Lue keskustelun säännöt.
Asumme erillään miehen masennuksen takia
14.02.2015 |
Nyt kun on kulunut puolisen vuotta aikaa, mun tekee ihan hirveesti mieli miestä ja kumppania. Oma mies käy terapiassa jne mutta minusta tuntuu että mulla ei ole enää mitään annettavaa.. Nyt kun olen ollut omillani olen virkistynyt ja halut on tullu takaisin. Vaikka olemme esim kaupassa katselen muita miehiä ja mietin miten voisin olla jonkun tyypin silmissä haluttava.. Ja tiedän nyt mitä haluan mieheltä kun oma mies sairastui, oli hän aivan eri ihminen kuin nyt. Hirveä syyllisyys sitten tulee kun tajuan että olen ihan muissa maailmoissa kuin tässä parisuhteessa.. Onko kellään tähän kommenttia?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin keskivaikeasti masentuneen miehen kanssa parisuhteessa kymmenen vuotta. Hän kävi terapiassa ja syö edelleen lääkkeitä. Myös terapiakontakti on edelleen harvakseltaan olemassa. Arki masentuneen kanssa on haastavaa ja syö helposti omaa elämäniloa.
Reilu vuosi sitten asetin itselleni vuoden aikarajan. Päätin, että mikäli avopuolisoni ja lasteni isä ei ota vakavasti ilmaisemaani tuen tarvetta ( pariterapia tmv.) ja mikäli tilanne menee huonompaan /muutosta ei tule, niin ero on edessä. Näin myös lopulta kävi. Entinen mieheni etsii paraikaa asuntoa ja toivottavasti pian sellaisen löytää. Olemme pystyneet keskustelemaan tilanteesta. Lapsille ei kerrota, ennen kuin asunto löytyy.Mieheni on kyennyt olemaan hyvä isä ja työntekijä, mutta parisuhteeseen hän ei ole jaksanut panostaa.
Olen eropäätöksen jälkeen kokenut suurta vapauden tunnetta! En ollut tajunnut, kuinka paljon masentunut ihminen vei minulta energiaa. Olen persoonaltani hoivaajatyyppiä ja olin suhteeni aikana aina murehtimassa ja ennakoimassa puolisoni elämää. Hän ei pystynyt vastaanottamaan hyväksi tarkoitettuja varmistelujani ja neuvojani, ja ärähti tai vetäytyi omiin oloihinsa. Tunteiden sanoittaminen oli ja on edelleen hänelle hankalaa. Pettymysten ja normaaliin arkeen kuuluvien paineiden sietäminen oli myös hankalaa ja ilmeni myös ärtyisyytenä, äkkipikaisuutena ja vetäytymisenä. Seksielämä oli köyhää, ja muutenkin koin lähinnä olevani hänen tunteitaan varten. Varmaan omalta osaltani ylläpidin eksäni olotilaa kannattelemalla häntä liikaa ja samalla vapautin häntä vastuista.
Jos sinun miehesi masennus on parantuvaa sorttia ja koet, että hän on sinulle se oikea, niin sitten kehottaisin sinua hakemaan itsellesi keskusteluapua jonkun asiantuntijan kanssa. Kaikkien masennus ei kroonistu. Minun eksälläni masennus hankaloitti arkeamme niin paljon, etten enää jaksanut. Itsekunnioitukseni oli kateissa. Koen, että salakavalasti hukkasin vuosien varrella ison osan itseäni. Iloinen, itsevarma minä! Sitä minä nyt olen taas löytämässä. Ja kyllä, olen huomannut, että tasapainoisia ja kivoja miehiä on olemassa. Sellaisia, joiden kanssa voisi kuvitella kasvavan yhdessä ja itsekin saavansa suhteesta jotain.
Toivon sinulle kaikkea hyvää!