Hirveän vahva häpeän tunne

Huh. Saattaa vaatia pitkääkin yksilöterapiaa, jos kyseessä on elämänmittainen persoonana rakenne. Sen sijaan jos olet aloittanut uudessa työssä, tuo helpottaa ajan kanssa. Kuukausia. Vuosia.

Oivoi, tiedätkä mistä noin vahva häpeäntunne tulee? :/

Niin, mistä se tulee, en tiedä? Ainakin olen sellaisesta "vain suorittamalla tulet hyväksytyksi, mutta oikeasti et silloinkaan" -perheestä. Mun päivät on silkkaa suorittamista eikä mulla ole mitään varsinaista rentouttavaa harrastusta tai läheisten ystävien seuraa muuten mitä nyt lasten kanssa. Ainoa, missä ikinäkoskaan olen saanut kehuja tai kiitosta on opiskelu (ja äitiys), ja siellä saankin kaikesta aina täydet pisteet. En hyväksy itseäni tälläisenä, koska kukaan muukaan ei ole ikinä hyväksynyt minua. Sitten jos teen virheen, häpeän ja ahdistun näin kovasti. Tämä oli mun pika-analyysini tilanteesta. Ap

Sama fiilis, saatan yht äkkiä huomata kiroilevani ääneen kun iskee virhe mieleen mikä olisi pitänyt tehdä toisin.

Oon ollut hyvin samanlainen, kuin sinä ap. En osaa sanoa muuta kun, että itselläni ainakin häpeän tunne on laantunut iän myötä. Kuulostaa kamalalta, mutta viimeistään sitten, kun ne omat vanhemmat kuolee, vapaudun tästä häpeän tunteestä, joka kasvatuksen myötä on minuun iskostunut.

Usko Jeesukseen on lääke häpeään.

Roomalaiskirje 10

"9 Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.

10 Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.

11 Kirjoituksissa sanotaan: "Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään." "

Itse vpauduin kaikenmailman juttujen häpeämisestä, itseni häpeämisestä ja mollaamisesta, kun lakkasin yrittämästä saavuttaa äitini hyväksyntää ja aloin rakastamaan ja hyväksymään itseni...pohjalla piti käydä, mutta ylös päästiin.

Olen kohta 41 ja tiedän mielessäni ja sydämessäni etten tule koskaan tuon ihmisen hyväksyntää saavuttamaan, eikä sillä ole enää mitään väliä, koska minä olen hyväksynyt itseni sellaisena mokaavana tumpelona kuin olen.

Sama resepti ei ehkä käy kaikille, mutta minun elämäni on tässä ja nyt.

[quote author="Vierailija" time="16.06.2015 klo 21:11"]Oon ollut hyvin samanlainen, kuin sinä ap. En osaa sanoa muuta kun, että itselläni ainakin häpeän tunne on laantunut iän myötä. Kuulostaa kamalalta, mutta viimeistään sitten, kun ne omat vanhemmat kuolee, vapaudun tästä häpeän tunteestä, joka kasvatuksen myötä on minuun iskostunut.
[/quote]
Tiedätkö, minä mietin joskus tuota, että miten asiaan vaikuttaa se, kun vanhemmat aikanaan kuolevat. Kauhea ajatella, mutta olen ajatellut, että se voi helpottaa jotain. Ap

[quote author="Vierailija" time="16.06.2015 klo 21:13"]

Itse vpauduin kaikenmailman juttujen häpeämisestä, itseni häpeämisestä ja mollaamisesta, kun lakkasin yrittämästä saavuttaa äitini hyväksyntää ja aloin rakastamaan ja hyväksymään itseni...pohjalla piti käydä, mutta ylös päästiin.

Olen kohta 41 ja tiedän mielessäni ja sydämessäni etten tule koskaan tuon ihmisen hyväksyntää saavuttamaan, eikä sillä ole enää mitään väliä, koska minä olen hyväksynyt itseni sellaisena mokaavana tumpelona kuin olen.

Sama resepti ei ehkä käy kaikille, mutta minun elämäni on tässä ja nyt.

[/quote]

Onko jotain vinkkejä tuohon miten voi oikeasti hyväksyä itsensä ihan sellaisena mitä on? Täällä tuntuu siltä että ollaan pohjalla mutten tiedä miten päästään ylös. Haen jatkuvasti vain muiden hyväksyntää, kehuja ja huomiota enkä arvosta itseäni lainkaan omana itsenäni. Kaikkea varjostaa häpeä ja pelkään jatkuvasti "paljastuvani" muille kaikessa kauheudessaan.

Kasi vastaa: hakeudu terapiaan/lääkäriin tjms. auttaa paljon, jos on ammattilainen, jonka kanssa käydä asioita läpi. Lue kirjallisuutta tai hakeudu vertaistukea saamaan.

Omalta kohdalta sanoisin:

Kysymys "mitä sitten" oli aika ratkaiseva. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki saa tietää että omaan lättäjalat? Kun ottaa kierroksia, on vastaus megalomaaninen kamaluus...oikeasti ketään ei juuri kiinnosta onko vaiko ei.

Mitä jos mokaan/teen virheen? Tunnustan, korjaan ja opin. Noloa kyllä, mutta entä sitten, ketä kiinnostaa vuoden kuluttua? Ei ketään.

Peiliin katsominen...tässä olen minä, minä olen tälläinen. Tuollainen nenä, tuollaiset korvat. Oujee.

Mistä minä tykkään? Missä minä onnistun...kyllä itsetuntemus ja itsetunto...kova juttu! Oman itsen kuuntelu.

Oma tunnuslause...sillä mennään, mitä on. Parempi pyy pivossa, kuin ketunkolossa tai ihan mikä vaan mikä kolahtaa....hoen edelleen usein, tsemppaa.

Ei ole helppoa luopua palkinnon tavoittelusta, kunnes tajuaa että se palkinto on vain suuri illuusio, ei sitä oikeasti ole olemassakaan. Se mikä on todellista on se, että itse on omasta mielestään ok, vaikka olis mölhinyt vaikka kuinka pahasti.

Laajemmin ajateltuna häpeä on absurdi asia. Olen aina hävennyt verrattain vähemmän edustavaa ulkonäköäni miehenä. Yritän aina paeta miesten kesken sitä tosiasiaa, etten ole mikään naisten märkä päiväuni - hyvin kaukana siitä. Siitä pitäisi itse alkaa laskea leikkiä, niin ei menisi niin vakavaksi. Voisin ihan hyvin tehdä pilaa omasta ulkonäöstäni, mutta jotenkin häpeän tunne pakottaa minut uskottelemaan että olen ihan ok, vaikken ole.

Sitten kuitenkin olen varmasti ihan mukiinmenevä tyyppi. Miten voi olla mahdollista, että olen seurustellut vuosia naisten kanssa, jotka eivät todellakaan ole mitään rumia. Miten sekin voi olla mahdollista, että minulla on ollut mukavia muutaman kuukauden tai yhden illan pikku säpinöitä oikeasti viehättävien naisten kanssa? Faktoissa on ihan naurettavia ristiriitoja, mutta häpeä on kuitenkin kaiken takana.

Uskomatonta! Aivan kuin minun kirjoittama teksti. Sääli sinänsä, että meitä on muitakin... En osaa lohduttaa mitenkään. "Koita kestää."