Sinä jolle kertynyt ylipainoa...

Lihoin kun masennuin.

Raskauksien myötä lihoin. Toisesta raskaudesta en enää palautunut ennalleen. Elintapani ovat vuosien myötä vain parantuneet, lukuunottamatta epäsäännöllistä vuorokausirytmiä. Perimmäinen syy lihomiseen- tai pikemmin siihen etten laihtunut- oli kilpirauhasen vajaatoiminta.

Olen ollut lapsesta asti iso ja kärsinyt siitä kaikki nämä 32 elinvuottani. Painoni on jumahtanut aikuisena painoindeksiin 25, joskus raskauksien tms takia on noussut lisää, mutta ne kilot ovat lähteneen nopeasti. Yritän keskittyä elämään terveellisesti ja nauttia vahvasta ja hyväkuntoisesta kropasta, mutta olen kyllä kateellinen hoikille. Itsetuntooni painoni vaikuttaa paljon ja nuorempana oli kausia etten kehdannut edes vaatekaupassa käydä. No en kyllä käy vieläkään, ostan netistä. Inhoan peilejä. Ja käytän kotimaisia vaatteita, koska mieltäni hivelee mahtua sujuvasti kokoon XS. ;) Joku H&M-vaate kun pitää olla M tai joskus joku paitapusero jopa L.

Lihoin ilman erityistä syytä ikävuosien 35-40 välillä. Painoa vaan tuli noin 30 kg vaikka mielestäni jatkoin elämistä kuin ennenkin. Siihen asti olin ollut (liiankin) hoikka ilman mitään tietoista painontarkkailua tai syömisten rajoittamista. Jokin luultavasti esim. hormonitoiminnassa vaan muuttui, niin että kalorinkulutus pieneni ja toisaalta nälkä on paljon useammin kuin ennen. Ennen saatoin ihan huomaamattani "unohtaa" syödä vaikka lounaan kokonaan, nyt taas on tilanne se että jo tunnin päästä tukevastakin ateriasta vatsa huutaa taas jotain syötävää. Enää en voi syödä sen mukaan mitä mieli tekee, kuten nuorempana, tai lihoisin varmasti 150-kiloiseksi. 

Olen yrittänyt laihduttaa useita kertoja, mutta tähän asti aina on nälkä vienyt voiton. Elämäntapamuutokset on johtaneet retkahduksiin ja entistä suurempaan ahmimishimoon ja näläntunteen sekoamiseen. Nyt on ajatuksissa että pakko olisi vaan sopeutua siihen että tällainen olen loppuikäni, ylipainoinen. Muuten painoni ei haittaa elämääni, mutta peilikuvaani tällaisena makkaraisena kaksoisleukaisena pötkylänä kyllä vihaan intensiivisesti.

Laihduin normaalipainosta melkein alipainoiseksi ruokahalun kadottua sairauden takia. Kun ruokahalu palasi, paino nousi kaksinverroin verrattuna siihen pudotukseen.

Totta ihmeessä tein asialle jotain ja olen taas normaalipainoinen.

[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:32"]

Lihoin ilman erityistä syytä ikävuosien 35-40 välillä. Painoa vaan tuli noin 30 kg vaikka mielestäni jatkoin elämistä kuin ennenkin. Siihen asti olin ollut (liiankin) hoikka ilman mitään tietoista painontarkkailua tai syömisten rajoittamista. Jokin luultavasti esim. hormonitoiminnassa vaan muuttui, niin että kalorinkulutus pieneni ja toisaalta nälkä on paljon useammin kuin ennen. Ennen saatoin ihan huomaamattani "unohtaa" syödä vaikka lounaan kokonaan, nyt taas on tilanne se että jo tunnin päästä tukevastakin ateriasta vatsa huutaa taas jotain syötävää. Enää en voi syödä sen mukaan mitä mieli tekee, kuten nuorempana, tai lihoisin varmasti 150-kiloiseksi. 

Olen yrittänyt laihduttaa useita kertoja, mutta tähän asti aina on nälkä vienyt voiton. Elämäntapamuutokset on johtaneet retkahduksiin ja entistä suurempaan ahmimishimoon ja näläntunteen sekoamiseen. Nyt on ajatuksissa että pakko olisi vaan sopeutua siihen että tällainen olen loppuikäni, ylipainoinen. Muuten painoni ei haittaa elämääni, mutta peilikuvaani tällaisena makkaraisena kaksoisleukaisena pötkylänä kyllä vihaan intensiivisesti.

