Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtautua läheisen vanhemman syöpään? Vertaistukea!!
17.11.2014 |
Toisella mun vanhemmista todettiin syöpä ihan vasta. Uutinen tuli erittäin järkytyksenä. Ei mikään helppohoitoisin tapaus syöpänä, sillä se on ehtinyt jo levitä sekä vanhemmallani on muutama perussairaus, mikä voi osaltaan hankaloittaa rankkoja hoitoja. Hoidot eivät ole edes vielä alkaneet, emmekä tarkkaan tiedä, että mihin kaikkialle se on levinnyt. Tämä vanhempani on mulle ollut ihan koko elämä, tärkein ihminen. Hän on aina kannatellut mua, meillä on aina ollut tosi läheiset ja lämpimät välit. Vaikka olenkin jo aikuinen, ollut jo monia vuosia, ollaan silti oltu päivittäin tekemisissä.
Sisaruksia mulla ei ole eli semmoista vertaistukea ei ole saatavilla. Asun itse tosi kaukana, enkä pääse matkan takia jatkuvasti ravaamaan lapsuudenkodissani. Olen itse todella ahdistunut, en nuku ja muutenkin olen alkanut saamaan jopa itsetuhoisia ajatuksia. En ole tokikaan näitä tälle vanhemmalleni kertonut, koitan vaan tsempata ja ajatella, että toivottavasti me tästä vielä selvittäis.
Hoidot eivät ole vielä edes alkaneet eli en ole nähnyt vielä toisen hiipumista, mutta en jaksa nytkään enää. Yksinasuvana ja lapsettomana olen saanut elämänhallintaani ongelmia, mm. en tee enää ruokaa (syön eineksiä pelkästään), en saa siivottua. Tajusin tossa yks päivä, et on jääny laskujakin maksamatta. Mulla ei ole mitään motivaatiota poistua kotoa, itken vaan tätä asiaa ja tahtoisin vaan kuolla samalla pois.
Töissä saan kamalia ahdistuskohtauksia ja päälle pitäis jaksaa vielä tehdä opinnäytetyötä. Ei ole edennyt ollenkaan diagnoosin jälkeen kun en vaan pysty keskittymään tai tekemään...
Olen jo soittanut lääkäriajan itselleni. Elämäni on lyhyesti sanottuna ROMAHTANUT. Tämä epätietoisuus on kaikkein pahinta ja se, että pitää ottaa oikeasti päivä kerrallaan. Ei mun vanhempikaan varmasti haluais, että mun elämä tällä tavalla on mennyt sekaisin ja mun "sekoaminen" ei todellakaan ainakaan helpota hänen tilaansa. Miten jaksaa tämän asian kanssa? Miten suhtautua tähän?
Kommentit (10)
Paras neuvo on että haet apua itsellesi kuten olet tehnytkin kun lääkäriajan olet tilannut. Psykolgilla käynnit olis hyvä juttu myös. Seurakunnan diakonissalla on taitoa kuunnella ja käsitellä tuollaisia tilanteita. Voisi myös neuvoa kuinka selviät ihan arjen käytännön asioista.
Voimia, terv eräs joka menetti rakkaan isänsä syövälle reilusti alle kolmikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti saat lääkäriltä keskusteluapua. Jos se on vaikuttanut jo noin syvästi, niin ammattiapua olisi hyvä saada.
Itselleni uskosta oli apua, kun vanhempani kuoli syöpään ollessani parikymppinen, mutta en tiedä onko elämässäsi sijaa rukoukselle?
Älä ainakaan elä ja ole kuin sairautta ei olisikaan. Hyväksy ja kuuntele. Puhu omille läheisillesi, puoliso ystävät?
Tilanteesi kuulostaa kovin surulliselta ja sinä ap kuulostat ehkä masentuneelta. Hyvä, että olet varannut itsellesi lääkäriajan.
Usein vakavasti sairaat kaipaavat elämäänsä myös muita iloisempia ja arkisempia asioita. Pidä yhteyttä samalla tavalla kuin ennenkin. Kerro ja juttele puhelimessa myös omista kuulumisistasi, kerro hauskoja juttuja töistä tai harrastuksista.
Voimia!
Kannatta katsoa löytyisikö lähistöltä syöpäpotilaiden ja omaisten vertaistukiryhmiä. Itse en ole kokenut niille mitään tarvetta, vaikka meidän perheessä on taisteltu syöpien kanssa nyt yksitoista vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedostan, että reaktioni ei ole ollenkaan normaali ja olen varmaan masentunutkin jo. En vaan ymmärrä, kun ennen tätä asiaa mulla oli kaikki oikein mallikkaasti elämässä ja ei ollut mitään merkkejä masennuksesta. Aluksi epäilin olevani jotenkin shokissa, mutta aika pitkä aika tämä olisi shokille.
Ei mulla oikein ole ketään muuta kun tuo läheinen, jolle puhua :/.
Miten nuo seurakunnan diakonissat? Itse en todella kaipaa mitään jumala- tai jeesusjuttua, koska en ole milään tapaa uskovainen, eikä ole läheisenikään. Se tässä tuntuukin niin raadolliselle, kun en ole koskaan kyennyt uskomaan, vaikka olenkin antanut sille mahdollisuuden.
ap
Tietääkö joku, että missä ois aktiivista vertaistukea saatavissa? Mulla on kyllä ystäviä muutama, mutta en halua heitä koko ajan vaivata tällä asialla. Kellään ei ole vastaavaa kokemusta perheenjäsenen sairastumisesta ja ovat itse olleet myös aina terveitä, niin eivät osaa neuvoa just miten käyttäytyä ja olla läheisen kanssa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 22:39"]
Tiedostan, että reaktioni ei ole ollenkaan normaali ja olen varmaan masentunutkin jo. En vaan ymmärrä, kun ennen tätä asiaa mulla oli kaikki oikein mallikkaasti elämässä ja ei ollut mitään merkkejä masennuksesta. Aluksi epäilin olevani jotenkin shokissa, mutta aika pitkä aika tämä olisi shokille.
Ei mulla oikein ole ketään muuta kun tuo läheinen, jolle puhua :/.
Miten nuo seurakunnan diakonissat? Itse en todella kaipaa mitään jumala- tai jeesusjuttua, koska en ole milään tapaa uskovainen, eikä ole läheisenikään. Se tässä tuntuukin niin raadolliselle, kun en ole koskaan kyennyt uskomaan, vaikka olenkin antanut sille mahdollisuuden.
ap
[/quote]Ei sinulle väkisin puhuta yhtään mitään hengellistä. Ehdotin sitä koska heillä on koulutus ja kokemus surevan kanssa olemiseen ja kuoleman ja siihen liittyvien (maallisten) asioiden hoitoon. Ja osaavat myös neuvoa mistä saada apua käytännön ongelmissa jos sellaisia on. Aina kannattaa kokeilla.
Kerrot rehellisesti suhtautumisesi hengellisyyteen niin ei tule sinulle ikäviä yllätyksiä.
Voitko ottaa yhteyttä johonkin saattokotiin ja kysellä esim vapaaehtoistyöntekijöiltä?
No tulihan se ensimmäinen alapeukku sieltä..
Ap