Lue keskustelun säännöt.
Pikkulapsen synkkä ilme valokuvissa
12.03.2015 |
Olen joskus ihmetellyt sitä, miksi miehelläni oli noin vuoden ikäisestä noin nelivuotiaaksi todella vihainen ja synkkä ilme kaikissa valokuvissa (ei itkuinen, mutta sellainen tyhjä kaukaisuuteen tai sivulle katsova katse ja suunpielet melkeinpä mielenosoituksellisesti alaspäin). Aluksi pidin kuvia söpöinä, kunnes aloin oikeastaan hieman huolestua ja ihmetellä asiaa, kun huomasin, että hän ei hymyillyt tai ollut hyväntuulisen oloinen yhdessäkään kuvassa. Kouluikäisen hän sen sijaan oli taas ihan normaalin hymyilevä ajoittain. Mies itse tai vanhempansa eivät muista mitään syytä siihen. Mies on nykyään yleensä todella nauravainen ja hymyileväinen keskimäärin ihmisten seurassa, mutta joitain ihmisiä (minä mukaanlukien ajoittain) kohtaan hän on joskus melkein sadistisen julma.
Olen tässä vain miettinyt, että mikäköhän miestäni "vaivaa" ja voisiko hänellä olla jopa joku persoonallisuushäiriökin. Liittyykö lapsen ilmeetön tai pahantuulinen ilme johonkin poikkeamaan? Mieheni on ilmeisesti kodista, jossa on ollut runsaasti perheväkivaltaa ja hän sai kasvaa sisaruksensa kanssa melkein kuin "pellossa" ilman kuria, rajoja tai kummempaa kasvatusta. Mieheni on menestynyt elämässään hyvin pinnallisilla mittapuilla ajateltuina, mutta hän käyttäytyy todella erikoisesti ajoittain ihmisten seurassa sekä on muutenkin melko pakkomielteinen sekä erittäin impulsiivinen ja väkivaltaisuuteen taipuvainen.
Kommentit (4)
En minäkään hymyile lapsuuteni valokuvissa, vaikka aivan onnellinen ja tavallinen lapsuus minulla oli. Useimmissa kuvissa myös leikin yksin (esim. omilla synttäreilläni), selkä muihin lapsiin päin kääntyneenä. Se vain oli ja on minun tapani toimia; olen edelleenkin melkoisen introvertti, mikä tietenkään ei tarkoita, ettenkö osaisi olla halutessani todella sosiaalinenkin. Omaan rauhaan käpertyminen vain on luontaisempaa.
Temperamenttipiirteet näkyvät jo pienellä lapsella, ne ovat persoonallisuuden "pysyvää osaa", joiden pohja on jo perimässä. Ehkä miehelläsi on ollut pienestä asti varovainen/varautunut ja "sisäänpäinlämpeävä" tapa reagoida uusiin asioihin, ja tämä näkyy myös kuvissa/kuvanottotilanteissa? Mitään persoonallisuushäiriödiagnooseja et kyllä voi ruveta vetelemään tuollaisten seikkojen takia, ne ovat muutenkin monimutkaisia diagnosoida, joten tehkööt asiansa osaava psykiatrian erikoislääkäri sen homman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on myös kaikilla kuvissa sellainen tyhjään katsova ilme. Mies joskus kommentoi että näyttäisin siltä kuin olisin ihan omassa maailmassani, en läsnä laisinkaan. Vain tosi harvassa kuvassa hymyilin. Kuvat ovat juuri aika lailla ajalta kun olen 3-8v.
Ihan onnellinen lapsuus ollut. Olen vain ollut sellainen haaveileva lapsi, joka muuten vihasi sitä että otetaan kuvia =)
Introvertiksiki minua on sanottu jo kouluikäisenä ja sitä olen vieläkin.
Musta ei löydy varmaan vieläkään iloista kuvaa mistään keltään, lapsuudestakaan. Nähkääs mun synkät koulukuvat. Olen aina vihannut kuvattavana olemista.
On kodista, jossa perheväkivaltaa muttei kuitenkaan kuria? Häh?