[/quote]

JOkin hormoonitoiminnassa saattaa olla esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta...

Olen lihonut sellaisin painonnostorykäyksin ja aina syynä on ollut työtilanne. Ensimmäisen kerran tuli kahdeksan kiloa "ihan huomaamatta". Oikeasti, tajusin vasta joululomalla että hetkonen, nyt ei mene mekko päälle.

Aina ennen irtisanomisia syöminen on muuttunut yhdentekeväksi, olen syönyt sen halvimman mukaan + karkkipussi työpisteellä. Siihen vielä yövalvomiset ja liikunnan pois jääminen (missä välissä ehtii liikkua, kun tekee töitä aamuseitsemästä iltakahdeksaan ja kotityötkin pitäisi hoitaa)

Nyt homma on toistaiseksi balanssissa, ehkä jopa saa vähän kertynyttä vähemmäksi.

Minä olen lihonut viimeisen puolen vuoden aikana muutaman kilon. Kaikki tuntuu tulevan mahaan:( Syytä miettiessä tuli mieleen tämä tietokoneella istuminen ja av :D Nykyisin yritän istua mahdollisimman vähän.

Kolmevitosena kahden lapsen jälkeen tuli henkisesti rankka keskenmeno. Sen kaavinnan jälkeen tuntui, ettei ole millään mitään väliä ja rupesin syöpöttelemään, toisinaan myös tissuttelemaan.. Tätä aikaa kesti noin viitisen vuotta.

Lihavana oloon sopeuduin liian hyvin. Mä olin jotenkin roisimpi. Jopa uhmaakkaalla tavalla. "en varmasti ole se naama rutussa kulkeva siiderivalas!!" Siiderivalas kyllä, mutten niin rutussa. ;) Pierupöksyjä en käyttänyt, vaan aina oli jotain nättiä päällä.. Vaikka samalla pää tuntui olevan harmaan sumun peitossa, mä tekopirteästä painoin menemään.

Mieskin oli tyytyväinen, ettei puuttunut painooni. Vasta kun tuli tuo diabetes touhu, sitten istuttiin alas ja pohdittiin asioita pitkään. Alunperin sillon hakeuduin lääkäriin, kun aloin epäillä, että onko mulla jonkin asteinen masennus, kun väsytti kuitenkin koko ajan.

Löytyi diabeteksen lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminta. Ei masennusta kuitenkaan.

Parissa vuodessa paino putosi 32 kiloa. Vielä olisi kymmenen kiloa tiputettavana, että bmi olisi 24. Olin onnekas, että ne mitkä kerrytin viiden vuoden aikana, lähtivät nopeammin. Osittain varmasti myös thyroxinin syömisen takia.

Mä en ole suuren suuria uhrauksia tehnyt. Suolaa vähensin ruuanlaitossa ja siitä asiat lähtivät rullaamaan kuin itsestään. Ei tee enää suolaisia snakkeja juurikaan mieli, sipsejä meni pussi päivässä. Nyt ei maistu ollenkaan, kun ovat niin suolaisia.

Samalla automaattisesti rasvankäyttö väheni. Niin ja suklaan kun vaihdoin taloussuklaaseen (tai muuhun tummaan), niin eipä enää tee mieli rouskuttaa koko levyä kerralla. Rivi riittää!

Nyt olen taas pierupöksyissä kulkeva lähes normaalipainonen nainen. Ulkonäköpaineita ei oikeastaan enää ole. Sen tuosta läskileiristäni opin, relaamaan joutavien asioiden kanssa. Kukin saa olla sellainen kuin on. Itsensä tässä jokainen joutuu kantamaan lihavana tai ei.

Aloin lihoa 35 ikävuoden jälkeen. Välillä laihduin takaisin normaalipainooni. Nyt olen 45, ja pariin viime vuoteen en ole lihonut. Tällä hetkellä painan 78 kg (168 cm). Paino on kertynyt ihan syömällä (jäätelö, suklaa pahimmat lihottajat). Olen myös tunnesyöjä, ja viimeisen 10 vuoden aikana pyrkinyt hallitsemaan stressiä ja ahdistusta syömällä...

