Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Jatkuva syyllisyys ja tunne, ettei ansaitse rakkautta
22.06.2015 |
Onkohan minussa jotain vialla oikeasti, vai mistä on kyse, kun en nykyään tunne ansaitsevani mitään hyvää. Asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta sitten taas eivät ole. Tätä fiilistä on ollut varmaan pian kuukauden verran jatkuvasti, sellaisena pahana möykkynä mahanpohjassa, eikä mene ohi sitten millään. Mieskin on työmatkalla muutaman viikon, joten ei ole ketään jolle puhua. Siispä kirjoitan täällä...
Olen 27-vuotias, ja tiedostan tunteneeni voimakasta syyllisyyttä eri asioista jo hyvin nuorena. Viime aikoina tuo tunne on vaan riistäytynyt käsistä. En koe ansainneeni nykyistä työpaikkaani, sillä olin pitkään työttömänä valmistumisen jälkeen, ja tämän työn sain sukulaisen kautta, uskoakseni säälistä. Yritän tehdä parhaani ja todistaa että kuulun tänne, mutta jokainen päivä ahdistaa, enkä enää uskalla tehdä itsenäisiä ja oma-aloitteisia päätöksiä. Pelkään niin valtavasti tekeväni jotain väärin ja joutuvani häpeämään. Viimeksi kun oli kokous asiakkaiden kanssa, jäädyin kun en osannut puhua ruotsia kun olisi tarvinnut. Siitä meni yöunet hetkeksi eteenpäin...
Koen etten ansaitse mieheni rakkautta. Hän on täydellinen mies, joka kohtelee minua paremmin kuin voisin koskaan toivoa. En voi mitenkään olla niin hyvä, että ansaitsisin hänet. Ennen virallista seurusteluamme olin hetken aikaa kahden tapailukumppanin loukussa, ja vaikka valitsin nykyisen mieheni, koen todella vahvasti että olen pettänyt häntä, ja pilannut suhteemme alkuajan olemalla samaan aikaan myös toisen miehen kanssa. Välillä mietin että yksin eläminen olisi helpompaa kuin tunne siitä, ettei ansaitse sitä rakkautta mitä minulle osoitetaan.
En myöskään koe ansaitsevani perheeni rakkautta. Olin lapsena ja nuorena kamala. Kiusasin sisaruksiani, en ollut avuksi vanhemmille kotona. Teini-iässä olin ahdistunut ja kai hieman masentunutkin, ja koulu meni muutaman vuoden huonosti sen takia. Tsemppasin onneksi viime tipassa sen verran, että sain hyvät paperit sekä yläasteelta että lukiosta. Korkeakoulussa yritin parhaani, mutta en koskaan yltänyt huipputuloksiin, joita mielessäni itseltäni edellytin. Nyt tuntuu että olen huijari: graduni arvosana oli korkeintaan keskinkertainen, eivätkä arvosanani muutenkaan olleet hyviä.
Mm. nämä ajatukset musertavat minua päivittäin, tälläkin hetkellä. En ole rakkauden arvoinen, en ihmettelisi vaikka minua petettäisiin parisuhteessa. En myöskään voi pärjätä työelämän todellisuudessa, sillä keskinkertainen tai edes hyvä ei enää riitä. On oltava loistava, tai sitten osattava myydä osaamisensa itsevarmasti. En minä pysty. Työhaastatteluissa pystyn hieman teeskentelemään, mutta silloinkin tunnen vain olevani huijari ja pettäväni ihmisiä.
Halusin vain purkaa tämän kaiken johonkin, kiitos niille jotka jaksavat lukea...
Kommentit (20)
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 14:52"]
Olet vain kasvanut aikuiseksi ja käsität, että sinä kuten suurin osa muistakin on korkeintaan keskinkertaisia elämässä eikä oikeastaan mikään sussa tee mitään niin erityistä, että olisit oikean rakkauden kohde jollekin.
[/quote]
Miten muut ihmiset sitten pärjäävät sen ajatuksen kanssa, jos tunteeni ovat jotenkin normaaleja "aikuistuneille ihmisille"?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi suora puhe, mutta ei kuulosta kovin normaalilta. Miehesikään ei varmasti jaksa loputtomiin tuollaista, kun et ole mitään väärää kertomasi perusteella missään vaiheessa tehnyt. Jos noin pahalta kaikki tuntuu, niin hae ihmeessä ammattiapua!
