sanotaan, että vanhemmat ovat sokeita omille lapsille eivätkä näe kokonaisuutta. Minäkin mietin omaa toimintaani ja aloin jo epäillä lapsellani jotain ongelmaa. Sitten tuli kesä.



Syksyllä alkoi koulu. Poika tykkää koulunalusta, ja opettaja sanoo, että hän on mallioppilas eikä tuota mitään häiriötä. Poika sanoo itse useinkin, että koulussa on kivaa, kun kukaan ei häntä kiusaa.



Nyt näen selvästi viime vuoden kokonaiskuvan. Poikaa kiusattiin, koska hän oli muuttanut paikkakunnalle. Hän pisti kampoihin. Kyse oli ryhmädynamiikasta, mutta vika ei ollutkaan omassa pojassani. Minua säälittää, että pistin oman poikani seinää vasten kovistellessani häntä hyvään käytökseen. En uskonut omaa lastani, vaikka hän kertoi totuuden... Hävettäää... Kuka on lapseni puolella, ellei oma äiti?