[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:38"]

[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 11:32"]

Lihoin ilman erityistä syytä ikävuosien 35-40 välillä. Painoa vaan tuli noin 30 kg vaikka mielestäni jatkoin elämistä kuin ennenkin. Siihen asti olin ollut (liiankin) hoikka ilman mitään tietoista painontarkkailua tai syömisten rajoittamista. Jokin luultavasti esim. hormonitoiminnassa vaan muuttui, niin että kalorinkulutus pieneni ja toisaalta nälkä on paljon useammin kuin ennen. Ennen saatoin ihan huomaamattani "unohtaa" syödä vaikka lounaan kokonaan, nyt taas on tilanne se että jo tunnin päästä tukevastakin ateriasta vatsa huutaa taas jotain syötävää. Enää en voi syödä sen mukaan mitä mieli tekee, kuten nuorempana, tai lihoisin varmasti 150-kiloiseksi. 

Olen yrittänyt laihduttaa useita kertoja, mutta tähän asti aina on nälkä vienyt voiton. Elämäntapamuutokset on johtaneet retkahduksiin ja entistä suurempaan ahmimishimoon ja näläntunteen sekoamiseen. Nyt on ajatuksissa että pakko olisi vaan sopeutua siihen että tällainen olen loppuikäni, ylipainoinen. Muuten painoni ei haittaa elämääni, mutta peilikuvaani tällaisena makkaraisena kaksoisleukaisena pötkylänä kyllä vihaan intensiivisesti.

[/quote]

JOkin hormoonitoiminnassa saattaa olla esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta...

[/quote]

Tätä epäilin itse ensimmäiseksi, koska meillä on suvussa erittäin paljon kilpirauhasongelmia, sekä yli- että vajaatoimintaa. Työterveyden ikäkausitarkastuksessa tuokin sitten tutkittiin ja ei ollut mitään vikaa kilppariarvoissa. Ja näin jälkeenpäin ajatellen kyllä sen uskonkin, että ei ole, minulla kun ei ole mitään muita vajaaatoimintaan liittyviä oireita ollenkaan. 

Samoihin aikoihin lihomisen kanssa alkoivat kyllä oireet jotka voisi esivaihdevuosiksi tulkita, esim. kuukautiskierto lyheni entisestä 31 päivästä 26 päivään ja PMS-oireet voimistuivat huomattavasti. Samoin iho alkoi nopeasti rypistyä ja hiukset harmaantua.

Mullla oli ensin syömishäiriö ja sit kun pääsin siitä eroon, alkoin vähitellen lihoa. Ensin normaalipainoiseksi ja sitten vuosien mittaan yli.

Mulla ei ole vaikeuksia sopeutua tähän, se on tullut niin vähitelleen ja rehellisesti sanottuna olen mieluummin kuin läski kuin syömishäiriöinen. Olen yksinkertaisesti mieluummin terve kuin sairas. Kun tiedän, että mulla on taipumus mennä siinä suhteessa yli, en uskalla enää ryhtyä leikkimään ruoalla tai ruokavalioilla tai kuntoilulla. Tiedän miten helposti mulla menee "itsekuri" yli. Ylipaino ei ole aiheuttanut mulle mitään (fyysisiä tai psyykkisiä) terveysongelmia.

Kiireinen, rasittava työ ja stressi....sain kilot pois. Toinen kerta sairauden tuom liikkumattomuus ja alakulo--> olen saanut kilot pois.Molemmissa 14-15 kiloa.

aloin lihoa aika tarkkaan 39-vuotiaana. olin siihen asti liikunnallinen, harrastin juoksemista viitenä päivänä viikosta, lisäksi kävin kahdesti viikossa kuntosalilla ja satunnaisesti vielä uimassa pari kolme kertaa kuukaudessa. kesällä pyöräilin ihan vain hyötyliikuntana kymmeniä kilometrejä päivittäin. teinpä pari lomareissuakin polkupyörällä.

