Vanhoilla ihmisillä on omat oikkunsa

Siis mietit sitä, että onko keski-ikäinen nainen tarpeeksi vanha, jotta saisi olla tekemättä ikäviä asioita? Ei ole, valitettavasti. Meillä keski-ikäisillä on vastuu lapsista ohi, mutta vastuu tulee vanhoista vanhemmista ja heidän pärjäämisestään. Tässä iässä ei voi vielä verhoutua sen taakse, että "minulla on oikkuja ja sen takia en auta teitä." Ikävä kyllä.

Ei tarvitse kestää eikä auttaa. Palkatkoon apua jos eivät itse pärjää ja ainoa kiitos on haukkuminen. Ei ikä ole mikään syy huonoon käytökseen, edes vanhoilla. Taaperoilla se vielä menee syynä.

Ongelma tuossa kuviossa on usein se, että nuo vanhat vanhemmat katsovat oikeudekseen olla epäkohteliaita ja epäkiitollisia. Ja syynä sitten on tuo "vanhojen ihmisten oikut."

"Olen miettinyt tätä asiaa paljon, sillä olen keski-ikäinen nainen. Lapset alkavat olla siinä iässä, ettei äitiä enää tarvita kun lasten omat siivet kantavat (hyvä niin). Mutta nyt on alkanut huoli ja vastuu omista sekä puolison vanhoista vanhemmista.

Miten paljon pitää sietää? Miten paljon pitää olla valmis nielemään ikäviä asioita kun "vanhoilla ihmisillä on omat oikkunsa"? Vai saanko minäkin heittäytyä jo siihen rooliin, että "minulla on oikkuni ja teidän muiden pitää niitä sietää"

Todennäköisesti saat itsekkin heittäytyä vielä oikkujesi vietäväksi, jos saat pitkän elämän, sillä eletty elämä tuo mukanaan monia sairauksia ja esteitä, halusimme sitä tai emme. Ainaista kolotusta, aamusta iltaan, voimat vähenevät, eivätkä arkiset askareet onnistu, näön heikkeminen jne. Elä siinä kipujen kanssa, ja ole ilonen ja positiivinen läheisilleen, kun voimat ja väsymys vie voiton. 

Useimmat vanhukset eivät omasta halustaan ole pahoja ja ilkeitä, vaan monet sairaudet tai lääkkeet esim. dementtia muuttavat useimpien persoonallisuutta. Ja lääkkeet myös nuoria esim. masennuslääkkeet, jolloin läheiset kokevat sen henk.koht. loukkauksena, vaikka vanhus itse ei mahda mitään, vaikka haluaisi olla enkeli. Ja moni ei edes itse tiedosta tai ei pysty itse vaikuttamaan omaan mielihaluun ja hyvään elämän laatuun. Elämä on raadollista, sillä moni vanhus ei aina edes ole tässä ajassa tai elä tässä ympäristössä.

Jokainen nuorena vannoo, ettei iki maaillmassa ole sellainen anoppi, vanhus jne. mutta ikävä kyllä historia toistaa itseään, joko ympäristön tai sairauden painostamana, halusimme sitä tai ei.

"Ei tarvitse kestää eikä auttaa. Palkatkoon apua jos eivät itse pärjää ja ainoa kiitos on haukkuminen. Ei ikä ole mikään syy huonoon käytökseen, edes vanhoilla. Taaperoilla se vielä menee syynä."

Tälläisiä kommenteja lukiessani, olen usein miettinyt, muuttuisiko tyyli, jos heidän olisi pahimpaan murrosikä aikaan heitetty pellolle (monen vanhemman ajatus) tai vastaavasti synnyttävät äidit jätetty synnyttämään yksin, kun eivät ole "osanneet" synnytyssalissa käyttäytyä hienotunteisesti ja mallikelpoisesti. Heillä on sentään toivoa paremmasta elämästä.

Toisin kuin ikäihmisellä, joilla kivut ja voimien heikkeneminen on arkipäivää, eikä toivoa juuri paremmasta ole, vaan heikkenevät ja kivut ja kolotukset lisääntyvät päivä päivältä, eikä edes lääketieteestä ole aina apua, vaan elämän tähtihetkistä on luovuttava ja oltava vanhempien ja nuorempien armoilla, jolloin ei juuri ihmisarvoa löydy. 

Ymmärrän ap:n turhautumisen. Jos ei ikinä kiitosta tule mistään, niin tuntuu turhalta tehdä mitään vanhojen ihmisten eteen.