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 15:19"]
Anteeksi suora puhe, mutta ei kuulosta kovin normaalilta. Miehesikään ei varmasti jaksa loputtomiin tuollaista, kun et ole mitään väärää kertomasi perusteella missään vaiheessa tehnyt. Jos noin pahalta kaikki tuntuu, niin hae ihmeessä ammattiapua!
[/quote]
Sehän tässä onkin kamalaa, että jos en pääse tunteistani eroon, niin menetän luultavasti kaiken. Tiedän jo nyt kuormittavani miestäni liikaa murheillani. Olen aiemmin tukeutunut häneen todella paljon, mutta kun hänen vastauksensa alkoivat vain toistella samoja ajatuksia, niin päätin vähentää "valittamista". Nyt vaan en voi purkaa ahdistusta mihinkään.
Ammattiapua, mistä sitä sitten saisi edullisesti ja ilman itsetunnon lopullista menetystä...
ap
Soita terveyskeskukseen. Lyhytkin terapia voi auttaa kummasti.
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 15:37"]
Soita terveyskeskukseen. Lyhytkin terapia voi auttaa kummasti.
[/quote]
Kuulostaako oikeasti ulkopuolisen korviin että minun tulisi hakea apua? Olen niin syvällä pahassa olossani, etten oikeasti tiedä. Kaikkeen ahdistukseeni kun on olemassa jokin selkeä syy, joita aloitusviestissä luettelinkin...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue aloitusviestisi ja mieti sitä kunnolla! Ensinnäkin, miks rakkaus pitäis ansaita? Jos miehesi rakastaa sinua niin mikä sä olet sanomaan, ettei hän saa tehdä niin? Ja toiseksi, työ! Sä sait sen työn, ei kukaan muu! Tee se kunnolla niin ansaitset sen. Yksinkertaista? Ja tosiaan joku keskusteluapu vois olla hyvä juttu!
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 16:03"]
Lue aloitusviestisi ja mieti sitä kunnolla! Ensinnäkin, miks rakkaus pitäis ansaita? Jos miehesi rakastaa sinua niin mikä sä olet sanomaan, ettei hän saa tehdä niin? Ja toiseksi, työ! Sä sait sen työn, ei kukaan muu! Tee se kunnolla niin ansaitset sen. Yksinkertaista? Ja tosiaan joku keskusteluapu vois olla hyvä juttu!
[/quote]
Olet oikeassa... noin sanoisin itse jollekin joka kamppailee samanlaisten epävarmuuksien kanssa. Omaan mieleeni en vaan sitä rauhaa saa, vaikka yrittäisin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle nuo sun tuntemukset on ihan tavallisia. Mutta tiedän toki itsekin, etten ole mieleltäni mitenkään vahva. Toivoin kyllä, että joku osaisi vähän avata tässä ketjussa, että mistä on kyse.
Masennuksen oireita, joihin kuuluu myös ahdistus. Mulla oli samoja oireita nuorempana. Myöhemmin todettiin keskivaikea masennus. Nykyään ei ole masennusta eikä vastaavia oireita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 16:44"]
Masennuksen oireita, joihin kuuluu myös ahdistus. Mulla oli samoja oireita nuorempana. Myöhemmin todettiin keskivaikea masennus. Nykyään ei ole masennusta eikä vastaavia oireita.
[/quote]
Entä jos oireilen siksi, että on syytäkin? Että en saanut työtäni omilla ansioillani, en tule pärjäämään elämässä, ja olen pettänyt miestäni? Sitten on syytäkin kokea syyllisyyttä ja jatkuvaa tuskaa... Miten todellisen syyllisyydentunnon erottaa masennuksesta?
ap
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 16:44"]
Minulle nuo sun tuntemukset on ihan tavallisia. Mutta tiedän toki itsekin, etten ole mieleltäni mitenkään vahva. Toivoin kyllä, että joku osaisi vähän avata tässä ketjussa, että mistä on kyse.
[/quote]
Minäkään en ole vahva. Pienetkin vastoinkäymiset saavat minut aivan tolaltani. Ja en koskaan syytä mistään ketään muuta, vain itseäni. Aina olisi voinut toimia paremmin tai järkevämmin, ja on oma vikani, jos en osaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se aina lohdullista, kun on muita samoilla ajatuksilla. Minä oon käyttänyt itsehoitona suurta määrää liikuntaa. Jumpat aamulla ja hyötyliikuntaa päivällä. Lapsetkin on hoikistuneet, kun äiti ei suostu lähtemään minnekään autolla. Ei liikunta tee oloa absoluuttisen hyväksi tee, mutta sen avulla sinnittelee hyvin eteenpäin.