36-vuotiaana tutustuin nykyiseen mieheeni ja elimme etäsuhteessa kolme vuotta. lopulta muutimme yhteen ja koko elämä mullistui. uudessa paikassa ei ollutkaan tarjolla juuri muita liikuntamahdollisuuksia kuin lenkkeily ja kotikuntoilu. työ, jota tein oli yksinäistä, enkä tutustunut jo teini-iässä olevien lastenkaan kautta ihmisiin joten jumituin täysin kotiin. alkuun jaksoin käydä juoksemassa, mutta yksin se ei enää tuntunutkaan niin mielekkäältä ja pikkuhiljaa sekin loppui ja kävin enää pari pientä kävelylenkkiä koiravanhuksen kanssa päivittäin. ruokailutapojani en kuitenkaan tajunnut muuttaa. ehkä jopa päinvastoin. söin varmasti enemmänkin yksinäisyyteeni, kuin mitä aikaisemmin.

vuosien mittaan kertyi parikymmentä kiloa lisää ja vasta nyt, viisi vuotta myöhemmin on tullut sellainen tunne, että niistä voisi yrittää päästä eroon.

Olen aina ollut hiukan pulska. Sain kyllä kiloja pois aktiivisen jokapäiväisen kuntoilun myötä parikymppisenä, mutta sitten polvi meni pahaksi ja jouduttiin leikkaamaan. Vuosiin en päässyt käveleämään muutamaa kymmentä metriä kauemmas, lenkkeily ja kuntosali olivat mahdottomia ajatuksia. Siinä ne kilot sitten palasivat. En ole polven kuntoutumisen jälkeen viitsinyt aloittaa kuntoilua uudelleen. Miksi pilata ainutlaatuista elämäänsä vastentahtoisella punnertamisella, kun voi elää miellyttävien asioiden keskellä ilman hikipisaraa? En kuitenkaan ole mikään ihan järkyttävän kokoinen hirviö, 80 kg / 170 cm.

Olin lapsena ja teininä laiha kuin raidan varpu. Minulla oli myös sairas suhde ruokaan, sillä kouluateria oli monesti päivän ainoa ruoka joten aterioilla tuli sitten mätettyä ihan järkyttäviä määriä että jaksoi. Tuo tapa sitten säilyi kun muutin omilleni ja sain syödä useammin. Annoskoot olivat tyrmääviä ja niitä oli usein. Herkkuja söin jatkuvasti kun niitä kerrankin sai. Sehän on sitten selvä miten siinä käy.

Päiväkoti-ikäisenä olin todellinen rimppakinttu. Peruskoulussa olin ihan normaalipainoinen, mutta en enää miinuskäyrillä. Teini-ikäisenä koin olevani kauhean lihava, vaikka olin normaalipainoinen, mutta esim. rintani kasvoivat nopeasti suuriksi ja koin olevani paljon pyöreämpi kuin muut. Tästä syystä laihdutin 17-18- vuotiaana normaalipainon alarajoille. Kun löysin nykyisen mieheni 18-vuotiaana, ja aloin tienata omaa rahaa, kävimme usein syömässä ulkona ja leffassa karkkeineen sekä kaikenmaailman bileissä lähes joka viikko, niin kiloja alkoi salakavalasti kertyä kunnes 24- vuotiaana keikuin taas normaalipainon ylärajoilla. Silloin piti alkaa parantamaan ruokatapoja, mutta kun elimme miehen kanssa kahdestaan ja hänkin piti kaikenlaisista herkuista, niin painoa vaan kertyi lisää. Naimisiin mennessämme, minulla oli jo ylipainoa viitisen kiloa ja tullessani raskaaksi ensimmäisen kerran, ylipainoa oli jo kymmenisen kiloa. Vauvani syntyi useiden sydänvikojen kanssa ja vietin puolivuotta lähinnä sairaalassa istuen, yleensä aamu kahdeksasta ilta yhdeskään. En nukkunut ja kävin läpi kriisiä, jolloin voimia ei ollut kuin itseni ja lapseni saamiseen elävänä seuraavaan päivään. Sairaalassa söin mitä käteen sattui ja koska saatoin nukkua vain pari tuntia yössä, yritin pitää itseäni hereillä sokerin avulla. Lapseni ensimmäisen elinvuoden aikana lihoinkin n. 15kiloa. Sen jälkeen olen yrittänyt syödä terveellisesti, mutta ylimääräistä tulee kuitenkin syötyä ja vaikka olen välillä laihtunut viitisen kiloa, ovat ne taas jossain vaiheessa tulleet takaisin, joten olen nyt n. 25kiloa ylipainoinen.

