Mies päättänyt sitten ottaa iltaduunin vastaan...

Mies ollut pitkään semmoinen työnarkkis, tehnyt rajattoman rahan tarpeensa takia välillä paljonkin ylitöitä aamusta iltaan. Ollut jatkuvasti päiviä, jolloin ei olla nähty käytännössä lainkaan, jos ei lasketa sitä, että joskus aamuyön pimeinä tunteina huomannut, että mies tullut kotiin nukkumaan. Meillä ihan eri päivärytmit ja päiväohjelmat muutenkin. Mies nukkuu tai lojuu sängyssä jopa puolet vuorokaudesta oli iltavuoro tai ei. En tiedä enää, mihin aikaan päivästä mies edes on "tavoitettavissa" millään tavalla. Aamupäivän se makaa sängyssä oli tiedossa töitä tai ei. Jos olen itse aamuvuorossa, niin en saa mieheen edes mitään yhteyttä, koska mies pitää puhelintaan kiinni. Olen asiasta sanonut ja vastaus on ehdoton, että hän ei halua, että kukaan soittaa hänelle siihen aikaan. Joskus ei vastaa puhelimeensa ollenkaan. Varmaan mulkaisee vaan, että akka soittaa, ei sillä ole mitään tärkeää asiaa. No, ei ole onneksi ollutkaan. En ole edes viitsinyt enää soitella perään ja kysellä missä oot, mitä teet, kenen kanssa, millon tuut... Kotona nähdään parhaimmillaankin... siis näen hänet täällä haahuilemassa, istumassa pystyyn kuolleena tietokoneen ääressä, jaarittelee ja jauhaa paskaa puhelimeen parikin tuntia eri kavereille.

Avioerokin ollut vireillä, mutta lisäaikaa otettu ja kateltu... tai minä olen katsellut ja harkinnut... että jos sittenkin kestäisi tätä tyhjyyttä ja jos se ehkä tässä 5.-10. avioliittovuoden aikana muuttuisi yhtän enemmän avioliitoksi, kun ei tuota kumppanuutta vaan ole ollut tähänkään asti. Meillä on ihan eri päiväohjelmat. Minä teen säännöllistä päivätyötä ja mies tekee milloin mitenkin, jos saa kutsun töihin. Nollasopimuksen ihanuus. Mitään ei voi sopia edes päivän päähän, kun viime hetkellä voi tulla muutos: saa kutsun töihin just nyt. Viime aikoina ei ole ollut edes täysiä tunteja, niin tottakai se vituttaa miestäkin, kun on osa-aikatyötön...

Nyt se sitten on saanut muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin työtarjouksen: iltatyötä koko viikko, vain sunnuntait vapaat... jos ei sillekin päivälle saa jotain irtovuoroa jostain? Kyllähän se tuon tarjouksen ottaa. On sanonut, että hän menee ihan mihin vaan vuoroon minkä saa. Tottakai! Ei häntä rajoita perhe ja lapsi. Ja olen itsekin hänelle sanonut suutuspäissäni, että olisi parempi kun ei olisi edes illalla kotona kun tulen töistä kotiin, kun homma hoituu minulta paremmin yksin. Mitä minulla on edessä? Pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä kuukausitolkulla hamaan hautaan asti? Se, että minä herään aamulla yksin ja lähden töihin yksin. Raadan töissä ja rättiväsyneenä haen lapsen päiväkodista (mies sentään vie... ja menee sitten takaisin kotiin nukkumaan ja mitä tekeekään, ei ainakaan kotitöitä)... tai mies hoitaa lapsen kotona ja säästetään sillä päivähoitomaksuissa, mutta lapsen etu olla mieluummin päiväkodissa, saa siellä edes ruokaa ja ulkoilua, ei tarvitse katsoa, kun isä nukkuu puolille päivin ja sotkee lapsenkin unirytmin... välipalaksi sipsiä ja viineriä, mitä vaan lapsi pyytää? Sitten minä olen illan kaksistaan lapsen kanssa, mennään ja tehdään mitä lystätään? Mies on mennyt jo töihin eikä sille saa soittaa päivällä kun se nukkuu? Eikä illalla, kun se on töissä? Tulee kotiin nukkumaan puolilta öin ja ehkä huomaan sen raadon jossain vaiheessa yötä, hissutellen lähden töihin, ettei mies vaan häiriinny, kun nukkunut vain muutaman tunnin?