Mitä tapahtuisi, jos ap ei tekisi mitään? Jos jättäisi vanhemmat oman onnensa nojaan ja sanoisi vaan, että palkatkaa joku töihin (tätä nro 3 ehdotti). En usko, että vanhemmat palkkaisivat ketään. Miksi ihmeessä palkkaisivat, koska TÄYTYYHÄN tyttären/miniän tehdä nämä työt. Sehän on velvollisuus, josta ei voi kieltäytyä.

Lainaamasi lause on minun.

Vastauksena kysymykseesi (ja  itse kolmesti saman kokeneena) sanon, että ÄLÄ ota kaikkea itseesi. Totea tyynesti että tein parhaani, ei näemmä kelvannut, poistunko lopullisesti. Tämä ja vain tämä auttaa. 

Minä TIEDÄN että teet velvollisuutesi koska olet hyvä ihminen ja koet olevasi velkaa. Avaa silti suusi ja tee siitä narinasta loppu. Oikkuilua joudut, kuten kirjoitin, edelleen sietämään muutta se ei enää tunnu niin pahalta.

Tsemppiä siskoseni, et ole ongelmasi kanssa yksin. 

"Kukaan ei voi loukata sinua jos et anna".

"Ymmärrän ap:n turhautumisen. Jos ei ikinä kiitosta tule mistään, niin tuntuu turhalta tehdä mitään vanhojen ihmisten eteen.

Mitä tapahtuisi, jos ap ei tekisi mitään? Jos jättäisi vanhemmat oman onnensa nojaan ja sanoisi vaan, että palkatkaa joku töihin (tätä nro 3 ehdotti). En usko, että vanhemmat palkkaisivat ketään. Miksi ihmeessä palkkaisivat, koska TÄYTYYHÄN tyttären/miniän tehdä nämä työt. Sehän on velvollisuus, josta ei voi kieltäytyä."

Ikävä kyllä monella vanhuksella ei enää löydy tieto taitoa, hakea itse apua ja monet ovat lähiomaisten armoilla. Esim. laskujen maksu tuottaa suuria vaikeuksia ja siksi monet vanhukset ovat päätyneet ulosottoasiakkaaksi.

Yhteiskunnan apu on todella vähäistä ja kallista. Esim. kotiin tuotu ateria n. 9.50-11 e/ateria, siivous 35e/h jne. ja kunnallisissa palveluissa henkilö hoitaa vain yhden asian esim. lääkkeen annon, toinen pesun jne. Ja jos keskimääräiset eläkkeet ovat n. 1350 e/kk, niin jokainen voi laskea siitä, kuinka paljon vanhus voi niitä palveluita hankkia kotiinsa, jos realisoitavaa omaisuutta ei ole. Aivan liian moni vanhus kotona asuu kuin sikolätissä, eikä ravinnosta ole paljon hurraamista, ainakin jos sattuu olemaan yksin eläjä. Pariskuntien kohdalla se on helpompaa, kun toisesta huonostakin on jotakin apua ja perään katsoja.

[/quote]

Pukataan vaan laitokseen jos sattuu paikan saamaan, niin se paska valuu sitten toiseen suuntaan eli hoitohenkilöstöön sillä erotuksella että sitä kuraa tulee niskaan myös omaisten suunnalta eli sinun :D. Mikään ei estä paskan kiertokulkua, määrä on aina vakio, joku sen vastaan ottaa!

"omia oikkuja" on kyllä kaiken ikäisillä, jos oma terveys tai mielenlaatu on heikentynyt. Se ei ole ikäsidonnainen.

Av-mammat muistelkaapa omia raskausaikoja, synnytyksiä, vakavia sairasjaksoja esim. syöpä, parisuhde riitoja, taloudellisia vaikeuksia jne. jolloin ihminen turvautuu toisen apuu, ehkä olosuhteiden pakosta ja usein ne tunteet ovat kielteisiä ja se kiitos unohtuu helposti vaikeuksien keskellä, eikä vanhus ole tästä poikkeus.

Minä aloitin 3-kymppisenä. Toki perheeseen tuli lapsi vasta sen jälkeen ja hänen oikkujaan ja yöheräämisiään on "hoidettu". Mutta muuten siivosin elämästäni ihmiset, joiden kanssa ei kemiat natsannut ja pistin omat menoni/toiveeni prioriteettilistan kärkeen. Oma pieni perheeni on toki siinä prioriteettilistassa korkealla.

Miehelleni olen pakettiratkaisu: ota tai jätä, ja sanele myös omat ehtosi.