Kymppi
Oikeasti, ei kuulosta siltä että sinulla olisi oikeaa syytä tuntea minkäänlaista syyllisyyttä mistään. Olet luultavasti masentunut, kannattaa hakea siihen apua eikä tuhlata elämäänsä elämällä noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noita samoja juttuja olen miettinyt, että en usko, että lapseni oikeasti rakastavat minua. Että en ole riittävän hyvä äiti, koska huudan joskus. Ja kuvittelen, että varmaan mieskin vaihtaisi parempaan, jos olis tarjolla. Mutta otti aikanaan minut, kun ei muutakaan uskonut saavansa.
Nää esimerkit kuulostavat samalla huonolta itsetunnolta. En ole oikeinosannut keksiä, että mikä, ehkä lapsuuden kokemus, on saanut nämä tuntemukset syntymään. Ounastelen, että osansa voisi olla sillä, että olen ollut huomaamaton palikka keskellä sisarussarjaa. Ja olin kyllä arka lapsi, joten ehkä vanhemmille myös rasittava. Ja siinä on voinut jäädä saamatta riittävästi positiivista palautetta.
Mielelläni lukisin jotain itsehoito-oppaita, tai ennemminkin analyysia mikä johtuu mistäkin ja mikä johtaa mihinkin. Häpeästä olen ja lueskellut, mutta siitä ei paljon ole tarjolla.
Kymppi
Kymppi, kuulostaa kovin tutulta... huono itsetunto on iso osasyy varmasti. En kestä jos tästä tunteesta ei pääse koskaan eroon...
ap
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 19:18"]Onhan se aina lohdullista, kun on muita samoilla ajatuksilla. Minä oon käyttänyt itsehoitona suurta määrää liikuntaa. Jumpat aamulla ja hyötyliikuntaa päivällä. Lapsetkin on hoikistuneet, kun äiti ei suostu lähtemään minnekään autolla. Ei liikunta tee oloa absoluuttisen hyväksi tee, mutta sen avulla sinnittelee hyvin eteenpäin.
Kymppi
[/quote]
Jos saa kysyä, niin mikä sinulle aiheuttaa näitä tunteita? Liikunta auttaa minuakin, mutta ei tarpeeksi...
ap
Uppista. Ikivanha ketju mutta mulla just samat ongelmat kuin ap.llä.
Jatkuvat sijaisuudet vahvistanu tätä aspektia niin että pelkään olla töissä välillä. Sijaisena pitäis ansaita paikkansa. En ole sitä tehnyt, pakko kai joku syy on olla että olen vuodesta toiseen vain lomittaja.
Etäisä syyllistää kaikesta..
En koe ansaitsevani rakkautta, olen ollut jo 5vuotta tämän takia sinkku. Käyn kyllä treffeillä mutta jos toinen osoittaa kiinnostuksen merkkejä, peräännyn koska en halua tuottaa pettymyksiä.. Ajattelen, että jos he tutustuvat minuun kunnolla, pettyvät jotenkin. Ystäviä minulla kyllä on ja olen pidetty ja hauska kaveri.
Onko kellään samanlaista?
Jotenkin en usko että oisin masentunut, muuten ihan nautin elämästä.. Yksinäni kun olen..
Olisiko sulla huijarisyndrooma? Sitten noihin sun huoliin siitä, että oletko ansainnut työsi ym. Sinuna mä vain unohtaisin, miten sain ton työn ja keskittyisin siihen työn tekemiseen. Ja myöskin unohtaisin, miten se suhde alkoi sun miehen kanssa ja keskittyisin nykyhetkeen. Menneet on menneitä, ei niitä kannata jäädä murehtimaan. Yritä suunnata katse tulevaisuuten. Tsemppiä ja neuvoisin kyllä ehkä menemään esim. terapeutin juttusille.
Olen siis nro 19, googletin tätä huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta ja tää vanha ketju pomppasi esille.
Mistä tämä voi johtua? Onkohan mun luonne vaan tällainen.. Tykkään kyllä seurasta ja haluaisin esim. seurustella vielä/elämänkumppanin, mutta koen että olen kaikille "liian" jotakin kuitenkin ja peräännyn.
En vain pysty kunnolla tutustumaan keneenkään..
Lasteni isä hylkäsi meidät kun he olivat pieniä, ja se vain vahvisti tunnetta..
Olet vain kasvanut aikuiseksi ja käsität, että sinä kuten suurin osa muistakin on korkeintaan keskinkertaisia elämässä eikä oikeastaan mikään sussa tee mitään niin erityistä, että olisit oikean rakkauden kohde jollekin.