Onko tämä normaalia, vai ylireagoinko?

Eli tilanne meillä on se, että olen ollut 4 vuotta kotona lasten kanssa (lasten iät 2 ja 4). Nyt sitten palasin työelämään, ja tuntuu ihan äärettömän pahalta. Aamuisin meinaa tulla tippa silmään, kun katselen lapsiani. Ja pienempi ei edes ole päivähoidossa, vaan isän kanssa kotona. Koko matkan työpaikalle mietin, miksi minä tänne olen menossa, miksen ole kotona lasteni kanssa.



Olin kyllä mielelläni palaamassa työelämään, kun tarjottiin haastavaa työtä hyvällä palkalla. Ja itse asiassa koko viime kevään tuntui siltä, että nyt tämä kotona oleminen saa riittää. Mutta silti tämä muutos, eli paluu työelämään, on ollut suurempi kuin saatoin kuvitella.



En olisi koskaan kuvitellut, että minusta tulisi kotiäiti, enkä kyllä vieläkään osaa kuvitella. Vaikka siis olinkin 4 vuotta kotona. Mutta nyt suunnittelen kiihkeästi jotain osa-aikasopimusta työpaikan kanssa, että en joutuisi uhraamaan niin paljoa ajastani työpaikalle, vaan saisin olla lasteni kanssa.



Eli onko teillä muilla ollut tällaista reagointia, onko se mennyt ohi, miten olette selviytyneet? Onko tämä normaalia? Tuntuu välillä ihan epätoivoiselta...