Erikoinen äiti

Hei! Olen monesti kuullut keskusteluja isoäideistä, jotka suosivat tyttären perhettä ja lastenlapsia, mutta oletteko koskaan kuulleet äidistä, joka täysin haluaa unohtaa tyttärensä, hänen perheensä ja lastenlasten olemassaolon ja keskittää kaiken voiman ja tarmon tukeakseen pojan perhettä? No mulla on tällainen tilanne ja kaipaisin vertaistukea. 

Oma äitini on ruuhkavuosina päässyt taloudenhoidosta ja lastenhoidosta itse hyvin vähällä, kun hänen äitinsä ja anoppinsa on aina hoitanut lapset. Ja minä olin kotona asuessani myös ns piikatytär. Siis äitini taitavasti valjastaa muut ihmiset itsekkäästi avukseen, mutta muille hänellä ei ole aikaa. Vasta viime aikoina on tullut näistä asioista puhetta isoäitieni kanssa ja vasta nyt heilläkin alkaa silmät avautua. Minun molemmat isoäidit ihmettelevät kovasti äitini käytöstä ja sitä viileyttä perhettäni kohtaan. Olemme ns vähäosaisia ja tulee tunne, että äitini jotenkin häpeää sitä ja haluaa tukea veljeni perhettä. Mutta olen ylpeä siitä, että olen pärjännyt näinkin hyvin ja saanut pidettyä itseni ihmisenä. jo lapsena olin enemmän isovanhempien kuin vanhempieni lapsi. Oliko jo silloin merkkejä jonkunlaisesta hyljeksimisestä tms, kun isovanhempani jo silloin olivat niinkin vahvasti kuvioissa mukana.

Taas on yksi äitienpäivä takana ja on tosi rankat fiilikset vieläkin. En toki päivittäin itseäni näillä murheilla rassaa, mutta aina nämä tapaamistilanteet osaavat niin masentaa. Ihan omasta halustani käyn kotonakotona ehkä kerran-pari vuodessa ja oma äitini ei niinkään usein. Olen yrittänyt puhua näistä asioista äidin kanssa, mutta eipä se muuhun johda kuin suuttumiseen hänen puoleltaan. Hänessä ei koskaan ole mitään vikaa.

Siis kaikenkaikkiaan tilanne on se, että on huojentavinta ja helpointa itseni kannalta on sanoa, että äiti oli vaan ihminen, joka asui samassa talossa kanssani lapsuusaikana. Suhteestani isään voin vain kertoa, että viileää sekin oli lapsuusaikana ja vieläkin, mutta jonkunlainen yhteys on kuitenkin verrattuna äitisuhteeseen. Luulen, että asia voisi olla toinen, jos he olisivat vaikkapa eronneet joskus. Silloin isäkin olisi uskaltanut ehkä olla omaa mieltä asioista. Vai tulikohan äiti valinneeksi aikoinaan puolison, joka on taipuvainen hänen oikkuihinsa, tiedä häntä. Vielä se tuli mieleen äitistäni, että hänellä ei kyllä ole ystäviä, siis sellaisia, joiden kanssa juttelisi omista asioista. Sensijaan hän mielellään esiintyy ihmisille mukavana ja miellyttävänä, ainakin sellaisille puolitutuille. Olen huomannut olevan töykeä ja välinpitämätön tutummille. Siis miten ihmeeessä tällaista persoonallisuustyyppiä käsitellään ja sitä häpeäntunnetta mikä tulee minulle siitä, etten halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Häpeäntunne tulee siitä, että en ole koskaan kenellekään kertonut hankalasta äitisuhteesta ja vielä siitä, että periaatteisiini kuuluu, että fiksu ihminen tulee toimeen kaikkien kanssa. Ja ehkä myös pelosta, että mitä siitä seuraisi, jos äiti saisi tietää, että olen jotenkin saattanut hänet huonoon valoon. Vaikka eihän mulla tuossa enää mitään pelättävää oikeasti ole. Eihän tuo enää mua ole ulos heittämässä omasta kodistani. Mutta sittenkin vaikka olen nyt omillani, niin ei ne kauheat muistot vaan hellitä millään ja ne vievät energiaa aivan valtavasti minulta. Jos näitä asioita käsitellään terapiassa, minkälaisia keinoja/metodeja siinä käytetään.