Olen noin 9-vuotiaaksi ollut aikalailla normaalipainoinen, sitten siinä esimurrosiässä tuli syötyä epäterveellisesti. Meillä kotona ei paljoa salaatteja syöty, vaan peruskotiruokaa. 15-vuotiaana painoa oli 75 kg ja pituutta vain 165 cm. Vaihtarivuotena tosin laihduin niin, että painoin n. 70 kg. Painoni nousi, kun muutin opintojen perässä ja sain syödä mitä vaan. 

24-vuotiaana sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja olin itsetuhoinen. 6 viikon osastollaoloaikana lihoin ainakin 10 kiloa. Noin 30-vuotiaana paino oli jo 100 kg ja ylikin. Nyt istumatyössä 3 vuotta ja painoa parhaimmillaan ollut se 110. Vhh:n avulla olen pariin otteeseen laihduttanut sen 10 kiloa ja sitten taas lihonut, kun syömiset mennyt päin p:tä. 

Joulun jälkeen alkaa niukkakalorinen pirtelödieetti, jolla lähiomainen on pudottanut painoa jo yli 20 kiloa. 

Onneksi olen pysynyt suht terveenä niin, ettei ole tullut vielä diabetestä tai verenpainetautia tms. Ikää on alle 40 vuotta, joten vielä olis hyvin mahdollista tiputtaa painoa. Viime vuodet ovat menneet pääkopan hoitoon, joten nyt hiljalleen olen valmis yrittämään uudelleen.

Pahinta on se, jos luovuttaa täysin. Silloin ei kiinnitä syömisiin mitään huomiota. Nyt, kun koko ajan itseäni ällöttää se, mitä syön, niin syön takuulla vähemmän. Esim. en osta kokonaista suklaalevyä, vaan vain pienen patukan. Se levy menis kuitenkin samalla tahdilla sisään kuin patukkakin. 

Tsemppiä kaikille painonsa kanssa kamppaileville. Kaikilla ei löydy tahdon voimaa samaan aikaan tiputtaa sitä painoa, mutta toivossa on hyvä elää. Kaikki muutokset eivät voi tulla yhtä aikaa.

Olen aina ollut suurinpiirtein samassa suhteessa ylipainoinen, lapsesta lähtien. Hyvinhän tuohon sopeutuu kun ei muusta tiedä.

Viime vuosina on syntynyt ajatus, että sille voisi jotain tehdä ja viimein se paino h-i-t-a-a-s-t-i tippuu ja ulkonäkökin muuttuu.

Ylipaino on aina häirinnyt ja aina olen ollut tietoinen omasta valtavasta olemuksestani. Tällä hetkellä pyrkimyksenä on olla terve ja hyvässä kunnossa. Ulkonäöltä en oikein osaa odottaa mitään. Olen aina ollut suuri. Ajattelenkin että jos vaikka paino putoaisi sen 20kg:a en tarvitse uusia vaatteita vaan nämä vanhat vain istuvat ehkä vähän paremmin ja jaksaisin liikkua paremmin kun tavoittelen parempaa kuntoa. En osaa ajatella itseäni yhtään tämän pienempänä. Hassua ja ristiriitaista jollain tapaa.

Itse olen ollut ihan lapsesta asti lihava. Muistan kuinka jo pienenä tarhaikäisenä muksuna inhosin vaa'alla käyntiä, koska ymmärsin, että tulos on vääränlainen. Niin pienenä en kuitenkaan vielä tiennyt, miksi tulos on väärä ja mistä se johtuu. Kouluikäisenä aloin hiljalleen ymmärtää, mikä minussa on "vikana".

Näin kolmen kympin korvalla olen elinikäisen prosessin jälkeen alkanut hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Vaikka olen lihava, olen myös terve, kaunis ja elinvoimainen. Olen vasta aikuisena alkanut harrastaa liikuntaa ja se tekee minulle hyvää.

Ja don't get me wrong, minulla on hyvät vanhemmat. He eivät ehkä osanneet ruokkia minua lapsena oikein, mutta olen näin aikuisena kuitenkin ihan kokonainen, oikea ihminen. Koulutettu, onnellinen ja vahva. Takanani painaa monen sukupolven taakka syyllisyyttä, syömistä ja painonhallinnassa epäonnistumista, mutta koen, että saatan olla ensimmäinen tervejärkinen linkki tässä ketjussa.