Duunaritausta+ eliittimies

Mulla on. Mä olen maatilalta ja kohtalaisen köyhistä ja omavaraisista oloista, mieheni on jo lapsuudessaan ollut puolikermaa kaupungissa ja omaisuutta löytyy niin suvulta kuin häneltäkin.

Välillä on ollut itsetunnon kanssa tekemistä, erityisesti silloin kun suhde oli uusi, kun koittaa kestää erilaisia taustoja ja sitä ettei oma suku ole menestynyt vähän kaikessa mitä yrittää. Onneksi tuo mies ei ole missään kohtaa vähätellyt mun sukuani tai lapsuuttani saati minua, eli tuo kaikki on vain pääni sisäistä taistelua. Välillä ottaa kovillekin, mutta oon ottanut tavakseni sanoa sen suoraan miehelleni "nyt mua ottaa päästä kun.." ja kun se on sanonut ääneen niin se mörkö puolittuu eikä jää kummittelemaan ja paisumaan mun ajatuksissani. Näin me on menty jo kohta kymmenen vuotta.  Silti niitä ihme notkahduksia itsetunnon kanssa tulee silloin tällöin.

Aloituksesta herääkin kysymys, joka ei varsinaisesti vastaa aloittajan kysymykseen. Miksi lapsille/nuorille yritetään nykyäpäivänä opettaa ja uskotella että duunarityöt ovat yhtä tärkeitä ja arvostettuja, kuin kaikki muutkin?

Jos kysytään lapsilta "mikä haluaisit olla isona", niin aika harva vastaa esim. putkimies, rakennusmies, metallimies jne. Sen sijaan vastaukset ovat lääkäri, lentäjä, lakimies... 

Eikö voitaisi vaan rehellisesti myöntää, että duunareiksi päätyy ne, jolla ei kapasiteetti tai ahkeruus vaan yksinkertaisesti riitä opiskelemaan pidemmälle? Itselleen valehtelu on rumaa.

t. Duunari itsekin.

Up

Älä ainakaan ala vähätellä kumppanisi ongelmia verrattuna omiisi

Meillä on niin, että mulla on parempin piirien kulttuurikoti jossa rahaa tosin oli aika keskiverrosti tai ehkä jopa vähän vähemmän, itselläni tohtoritason koulutus, kuulun siihen jonkun palstalla mennäviikkoina määrittelemään "kansainväliseen akateemiseen eliittiin", ja tienaan reilu kaksi kertaa miestäni enemmän palkkaa, miehellä taas on duunaritausta ja duunari ammatti (jtoa se muuten haluaa jatkaa siitä huolimatta, että kävi välissä amk-tason koulutuksenkin) kotoaan rahaa niin ettei P***lle taivu (ilmauksen rahvaanomaisuus sallittakoon korostamaan, että se on duunarirahaa, vaikka itse asiassa appivanhemmat ei käyttäisi tuollaista ilmausta koskaan).

Mä en ole nähnyt tässä mitään ongelmia, mutta jos ap konkretisoisi kysymystään jollain lailla, niin voisin miettiä, onko minusta ajattelun avuksi?

Jos saisin valita 30 avioliittovuoden jälkeen uudelleen, ottaisin ehdottomasti duunarin.

Pidä kiinni siitä miehestä jos on fiksu ja huomaavainen, rakastaa sinua ja sinä häntä. Silloin toimii. Älä ainakaan sen takia luovu, että taustanne ovat erilaiset ja koet sen vaikeana. Omasta itsetunnostasi on suurimmaksi osaksi kiinni suhteenne tulevaisuus, siis sinusta. Jos joitain ihmisiä omassa suvussasi häiritsee, niin sittenpä häiritsee. Kaikkia ei voi miellyttää. Pidä kiinni siitä tiestä jonka olet valinnut. Elämä on suurimmaksi osaksi valintoja ja joistain hyvistä valinnoista pitää pitää kiinni. Sinä olet yhtä hyvä kuin hänkin!

Tuossa käy niin että et koskaan tunne olevasi hänen "tasollaan" koska Suomessa esiintyy luokka-ajattelua nimen omaan keskiluokkaa ylempien keskuudessa. Tulet turhautumaan ja turrutat itseäsi ostoksilla, koska alat vertaamaan itseäsi miehen samankaltaisiin tuttuihin joilla virheetön tyylitaju lapsesta saakka ja mies alkaa vihjaamaan mihin sinun pitäisi pukeutua, ostelee vaatteita, koruja, laukkuja ja kenkiä jollaisia haluaa sinun käyttävän ja suuttuu jos vastustat ajatusta jos ne eivät tunnu ihan omalta jutulta. Vieroitat itsesi miehestä ja miehen piiristä ja alat kuvittelemaan ja pelkäämään että mies nai muita ympärillä olevia naisia kuten sihteeriään, että lapsianne aletaan manipuloimaan sinua vastaan, että sukujuhlia suunnitellaan sinun selkäsi takana. Oma työsi tai lasten kanssa oleminen kärsii, koska käyt miehen työpaikalla kärkkymässä mitä saattaa touhuta vaikka pelko olisi aiheeton mutta silti ajattelet että jos hän löytää nuoremman ja edustavamman omista piireistään, tai että ostelee roppakaupalla vaatteita, laukkuja, koruja ja kenkiä vain koska hänellä on huono omatunto pettämisten takia.

Tuollaista elämäni oli, ja olen tyytyväinen että löysin lopulta uuden miehen joka on samoista piireistä kuin minä, jolla samanlainen huumorintaju kuin minulla ja joka ei vaadi että olen edustusvaimo lähes vuorokauden ympäri.

Meillä on noin. Mies on varakkaasta ja kulturellista suomenruotsalaisesta perheestä. Minä olen sinänsä ihan keskiluokkaisesta perheestä, mutta vanhempani olivat äärimmäisten köyhien maalaistöllien kasvatteja ja meillä ei sellaista sivistyneisyyttä tai kultturelliutta ollut ikinä. Molemmat vanhempani ovat insinöörejä eikä heitä kiinnostanut esim. taide, kirjallisuus tai mikään sellainen. Samoin vaikka kaupungissa asuttiin, elivät kuin maalaismökissä, emme koskaan käyneet teatterissa tai missään, ravintolassakin kävin ekaa kertaa syömässä vasta opiskelijana. 

Ei tuosta taustojemme erosta käytännössä ole mitään haittaa ollut. Nuorempana kadehdin tosin paljon sitä että mies tiesi jo lapsuudesta asti miten kuuluu käyttäytyä vaikka hienossa ravintolassa, oopperassa tai teatterissa, kun minä olin kuin mikäkin metsän menninkääinen jolla ei ollut hajuakaan. Mutta ne asiat on toki vuosien varrella oppinut. Olen myös joskus kadehtinut miehen lapsuudenperheen sellaista älyllistä yleiskiinnostuneisuutta, sitä miten siellä on voitu arjessa keskustella vaikka kreikkalaisista tarustoista, politiikasta tai klassisesta musiikista, kun meillä oli keskustelut tasoa seiskasta luetut julkkisten toilailut. 

Mutta ei edes mieheni tiedä noista ongelmistani, ne olen pitänyt vain omana tietonani etten mustamaalaa toisten edessä omia vanhempiani junteiksi. 

Jos mies suomenruotsalainen ja sinä suomalainen niin miehen perhe ei tule koskaan hyväksymään sinua 100%sti, vaikka sinulla olisi 5 korkeakoulututkintoa...... näin se vaan on : (