Olenko tunnevammainen ja miksi?

Taustaksi vähän: Lapsuudenperheessäni isälläni oli yhteensä viisi lasta, joista kolme vaimonsa ja kaksi rakastajattarensa kanssa. Isäni ja äitin ovat olleet asumuserossa ja isällä on aina ollut muita suhteita. Nyt eläkeiässä asuvat taas yhdessä, mutta käsittääkseni isälläni on edelleen joku muukin. Hän on siis aina ollut melko poissaoleva, ihan fyysisestikin, ja äitini on hoitanut meidät lapset.

Itse olen päällä 30 ja minulla on mies ja kaksi lasta. Miehen kanssa olemme olleet yhdessä noin kymmenen vuotta. Nyt olen ollut kuolettavan ihastunut erääseen toiseen mieheen jo puolitoista vuotta. Ihanstuminen tapahtui ihan vahingossa, salamana eräänä päivänä erään tiukan katseen aikana, ja nyt tämä mies on pyörinyt ajatuksissani siitä lähtien. Mitään ei ole tapahtunut, sillä en mistään hinnasta haluaisi pettää miestäni.

Nyt olen kuitenkin alkanut tulla toisiin aatoksiin. Olen puoli vuotta kärvistellyt ihastuksessani tekemättä mitään, ja samaan aikaan mieheni pihtaa. Hän ei vaan välitä seksistä, ei oikein koskaan oel välittänyt, ei ainakaan oikeiden naisten kanssa. Lähinnä häntä kai kiinnostaisi porno ja ehkä jopa maksulliset naiset, mutta en usko että ainakaan tällä hetkellä käyttää aktiivisesti kumpiakaan. Itse elän lähes selibaatissa, vaikka olen aina ollut todella seksuaalinen luonne. Olemme puhuneet asiasta mieheni kanssa ja hän aloitti seksiterapian, mutta se jäi jostain syystä kesken (miehen mukaan rahan takia, vaikkei meillä mitään erityisiä rahahuolia olekaan).

Olen pohtinut aivan järjettömän paljon sitä, mitä tapahtuisi jos pettäisin tai jättäisin mieheni. Toisaalta me ollaan suunniteltu omakotitalon ostamista ja lasten tekemistä, toisaalta mun veri vetäisi kavereiden luo, juhliin ja tuon toisen miehen kainaloon. Yksi osa mussa haluaisi muuttaa maalle rauhaan, toinen kaupungin ytimeen, missä voisi tavata paljon ihmisiä. Jotenkin mua ei edes ahdista lapset, koska olen miettinyt, että kaikki sujuisi oikein hyvin, jos he olisivat viikon isän luona ja seuraavan äidin - saisinpa minäkin vähän rauhaa ja omaa aikaa. Nyt lastenhoito on lähes täysin mun harteillani, sillä vaikka lapset ovat osa-aikahoidossa (minä osa-aikatyössä), minä kuskaan, ruokin ja nukutan heidät lähes poikkeuksetta. Ainoa, mikä oikeasti ahdistaa, on muut ihmiset ja se, mitä he sanoisivat ja ajattelisivat musta.

Mussa nimittäin on tää tunnollinen perheenäitipuoli, mutta toisaalta mussa on myös potentiaalinen bitch-puoli. Olen elämässäni täysin kylmästi jättänyt poikaystäviä, jotka olivat edellee muhun rakastuneita ja joihin minäkin olin ollut rakastunut. Mun taakseni on jäänyt paljon kavereita, en oikein osaa pitää kiinnostusta yllä monia vuosia kuin todella harvojen kanssa. Mulla siis on muutamia vanhoja kavereita, mutta monet ovat jääneet unohduksiin, kun elämä on vienyt eteenpäin.

Musta tuntuu, ettei mua ole tehty pitkäjänteisiin ihmissuhteisiin, että olen jotenkin kykenemätön sellaiseen. En ehkä osaa rakentaa syvää emotionaalista suhdetta keneenkään. Mitä mun pitäisi tehdä? Porskuttaa mieheni kanssa (kaikki muu meillä sujuu, paitsi seksi), vai antautua elämän ja halujeni vietäväksi?