Olen ihan kuollut henkisesti. Avioliitto vedellyt viimeisiään jo pitkän aikaa ja melkein vuosi tässä jo harkittu viimeisen naulan lyömistä arkkuun? Tässäkö se sitten on? Mies ei korvaansa lotkauta, että otanko eron vai en, kun minä laitoin sen ensimmäisenkin hakemuksen vireille... On tässä ollut välillä parempiakin hetkiä, mutta ne on niin harvinaisia, että jos edes muutaman viikon välein jotain pientä pikkuisen positiiviseksi analysoitavaa tapahtuu, niin... en mä tiedä, ei tämä mitään kumppanuutta ole. Ainoa ilo, mikä tuosta miehestä on minulle on se, että se hoitaa lasta ja antaa minulle mahdollisuuden rentoutua, saada "omaa aikaa". Mitä minä yksin tekisin? Ei ole mitään yhteistä perhe-elämää, ei ikinä mennä mihinkään yhdessä. Minä olen aina yksin lapsen kanssa tai mies lapsen kanssa. Välillä tuntuu, että tämä on kuin olisimme olleet jo pitkään henkisesti eronneita. Pahinta on, kun minä nukun ja näen unia enkä näe tätä miestäni ikinä missään unessa tai näen unissanikin vain sen tyhjyyden ja miehen läsnäolon puutteen, unissakin ihmettelen, että missä se mies on... Aamulla hirveä ahdistus siitä, että taas minä heräsin tähän todellisuuteen. Taas minä aloitan viikonloppuni nousemalla ylös lapsen kanssa ja mies vaan nukkuu ja nukkuu... Sitten kun se alkaa heräillä, niin liikkuu kuin laiskiainen eteenpäin hitaasti, hoitaa "aamupuuhansa" puolen päivän jälkeen... aloittaa puhelinrumban... soittelee sinne ja tänne ja jauhaa paskaa puhelimessa kuin pahin juoruämmä, kun minä sanon huomenta, niin mies on kuin mykkä ja murisee vastaukseksi, ei puhu vaan urahtelee... "aha... hmm..." Hetkeä aikaisemmin pystynyt esittämään niin virkeää sukulaisilleen ja kavereilleen puhelimessa ja mitä sitten... sitten minä katson kun se ehkä istuu jossain vaiheessa syömään "aamupalaansa" normi-ihmisten välipala-aikaan ja vähän se katselee uutissivuja... ehkä muutaman tunnin sisällä sanoo pari lausetta minulle enkä viitsi edes vastata, kun tiedän että ei sitä kiinnosta oikeasti... jos sanon, että olen kipeä, mies kumoaa kaiken sanomalla ettei minussa ole mitään vikaa... En voi luottaa ikinä siihen, että jos olisin kuolemassa ihan hänen vieressään, että se sittenkään kääntäisi katsettaan minuun päin...

Jutun pointti? Niin, se iltaduuni... onnellisempi olisin, jos se lähtisi vaikka muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille ja jäisi sille tielleen... Mitä mä saan? Kuukausittain muutaman satasen verran enemmän käyttörahaa yhteisiin menoihin? Aasin, joka kantaa välillä, joskin oman aikataulunsa mukaan, painavia esineitä, joihin en itse pysty? Miehen, joka nukkuukin mieluummin lapsen kanssa kuin oman vaimonsa vieressä, kun sitä vituttaa se, että minun herätyskelloni soi kello 5:n jälkeen aamulla? Seksistä on turha edes puhua. Sitä ei käytännössä ole, kun ei sitä se kiinnosta. En ole edes viitsinyt vongata moneen viikkoon ja pari viikkoa sitten se sanoi, että tällä viikolla me tehdään se. Just niin... sitä "tätä viikkoa" odottanut tässä noin 2-3 viikkoa jo... Sitten se syyllistää, että "eilen meidän piti..." Aijaa? Olisiko minun pitänyt se tietää, kun mies ei yhtään eväänsä liikuttanut siihen suuntaan ja tuijotti tietokonetta koko illan ja vielä klo 22 jälkeenkin lapsen nukuttua jo ainakin tunnin? Nyt sitä varmaan vituttaa se, kun en vonkaa enää ja ukko on niin ylpeä, että hänhän ei minulle sano, että sitä panettaisi ikinä, kun ei hänellä ole mitään tarpeita, kun seksi minun kanssa on ajanhukkaa (joskus sanonut noin) ja työ se on joka kannattaa. Ei tietenkään. Kaikki on aina minun takia, kun olen niin puutteessa (niinpä...)... Eilen poikkeuksellisesti soitti minulle jossain asiassa ja kun soitin takaisin puhelun huomattuani, niin vittuilin että oho onkos ikävä, niin ei kuulemma yhtään. Eihän se minulle ikinä mitään positiivista sanoisi. :(

Niin, että millä ajalla sitä parisuhdetta parantaisi, jos tätä vielä kitkuttaisi ja peruisi ne erosuunnitelmat... vaan en tiedä yhtään syytä, miksi... on tässä nuo omatkin halut aika tehokkaasti tapettu ja tukahdutettu. Vanha akkahan minäkin alan olla ja römpsä vähemmän priimassa kunnossa, varmaan kohta kaikki alkaa roikkua alapäässäkin, että se minun arvo tuolla vapailla markkinoilla? Kohta melkein 40-vuotias ja pian maho lehmä, joka olisi toivonut vähän suurempaa perhettä, mutta taitaa jäädä tuohon yhteen lapseen, jos on tätä nykyistä ukkoa uskominen. Kaikki nuoruusvuodet mennyt erinäisissä paskasuhteissa, joissa ei ollut mitään toivoa ja nyt sitten tämmöisen ukon sain... kai se on jotenkin minuun sitoutunut kaikesta huolimatta... kun tietäisi mitä se minusta haluaa, kun ei se sitä sano, se on liian ylpeä siihen, että se sanoisi ikinä minulle suoraan, mitä se haluaa, kun ei hän halua mitään ja minun pitäisi tietää se ilmankin...